Nyt ollaan asian ytimessä. On perin juurin surkeata, jos kirkon ydinsanomaksi mielletään “sosiaalinen auttaminen”.
edit: Tulipa keskustelua seuratessani paikka paikoin mieleeni tämä:
“Mitä varten tämä voiteen haaskaus? Olisihan voinut myydä tämän voiteen enempään kuin kolmeensataan denariin ja antaa ne köyhille.”
Ihan fiksu havainto.
Minusta tämä on vahvistuva käsitys varsinkin nuorten naisteologiemme keskuudessa. Tätä moralismiin painottuva julistus tuo mukanaan.
Ehkäpä suunta alkaa olla tämä. Säilytetään kristinuskosta se eettinen ja hyväntekeväisyyteen kannustava ydin, kun uskontunnustuksenkin luettelemiin asioihin ei enää uskota.
Joku pappi taisi jossain haastattelussa kertoakin (en muista oliko tämä sama henkilö), että hänelle kristinuskossa tärkeintä ja säilyttämisen arvoista on nimenomaan auttaminen.
Myös monet järjestöt, jotka keskittyvät (sosiaaliseen) auttamistyöhön käyttävät kyllä varojaan paljon muuhunkin. On toiminnan kuluja, kuten palkka tms. Ja vähän väliä telkkarissa on esim. joku julkkis kehitysmaassa poseeraamassa oletettavasti järjestön kustantamalla pr-matkalla.
Joo, sellainen TV:ssä tai Youtubessa itsensä korostaminen hyperhurskaana-hyperhyväntekijänä on minusta kyseenalaista.
Sellaiset tutut jotka mainostavat itseään mediassa hyvillä teoillaan, esim jossakin “osta vuohi Afrikkaan” -kampanjassa. (Enemmän kuin vuohia, Afrikka tarvitsisi perhesuunnittelua ja väestöräjähdyksen hillitsemistä sen mantereen ja kansantalouksien kestämällä tasolle).
Olen henkilökohtaisesti itse antanut rahaa ennen joka kolehdissa (nykyään rajaan pois joitakin evl-kirkon kolehteja), ja Pelastusarmeijalle ja Raamattuopistolle eri keräyksissä, lisäksi nykyään toimin eräissä hyväntekeväisyysjärjestöissä myös yksikkövastaavana. Järjestöissä, jotka eivat tuo nimeään esille, mutta joiden lahjoituksissa hyväntekeväisyyteen puhutaan melkoisista summista. Mutta en mene esiintymään mihinkään mediaan hurskaana hyväntekijänä. Kohteemme saa tietää enintään kattojärjestön nimen, ei yksikköä, ei henkilöä, ja mediaa ei kutsuta kuvaamaan paikalle lahjoittamista.
Ihan kohdalleen arvioitu sen perusteella, mitä saarnoja kuulee.
Pahempaa on se, että opetus ohjaa kuolleeseen itsevanhurskauteen, ei uuteen elämään Kristuksen kanssa.
Me naiset -jutun Kuokka antaa kieltämättä em. käsityksen. Tai lehti antaa hänestä. Jos jättää papin työn kirkon rahankäytön vuoksi, voi miettiä oliko työ oikea valinta. Jutussa vilahtaa kyllä muutakin kuten toisten työntekijöiden asenne (esim. kiinnostus riparityttöihin!) joten taustalla on paljon huonoja kokemuksia.
Kirkon työyhteisöt ovat vaikeita paikkoja. On hyvääkin, mutta usein vaivana on riitaisuus ja se että visiot ovat liian kaukana toisistaan.
Itse pitäisin ihanteena köyhempää kirkkoa, joka huolehtisi kuitenkin diakonisesta tehtävästään. Ne painopisteet olisivat jumalanpalveluselämä, siis sakramentit ja sana, sekä toisaalta hädässä olevien auttaminen. Meillä riittää oikeasti paljon autettavia. Yhteiskunnan koventunut ilmapiiri ei ole jokin poliittinen fraasi. Meillä jokaisella olisi yllin kyllin tehtävää esim. vanhusten vierellä viipyjinä ja auttajina, niin katastrofaalisia ovat monen paikan hoitotilanteet. Ja lisäksi tietenkin yksinäiset ja muut joiden elämään kukaan ei ehdi tai halua tuoda apua. Kirkon diakonit tekevät pienillä resursseilla mitä pystyvät ja vapaaehtoisiakin on.
Kirkko joutuukin tulevaisuudessa luopumaan monista viroista, ja kiinteistöistä. Toivottavasti se ohjaa meitä alkuperäisempään tapaan olla kirkko. Spiritualiteetti ja diakonia kuuluvat yhteen.
Hallinnollisia kuluja tulee väistämättä, jos mitä tahansa toimintaa pyöritetään ammattimaisesti, joten sitä sinänsä ei minusta voi pitää varojen vääränä kohdistamisena. Eri asia on sitten se, hoidetaanko hallinto, markkinointi yms tehokkaasti ja tarkoituksenmukaisesti, mutta lähtökohtaisesti nämä ovat välttämättömiä ja siten oikeutettuja sivukuluja missä tahansa toiminnassa. Käytännössä tehottomuutta ja epätarkoituksenmukaisuutta varmasti esiintyy paljon, ja sitä tulisi pyrkiä vähentämään.
Ei kai se heitä haittaa, joiden mielestä Kristus on lähinnä vain eettinen opettaja eikä kuolleista ylösnoussut Vapahtaja.
Joo, ja toki järjestön on pakko myös mainostaa toimintaansa. Miten kukaan sitä muuten tuntisi ja osaisi ruveta rahoittamaan? Pidän itse lähtökohtaisesti isoja järjestöjä luotettavampina kuin pieniä. Pienillä järjestöillä voi olla avustustyössään valtavasti hyvää tahtoa, mutta vähemmän osaamista. Kun iso järjestö on pitkään tehnyt menestyksellistä työtä, siihen voi luottaa. Esimerkiksi World Vision tiedottaa aika laajasti siitä, millaisia muutoksia heidän aiemmissa kehitysprojekteissaan on saatu aikaan.
Tämä nyt ei kuitenkaan varsinaisesti koske kirkkoa, joka ei ole avustusjärjestö.
Vielä vähän. Eikö tuo ole alkuperäinen “idea”? Monet historian osaajat tietävät täällä paremmin.
Nykyisin voi helposti ihminen tottua ajatukseen, että yhteiskunta tekee tai ei tee… Yksilöistä yhteisöt kuitenkin koostuvat. Uskonto mielletään yksityisasiaksi tai sitten muusta elämästä erilliseksi henkiseksi ja hengelliseksi huolloksi. Muuten voidaan elää itsekkäästi ja syyttää maailman epäkohdista milloin mitäkin.
Se, että juuri kirkko eli kristityt kantaa huolta ja auttaa hädässä olevia, sisältää syvän totuuden. Kristuksen omien kautta rakkauden kuuluisi levitä ympäristöön, ja se malli mitä me toteutamme tulisi olla kiinnostava ja herättävä kovien arvojen maailmalle. Kyse ei ole puoluepolitiikasta tai yhteiskuntajärjestelmiin puuttumisesta. Yksinkertaisesti, Jumalan rakkautta saanut jakaa sitä eteenpäin.
[quote=“tortoise, post:31, topic:1061, full:true”]
Vielä vähän. Eikö tuo ole alkuperäinen “idea”?[/quote]
Jos nyt puhutaan rahankäytöstä, niin yksi oleellinen lähtökohta on se, paljonko rahaa on käytettävissä. Jos rahaa on juuri sen verran, että pappi ja mahdolliset muut evankeliumin julistajat pysyvät hengissä ja pystyvät hoitamaan seurakunnan paimentamiseen, jumalanpalvelusten toimittamiseen ja evankeliumin julistamiseen liittyvät tehtävänsä, niin ne rahat on kyllä käytettävä juuri siihen ja siten siis vain siihen. Sikäli nämä toiminnot menevät minusta aivan selvästi kaikenlaisen aineellisen avustamisen edelle.
Jos rahaa on enemmän, voidaan keskustella, miten se olisi paras jakaa.
Nyt taitaa olla kyse siitä, että rahaa on enemmän. Kirkko on köyhtymässä, mutta aika hitaasti kuitenkin.
Yksi näkökulma on se, miltä näyttää nuorissa kirkoissa. Tai mikä on perinteisestikin ollut lähetystyömme sisältönä. Lähdetty on sekä auttamaan että kastamaan ja opettamaan. Rakennetaan kirkko mutta myös lääkäriasema. Ja koulu.
Meidän yhteiskunnassamme on paljon sekulaariutta. Auttamisjärjestelmät ovat säädeltyjä, byrokraattisia ja poliittisten vääntöjenkin uhreja joskus. Kasvatus on yhä enemmän uskontoneutraalia.
Kirkon sisällä muuten yleinen puheenaihe työntekijöiden kesken on se, miten pahasti tätä laitosta on sahattu linssiin taloudellisesti. Erityisesti työaikaa paljon vievät tietojärjestelmiin liittyvät ohjelmat ovat vanhanaikaisia ja voi vain arvailla paljonko jotkut lypsävät kirkolta tässä asiassa. Organisaatio on raskas ja juurikin se perustehtävä uhkaa jäädä jalkoihin.
Joo, nykyisessä Suomen evlut kirkossa rahaa on toki paljon enemmän kuin oikeisiin ydintoimintoihin menee. Silti minusta tuo mainitsemani periaatteellinen järjestys on selvä ja tärkeä. Joissakin kirkoissa ja järjestöissä se voi olla myös todellinen tilanne. En pidä ajatuksesta, että julistavaa ja liturgista työtä ei voisi tehdä ilman että samalla tekee aineellista avustustyötä. Mainitsemasi “perinteisen lähetystyömme” mallin voi myös kyseenalaistaa.
Määkin kyseenalaistan perinteisen lähetystyön mallin. Mun mielestä on jotenkin reilumpaa pitää julistus ja avustus pääosin erillisinä toimintoina. Jos ne kytketään kovasti yhteen, syntyy ihmisille kiitollisuudenvelan kokemus ja ehkä jopa koetaan velvollisuudeksi kääntyä, kun on saatu apua. Siinä on kaikenlaisia kytköksiä ja ongelmia, joita ei synny, kun julistetaan vapaaehtoisille kiinnostuneille ja autetaan puhtaana auttamistyönä.
Köyhien auttaminen ei tosiaan ole kirkon keskeisin tehtävä, mutta väittäisin että kyllä se siellä top-kolmosessa pyörii. Kehittelin tällaista prioriteettijärjestystä seurakunnan rahankäytölle:
Eli en pidä mahdottomana olla olemassa sellaista seurakuntaa, jossa resurssit riittävät vain ykköseen ja kakkoseen. Ei ole aina ja kaikkien pakko auttaa köyhiä. Mutta jos tehdään sellaista mikä ei kuulu tähän top-kolmos-listaan lainkaan - hankitaan kalliita soittimia, uniikkikäsitöitä alttarille, hienointa esitystekniikkaa, mitä nyt sitten missäkin tulee kiusaus hankkia - ilman että em. kolme perusasiaa ovat kohtalaisessa kondiksessa, on jotain pahasti pielessä.
Ilman muuta viimeinen, mistä luovutaan, on jumalanpalvelus. Ja siihen tarvitaan pappi.
Kirkon olemassaolon oikeutus ei ole sosiaalityö, joksi diakoniaa moni saattaa sanoa. Ja puolustus nykytavalla kuuluu usein että “kirkko tekee paljon hyvääkin, vaikka…” Sitten saattaa seurata jotain vanhanaikaisuudesta ja uskon asioiden vieraudesta. Näinhän asia ei kirkon kannalta ole.
Tuossakin asiassa on kuitenkin kaksi puolta. “Usko hyvän tekemiseen” -slogan sai ansaittua kritiikkiä. Kirkosta tehtiin ehkä monen kirkon työläisenkin suulla hyväntekemisen valtakunta ikäänkuin vastakohtana tai anteeksipyyntönä sille, että meillä monen mielestä vain “uskotaan ja istutaan” eli nautiskellaan omassa hengellisessä turvapaikassa.
Toinen puoli on siinä, että on kai ihan tarkoitus että rakastaminen on konkreettista eikä puhetta vailla katetta. Tästä ei pidä tehdä mainosta eikä perustelua tai lupaa uskonnonharjoitukseen. Kirkosta ei tule avustusjärjestöä tai kovan yhteiskunnan vapaapalokuntaa, vaikka se tukee ihan aineellisesti ja konkreettisesti hätää kärsiviä. Auttamisen pitäisi olla itsestään selvää ja luontevaa seurausta uskosta. Seurakuntien jäseniä kutsutaan sitoutumaan, sekä uskomaan että auttamaan ja tulemaan autetuksi. Uskon kohde ei ole (niin kuin slogan ehkä tahallisesti antaa ymmärtää) hyvää tekevä ihminen, vaan Jumala, jonka antaa oikean motivaation elämään, joka on lähimmäiskeskeisempi mitä keskimäärin tässä rikkaassa ja eriarvoistuvassa maassa on vallalla.
Jotkut amerikkalaiset avustusjärjestöt, jotka toimivat köyhissä maissa, ovat itsekin sanoneet, että esim. 94 % järjestön varoista menee järjestön amerikkalaisten johtajien ja työntekijöiden (ylellisiin) asuntoihin (kokkeineen, autonkuljettajineen, sisäkköineen), lentoihin ja hotelleihin sekä tilojen vuokriin ym. ja vain 6 % varsinaiseen avustamiseen. Se ei kuulosta kovin tehokkaalta.
Ja amerikkalaiset sanovat, että jokaisen “kehitysyhteistyöhön” sijoitetun (sic!) dollarin pitää tuoda USA:lle 10 dollaria takaisin.
Aika hyvä lista vaikka toki “Mikään ei ole niin tärkeää kuin kalliit soittimet, eivätkä nekään ole kovin tärkeitä” 
- mutta vakavasti puhuen:
Auttaminen ei lähetysmailla eikä kotimaassa ole kiitollisuudenvelan rakentamista. Siis tottakai väärinkäytöksiä tulee koska ihmiset ja koska synti.
Mutta vierastan juurikin näiden asioiden erillistämistä, jota ehdotat.
Kristinusko on alusta asti ollut köyhien ja hyljättyjen uskoa. Seurakunnat ovat opettaneet käytännössä rakkauden jakamista ja ihmisarvoisen elämän kuulumista jokaiselle. Ei rikkaus ole synti eikä rikas ole automaattisesti epäuskoinen, tietenkään. Mutta on jotenkin outoa, jos voi sulkea silmät hädältä ja puutteelta kun on kuunnellut kirkossa evankeliumia Jumalan rakkaudesta.
Taannoin joku ehdotti kolehdinkeruun lopettamista jumalanpalveluksissa. Siinä ei ollut ymmärrystä asioiden yhteydelle. Juuri sillä tavoin avustaminen ulkoistuu ja irtoaa seurakunnan jäsenen uskosta. Kolehti voi joskus olla symbolinen kooltaan, mutta kyllä niillä pienille tekijöille on myös suuri merkitys yhteenlaskettuina. Kolehti muistuttaa ja opettaa siitä että elämä on kokonaisuus. Uskon ei ole tarkoitus jäädä pään sisään eikä hyvien tekojen kuulu olla vain eksperttien ja järjestelmien varassa.
Jotenkin hämmästyttävää, että olen tortoisen kanssa vahvasti eri mieltä melkein kaikesta mistä keskustellaan, kuten nyt tästäkin, mutta samalla olen kuitenkin aina kokenut että uskonasioissa olemme pohjimmiltaan melko samoilla linjoilla. 
Eli ehdotatko luopumista kolehdista?
Tuo hämmästyksesi on tuttu tunne. Ei ehkä niinkään sinun kohdallasi, vaan muuten. Ihmisillä on kummia mielipiteitä vaikka he näyttävät uskovan samaan Jumalaan. Sitä paitsi hirmu järkevät ihmiset kirjoittavat sellaisia, jotka sotivat järkeäni vastaan.
Se oli kuitenkin toivoa antavaa, kun sinä aloit ymmärtää jossain vaiheessa italialaisen futiksen päälle! Mistä sitä koskaan tietää kenestäkään. Itsestäänkään.