Ok. Oletko varma, että luet tekstin oikein ja ymmärrät sen oikein. Kuinka laajoja selitys teoksia sinun on mahdollista käyttää.
Samaa mieltä. Kyky ja mahdollisuus on luotu ihmiseen, mutta tietenkään ilman että asioista ensin kerrotaan, eli sanaa julistetaan, se ei onnistu, paitsi epämääräisenä jumalkaipuuna, josta osoituksena se, että ihminen on luonnostaan uskonnollinen olento. Kun ihmiselle kerrotaan Jumalasta, voi hän kääntyä Hänen puoleen jo pelkällä huokauksella.
Tässä taas eroamme näkemyksissämme. Sinusta ymmärtääkseni ihmisellä on kyky annettuna, mutta hän voi käyttää sitä kuin itse siitä itsenäisesti päättäisi. Minusta taas kaikki mikä on kokonaan saatua toimii kuin se on kykenevä toimimaan. Kyky sisältää aina jonkin tavan käyttää kykyä. Jos tuo kyky ja tuo tapa ovat molemmat luotuna saatua, miten muutenkaan, niin ei ole olemassa vapautta (mistä sellainen voisi olla peräisin) jolla tuo kyky voisi tuottaa muuta kuin sitä minkä syy siinä saa sen tuottamaan. Mentäessä taaksepäin syy ja seuraus ketjussa päädymme aina alkusyyhyn joka on luodussa todellisuudessa Jumala. Silloin syyketju vie aina Jumalaan ja seuraus on aina Jumalan halun mukainen.
Mutta uskon että tämä on jo monesti sanottu ja kaiken lisäksi edelleenkin rajoja hipovasti väärässä osastossa, joten on varmasti syytä lopettaa osaltani mahdollisimman pian. Olen jo kerran varoituksen saanut keskustelusta tällä puolella.
Siten juuri, että hän kuulee, mutta ei tahdo kuulla. Jeesushan sanoo:
Luuk. 8: 8.Ja osa putosi hyvään maahan, kasvoi ja teki satakertaisen hedelmän." Tämän sanottuaan hän lausui suurella äänellä: “Jolla on korvat kuulla, se kuulkoon.”
Hyvän maan vastakohta on tietenkin huono maa vertauskuvana ihmisestä joka kyllä kuulee, mutta ei kuule ja paatuu.
Tuohon Room. kirjeen vaikeaan kohtaan:
Myös Room. 9:18 olevia sanoja käytetään aivan väärin todistukseksi siitä, että on olemassa edeltämääräämys kadotukseen. Niissä ei sanota, että Jumalan sydämessä ei ole mitään armollisuutta tiettyä joukkoa kohtaan, nimittäin sitä osaa ihmisistä, joka joutuu kadotukseen. Apostoli sanoo Room. 11:32 juuri päinvastoin eikä hän liioin kuvittele Jumalan armahtavaisuutta pelkäksi tahdoksi, jota hän ei aikoisikaan toteuttaa. Esittäähän hän Room. 10:21 Jumalan puhuvan seuraavasti ”Koko päivän minä olen käsiäni tottelematonta ja uppiniskaista kansaa kohtaan». Huomattakoon toki, mihin tekstin sanat tähtäävät. Room. 9:18: »Jumala on armollinen, kenelle tahtoo, ja paaduttaa, kenet tahtoo» ei ole tarkoitettu kumoamaan Jumalan armon yleisyyttä, vaan tekojen vanhurskautta. Ne ovat suunnatut toisin sanoen juuri sitä ihmisen mieletöntä luuloa vastaan, että hän voisi saada teoilla jotakin aikaan Jumalan edessä, sekä siitä seurauksena heräävää ylpeyttä vastaan, joka esittää Jumalalle vaatimuksia. Tämä tarkoitusperä käy ilmi kaikesta siitä, mitä apostoli ennen tätä kohtaa ja sen jälkeen sanoo.
Vielä on syytä viitata erääseen seikkaan Room. 9:18 johdosta, jotta tämä lause tulisi pelastetuksi selittäjien järjettömyydeltä. Melko yleisesti ollaan valmiita hyväksymään seuraava lause: »Se joka pelastuu, pelastuu yksin armosta; joka taas joutuu kadotukseen, joutuu sinne omasta syystään». Nämä sanat taas, että Jumala armahtaa ja paaduttaa oman tahtonsa mukaan, eivät sisällyksen puolesta lausu hiukkaakaan sen enempää kuin tuo lause, joka hyväksytään. Pidetäänhän selvänä Raamatun oppina, johon on pitäydyttävä, sitä etteivät ne, jotka joutuvat kadotukseen, joudu sinne siitä syystä, että armo olisi riittämätön, vaan yksinkertaisesti omasta syystään, koska asettuvat väärälle kannalle Jumalan sanaan ja hänen armovaikutukseensa nähden. Mutta jos lisäksi pitäydytään yhtä selvästi ilmoitettuun Raamatun oppiin, että ne, jotka pelastuvat, ovat yhtä syyllisiä ja että heidänkin suhtautumistapansa on väärä, on meillä tässä juuri sama asia, jonka Paavali esittää Room. 9:18 mainituin sanoin.Franz Pieper, Kristillinen Dogmatiikka, SLEY 1995, s. 580-581.
Jaakobin ja Eesaun esimerkkikään ei puhu kaksinkertaisesta predestiaatiosta, jonka mukaan toiset olisi edeltä määrätty kadotukseen. Kysymyksessä ei ole Eesaun pelastukseen liittyvä asia, aivan samoin kuin myöskään Egyptin Faaron tapauksessa ei ole siten, että Faaraolla ei olisi ollut mahdollisuutta pelastua.
Edit: Niin ja vielä tuo vaikea jae 9. 18 voidaan selittää parilla sanalla:
“Jumala armahtaa kenet tahtoo”
-nimittäin syntiset.
Näin melkoisen vaivan kun kirjoitin tämän pätkän viitteineen. Kuten jossakin aiemmassa keskustelussa tuli ilmi, Sidotussa ratkaisuvallassa Luther kiistää tahdon olemassaolon itsenäisenä entiteettinä, tahtona joka vain olisi, tahtomatta mitään. Ei Lutherkaan kiistä etteikö ihminen voi valita vapasti, mutta ihminen ei voi valita mitä valita. Se edellyttää aina että valintoja asettaa joku, olen jossakin tilassa jossa minulla on mahdollisuuksia valita. Ja Lutherille se joku on joko Jumala tai Saatana. Vapaa tahto siinä mielessä kuin Luther sen ymmärtää Liberum arbitrium kuuluu Jumalalle ja niille jotka jakavat sen hänen kanssaan. Voluntas faciendi taas on kyky toimia tahtonsa mukaan. Nämä ovat eri asioita ja se pitäis muistaa vapaasta tahdosta puhuttessa ja näiden kahden asian(termin/käsiteten takia tai niiden suomennosten samankaltaisuuden takia keskustelu junnaa.
Teksti on Robert W. Jensonin Systematic Theology vol II, s. 108 - 109, korostukset minun.
Luther agrees with his opponents that human creatures have a dispositional property(48) of being apt for willing action. We may put it so: the question “Was Jones willing to go to Chicago or was he coerced?” is a meaningful question, whereas the question “Was that rock willing to fall or was it coerced?” is not. Indeed, Luther considers human possession of the property a triviality too obvious for discussion.(49)
Moreover, when someone possessed of this aptitude makes a choice and is permitted by the circumstances to do what he or she has chosen, Luther says the action is done “freely.” Such action displays voluntas faciendi, or “willingness,” the contingent unity of choosing and doing.(50)
But if the great denier of free will affirms all the foregoing, what then is it he thinks we do not have? All Luther’s arguments are directed against forms of the same supposition: that our wills are antecedent to themselves, that we not only choose but choose what to choose. This supposition, Luther argues, is absurd.
It is, to begin, absurd to claim a power to alter the choices by which all our powers are marshalled in the first place.(51) If contingent circumstances permit us to act upon courses we have chosen, our action is willing and free; and that is all that can or need be said.
The claim that we can choose what to choose supposes that there occurs in us “a sort of absolute willing,”(52) a will that does not yet will anything.(53) This, Luther argues in very modern fashion,(54) is a “dialectician’s figment” that results from “ignoring realities and attending to words,” from the metaphysician’s besetting fallacy of supposing that because we need a word for certain purposes, in this case the word “will” to speak of our determinate choices, the word must therefore denote something merely by itself.Whether a word denotes by itself is settled only by experience; and if in this case we consult the facts of experience we will find only our determinate choices and the circumstances that do or do not allow us to act on them.(55)
But why is Luther so urgent that we not make this claim, however foolish it maybe analytically? The concern is soteriological. The claim supposes that the dispositional property of being apt for willing action is itself a sort of occult power actually so to act, is itself the sufficient condition of its own actualization. On the contrary, says Luther, if I am actually to act with voluntas faciendi, I must be “seized” (or “rapt”)(56) into willingness by another than myself; and moreover such rapture is always determinate. Willing action, the making and carrying out of personal choices, is enabled only in community, only by the provocation of an antecedent and determinate other will; it is not enabled within me as a closed system.
There are, moreover, only two by whom we are or can be thus seized:(57) God and Satan. We are in fact seized by Satan, and so are unfree for God; this is the occasion of God’s saving action. God’s act is to seize us for himself and so make us unfree for Satan. Within either rapture we often act “willingly”:(58) the usual choices of human life, to marry or not, to obey some civil law or not, to order steak instead of fish, and so on, are made and sometimes can terminate in action.
Luther has withheld the great word libertas both from the dispositional property and from “willing” action simply as such; he withholds it also and vehemently from the rapture worked by Satan.(59) But then Luther does finally let the word fall, for the rapture by God. Indeed he crowns it as “royal freedom,” regia libertas: God “seizes us for his booty, by his Spirit he makes us his slaves and captives— which is not bondage but royal freedom—that we willingly may choose and do what he chooses.”(60) It is God’s appearance to seize us which qualifies resultant “willingness” of action as—at last—freedom.
We may ask why it must be God who seizes us for freedom. Why cannot your promises or importunities seize me for freedom; or for that matter why is not Satan’s rapture freedom? The answer is plain, though not explicit in any one set of texts: rapture to freedom is not causative but participatory. Were you to be the ground of my freedom it would have to be because you shared freedom with me, which you cannot do because you no more have freedom in yourself than do I. As for Satan, he is an empty parody of freedom, a sort of personification of his own bondage, so that although he can indeed seize me into a voluntas faciendi, this can only be that of those who consent to share his slavery. Liberum arbitrium belongs to God and to those with whom he shares it.
But if, as Luther has argued, it is absurd to say that any will is antecedent to itself, how is it then meaningful to say it of God’s will? How does a “dialectical figment” suddenly become a deep truth when it is predicated of God? And how is it now meaningful to speak of our sharing in this capacity? The clue is in the last feature to be noted from Luther’s teaching: when God is on the scene to snatch us into freedom, it is always “by his Spirit.”
It is not absurd to say that the triune God freely chooses his own determinate choices, for the Spirit is God and is precisely the freedom of the Father over against the Son, as whom the Father has what he chooses and in whom the Father knows what he chooses. Of a monadic will it is indeed absurd to assert that it chooses what to choose, but such a will is precisely what God is not.
It would also be absurd to say that human persons as individuals have or can share God’s triune free will. But as members of the community whose uniting and animating spirit is God the Spirit and who therefore stand with the Son before the Father, we share the liberation that the Spirit brings the Father and the Son. True human freedom—or anyway the sort that Luther is willing to dignify with the name—is an ecclesial reality.
All this is true of the man Jesus and of his sisters and brothers in the church, only differently. The risen Jesus, as present to and in the church, is at once liberated by the Spirit and giver of the liberating Spirit, so that it can even be said, “the Lord is the Spirit.” And “where the Spirit of the Lord is, there is freedom.”(61) It cannot be said of us, individually or together, that we are the Spirit or that where we are there is freedom. But with the risen Jesus, as the totus Christus, we other members of the church are free as he is. Individually, we are being freed, as we live into the free community.
As for those who do not yet belong to the church, they act “willingly” within the communities whose uniting principle is the libido dominandi. They are creatures of the triune God and do not escape God’s choice that their human choices occur freely; nor is the Spirit who evokes all created spontaneity other than the Spirit who enlivens the church. There is of course an inherent contradiction: that Satan’s rapture is a sphere of the Creator Spirit’s presence. It is the same contradiction we have encountered whenever the word “sin” has fallen.
E.g., De gratia et libero arbitrio, ii-iii.
E.g., De praedestination sanctorum, vii. 15: “Thus when the gospel is preached some believe and some do not believe. Those who believe when the preacher speaks outwardly hear and learn inwardly from the Father; those who do not believe, hear outwardly but neither hear nor learn inwardly. That is: to the believers it is given to believe and to the others it is not.”
De gratia, xx.41.
“[D]ispositivam qualitatem et passivam aptitudinem.”
De servo arbitrio (WA 18), 636–637.
Ibid., 634.
Ibid., 634.
Ibid., 669: “inter haec duo, posse velle bonum, non posse veile bonum, dari medium, quod sit absolutum Velle.”
Ibid.: “purum et merum velle.”
Or of course in very “nominalist” fashion.
Ibid., 669–670.
Luther’s verb is rapi. No English translation at once provides an active-voice verb and an equivalent of “rapture.” The translation strategy here chosen is to alternate between two English verbs; readers are begged to remember that the original has only one.
Rapi.
Ibid., 634–636.
E.g., ibid., 670.
Ibid., 635: “Nos rapiat in solium suum, rursus per spiritum eius servi et captivi sumus (quae tamen regia libertas est) ut velimus et faciamus lubentes, quae ipse velit.”
Jos vapaa tahto ajatellaan vain simppelisti kykynä valita ilman mitään rajoituksia, niin silloin se on jotakin jota Luther vastustaa, koska se silloin juurikin tahto joka ei vielä tahdo mitään ja tahto joka kykenisi itse valitsemaan pelastuksensa. Mutta juuri tätä käsitystä tahdosta Luther vastustaa. Ei Luther kiistä etteikö ihminen voisi valita vapaasti eteensätulevista vaihtoehdoista. Mutta ihminen ei voi valita mitä vaihtoehtoja hänen eteensä tulee. Sitä vapautta Luther vastustaa Sidotussa ratkaisuvallassa.
Ihminen on vapaa kun Jumala ottaa hänet vapauteensa. “Vapauteen Kristus meidät vapautti”. Tämä taas tapahtuu sanan ja sakramenttien kautta " Sanaa ja sakramentteja välineinä käyttäen lahjoitetaan Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon missä ja milloin Jumala hyväksi näkee.(CA V)".
D
2 tykkäystä
Pitää siis kuulla vaikka ei tahdo. Entä kun ei tahdo kuulla, koska ihmisessä ei ole mitään mikä tahtoisi.
Kyllä ihminen voi kuulla, koska sana kuullaan Pyhän Hengen voimasta, mutta silti useimmat hylkäävät sanan.
Matt 13:22: “Mikä taas orjantappuroihin kylvettiin, on se, joka kuulee sanan, mutta tämän maailman huoli ja rikkauden viettelys tukahuttavat sanan, ja hän jää hedelmättömäksi.”
Tämä ei ihan avaudu minulle. Miten ihminen voi kuulla kun ei voi tahtoa kuulla? Käännyttääkö Jumala siis väkisin? Ihminen hylkää luonnostaan sanan, koska hänessä ole mitään ominaisuutta mikä ottaisi sanan vastaan. Miten se voi olla ihmisen syy kun hän ei voi kuulla? Antaako Jumala siis kuulevat korvat? Miksi kaikki eivät saa kuulevia korvia? Miksi Jumala ei anna kaikkien kuulla Pyhän Hengen voimasta?
1 tykkäys
Koska se sana, joka kuullaan ei hetikään aina sulaudu uskossa niihin, jotka sen kuulevat!
Hepr 4:2: “Sillä hyvä sanoma on julistettu meille niinkuin heillekin; mutta heidän kuulemansa sana ei heitä hyödyttänyt, koska se ei uskossa sulautunut niihin, jotka sen kuulivat.”
Eihän se voikaan sulautua, koska ihmisessä ei ole mitään omaa ominaisuutta, tahtoa. Ja ihminen ei voi hyvillä teoillaan tai kilvoituksellaan pelastua.
Jumala antaa uskon, mutta se ei sulaudu hetikään kaikkiin, vaan suurin osa torjuu sen. Lue. Matt. 13 kyväjävertaus!
Sinua saattaisi auttaa seikka, että en ensijaisesti puhu sinulle.
Miksi Jumala ei anna uskoa kaikille, koska ihminen ei voi ottaa uskoa. Onko tämä vastaanottaminen jotenkin siis ihmisen tahdosta kiinni. Vai Jumalasta, vai ihmisestä ja Jumalasta.
Kaikella ystävyydellä sanon, että sinun tulisi luopua liiallisesta järkeilystä, liiallisesta pitäytymisestä oman järkesi johtopäätöksiin suhteessa hengellisiin asioihin, sillä sellainen vie vääjäämättä harhaan.
Kol 2:8: “Katsokaa, ettei kukaan saa teitä saaliikseen järkeisopilla ja tyhjällä petoksella, pitäytyen ihmisten perinnäissääntöihin ja maailman alkeisvoimiin eikä Kristukseen.”
Tuo “maailman alkeisvoimiin” voidaan kääntää Jukka Thurenin mukaan filosofiaksi ja se onkin oikein hyvä nykyaikainen vastine tuolle sanalle.
Mielestäni, tuosta sielunhoidollisessa neuvosta ei ole apua. Se ei myöskään ole mikään vastaus. Sinä luterilaisena varmasti osaat vastata, tosin tiedän, että sidottu tahto tuottaa tässä ongelmia jotka on kohdattava, nyt näyttää siltä, että et haluakaan.
Sitten vielä täsmällinen kommentaari tuohon Room. kirjeen kohtaan, josta ylempänä oli puhe ja johon selitystä pyydettiin:
Kuten olemme nähneet, Jakobin ja hänen siemenensä pelastushistoriallinen kutsumus on Rebekan saaman Jumalan sanan sisältö
eli Jaakobin valinnan ja kutsumisen sisältö ja tarkoitus. Se ei käsittele Rebekan poikien ja heidän jälkeläistensä lopullista kohtaloa, ei autuutta eikä kadotusta. Yhdymme Lutherin kanssa mielihyvin siihen, että Ismael ja Eesau lopulta pelastuivat.
Kummallakin oli isän kodista mukaansa oikea
jumalantuntemus ja he tunsivat Iisakin ja Jaakobin saaman lupauksen.Kertomus Jaakobin ja Eesaun sovinnosta antaa vaikutelman, että Eesau omaksui oikean asenteen Jumalaan ja taipui Jumalan tahdon alle, joka oli kääntänyt esikoissiunauksen Jaakobille. Oletamme lisäksi, että varsin monet
Ismaelin ja Eesaun jälkeläiset, joiden keskuudessa säilyi ensi aluksi Jumalan
ilmoituksen residua (tähteitä), pelastui Jumalan armosta, joka ei ollut heille selvä, vaan gratia vaga (epätarkka armo), kuten Luther sitä nimittää.Apostoli haluaa kuitenkin käyttää tätä toista Raamatun esimerkkiä, kuten ensimmäistäkin, yllä leijuvaan kysymykseen. Se on hänelle, kuten
ensimmäinenkin esimerkki, ἀλληγοροO7εν (kuvaannollista puhetta, allegoriaa). Hän vain jättää tämän itsestään selittyvän asian selittämisen ja sen käytön lukijan asiaksi.Se, että Eesau oli suljettu pois lupauksen linjasta, viittaa siihen, etteivät kaikki israelilaiset, jotka lihan puolesta polveutuvat Aabrahamista, ole
oikeita israelilaisia. Jaakob, kuten myös Iisak, on oikeiden Aabrahamin lasten ja Jumalan lasten (τ3κνα" τοῦ θεοῦ) esikuva, jae 8.
Jaakobin esimerkistä opimme: Kaikki ne israelilaiset, jotka Jumala on kuten Jaakobinkin valinnut ja kutsunut heidän syntymästään ja syntyperästään, teoistaan ja käytöksestään riippumatta vapaan päätöksensä mukaan
pelastuksen osallisuuteen Kristuksessa eli lapseuteen ja iankaikkiseen elämään, ovat oikeaa Aabrahamin siementä ja Jumalan lapsia sekä tulevat lopulta iankaikkiseen autuuteen. On huomattava, että se valinta ja kutsumus,
josta apostoli puhuu, koskee vain Jaakobia ja hänen pelastushistoriallista asemaansa eikä apostoli puhu mitään sellaisesta Jumalan määräämyksestä ja kutsumisesta, joka olisi säätänyt Eesaun iankaikkisen kohtalon.Epäilemättä sanalla ‘valinta’ (ἐκλογ ) on käsitteen puolesta välttämättömänä korrelaattina toisia, jotka eivät ole valittuja, tai joukko, josta kyseiset henkilöt on valittu. Jaakob valittiin ja kutsuttiin, ei Eesauta.
Jumalan lapset, jotka lopulta tulevat autuaiksi, ovat valitut turmeltuneesta joukosta (massa perdita). Siitä ei kuitenkaan seuraa θεοῦ
(Jumalan valinta) in malam partem (huonoon osaan) eli predestinaatio kadotukseen. Myöskään käsillä olevassa tekstissä sille ei ole vähintäkään tukea. Sitä, mikä on adekvaatti syy kadotukseen, Paavali ei kerro tekstissämme. Hän ottaa sen kuitenkin puheeksi vielä tämän historiallisen opetuksen yhteydessä. Tietysti on totta, mitä apostoli puhuu israelilaisista ja kaikista Jumalan lapsista, myös pakanasyntyisistä, että he saavat kiittää
lapseudestaan ja autuudestaan yksinomaan Jumalan valintaa ja kutsumista eivätkä itseään tai suhtautumistaan. Käsittelemässämme jaksossa Paavali puhuu kuitenkin vain Israelista.Georg Stöckhard, Roomalaiskirjeen selitys, s. 381-382.
Suomen Tunnustuksellinen Luterilainen Kirkko (STLK) pastori Markku Särelän kääntämä Georg Stöckhard kommentaari http://www.luterilainen.com/fi/lue/kirjat/apostoli-paavalin-roomalaiskirjeen-selitys, seuraa luterilaista predestinaatio oppia. Toiset ovat valittuja.
Georg Stöckhardin tekstistä nousee muutamia kysymyksiä.
-
” Se ei käsittele Rebekan poikien ja heidän jälkeläistensä lopullista kohtaloa, ei autuutta eikä kadotusta.” > mihin tämä perustuu? Raamattu ei sano asiasta mitään, muuta kuin Eesaun hylkäsin, hän oli vihan astia ( Näin mm J.Thuren Roomalaiskirjeen selitys)
-
” Se, että Eesau oli suljettu pois lupauksen linjasta” > tässä tulee esille luterilainen predestinaatio, joka on sisänsä yllättävää edellä sanotun kanssa ( 1 Kohta)
-
” On huomattava, että se valinta ja kutsumus, josta apostoli puhuu, koskee vain Jaakobia ja hänen pelastushistoriallista asemaansa eikä apostoli puhu mitään sellaisesta Jumalan määräämyksestä ja kutsumisesta, joka olisi säätänyt Eesaun iankaikkisen kohtalon. > Tässä otetaan linja Calvinistista predestinaatiota vastaan, samalla seuraavaksi hän palaa jälleen Eesaun hylkäämiseen, hylkääminen ei tosin tarkoita lopullista kohtaloa.
-
” ovat valitut turmeltuneesta joukosta (massa perdita) ” > tässä käytetään Augustinuksen termistöä ns. kadotuksen massasta, josta tietty joukko pelastetaan.
Luterilainen tunnustus puhuu juuri samasta asiasta;
Jumalan iankaikkinen valinta ( praedestinatio ) tarkoittaa sitä, että Jumala määrää jonkun pelastukseen. Se ei koske yhtä lailla hurskaita ja pahoja, vaan sen kohteena ovat ainoastaan Jumalan lapset, ne jotka on valittu ja määrätty iankaikkiseen elämään, ennen kuin maailman perustustakaan oli laskettu. Paavali sanoo siitä Ef. 1:4): Jumala on valinnut meidät Kristuksessa Jeesuksessa ja “määrännyt lapseuteen”. ( Tunnustuskirjat)
Tästä taisi olla joskus puhetta.
"Näin ollen me hylkäämme seuraavat harhat:
Opetetaan, ettei Jumala tahdo kaikkien ihmisten kääntyvän ja uskovan evankeliumia.
Kun Jumala kutsuu meitä luokseen, hän ei silti todella tarkoita, että kaikkien ihmisten pitäisi tulla hänen tykönsä.
Jumala ei tahdo kaikkien pelastuvan, vaan jotkut on pelkästään Jumalan päätöksen, aivoituksen ja tahdon perusteella säädetty kadotukseen, niin että he eivät voi pelastua. Heidän syntiään ei tällöin ole otettu huomioon.
Jumalan valinnan peruste, se syy, jonka tähden Jumala on valinnut meidät iankaikkiseen elämään, ei ole yksin Jumalan laupeus ja Kristuksen pyhistä pyhin ansio, vaan jokin peruste löytyy myös meistä."
“Kaikki nämä ovat rienaavia, hirmuisia harhaoppeja. Ne riistävät kristityiltä kaiken sen lohdutuksen, jonka pyhä evankeliumi ja pyhien sakramenttien käyttäminen heille antavat. Siksi näitä oppeja ei saa sietää Jumalan kirkossa.”
5 tykkäystä
2 viestiä siirrettiin ketjuun: X-Files eli keskustelua evankeliumista ja siihen liittyvästä
Siirsin Fratres vastauksesi minulle x-filesiin ja vastasin siellä.