Kun kuuntelee sellaista erittäin katolista juttua kuin pääsiäisen aikaan kuuluvia saarnoja neljästä viimeisestä asiasta (tai Four Last Things löytyy englanniksi), niin oppii ainakin pari uutta asiaa, saa henkisesti ja hengellisesti ämpärillisen jäävettä päähänsä ja muutenkin näkee kokonaisuuksia ihan eri tavalla.
Four Last Things: Death ~ Fr. Ripperger - YouTube
Four Last Things: Judgment ~ Fr. Ripperger - YouTube
Four Last Things: Hell ~ Fr. Ripperger - YouTube
Four Last Things: Heaven ~ Fr. Ripperger - YouTube
Yksi sellainen keskeinen asia on, että maan päällä ihminen saattaa kiistää, että Jumala on olemassa. Tai että Jumala on hyvä. Tai kiinnostava. Tai rakastava. Tai viisas. Eli käsitys Jumalasta on jotain toisaalta olemattoman ja toisaalta tylsän, epärelevantin ja itsekeskeisen diktaattorin väliltä.
Sillä tavalla ajatus tuomiosta on, että Jumala väkisin ja ulkoa alistaa ihmisen moitteille ja syytteille siitä, että ihminen ei tehnyt jotain itselleen merkityksetöntä juttua oikein. Joka hänen olisi pitänyt tehdä pelkästään siksi, että Jumalan epärehelliset ja tyhmät seuraajat niin käskivät. Homojen olisi pitänyt lopettaa homoileminen koska Päivi Räsänen selvästi oli sitä mieltä, ja niin edelleen.
Nämä tyhmät seuraajat menevät kuoltuaan Taivaaseen, jossa oleminen on tylsää ja naiivia nöyristelyä ja väkisin hymyilemistä. Kaikki on sietämättömän kornia ja kliseistä, eikä se lopu koskaan. Sitä ennen oli tuomio, jossa jokaiselle pelastuneelle todettiin, että “hienosti tehty kun otit Jeesuksen sydämeesi” ja jokaiselle kadotukseen joutuvalle että “hyi sinä nurja ihminen kun et ottanut; enää ei voi mitään mutta silloin olisi kannattanut; harmittaako, harmittaako, läl läl lää”.
Tästä syystä johtuen ihminen menee helvettiin kuin vihaa uhkuva kapinallinen. Helvetti on eräänlainen kosminen kapakka, jossa tuomitut heittävät läppää Hitlerin, Saddamin, Lemmyn ja itse pääpahiksen kanssa. He juonivat vallankumousta, jossa nousevat Taivaaseen, tasaavat tilit hajottamalla siellä paikat ja sen jälkeen kaikki on pelkkää kosmista olemista. Ei ole mitään sääntöjä, kukaan ei ole kenellekään alisteinen ja jokainen tekee ikuisuudesta itselleen mieleisen.
Todellisuudessa katolinen ajatus näistä on, että viimeisellä tuomiolla jokaisen kaikki tekemiset tulevat kaikkien tietoon. Joka on armon avulla voittanut paheensa, voi olla siitä kiitollinen ja onnellinen. Joka ei ole, niin se on sitten se, mitä hän on lopullisesti.
Jokainen kuollut ja kadotukseen joutunut tietää täydellä varmuudella, että Jumala on täydellisen hyvä, täydellisen oikeassa, täydellisen armollinen ja täydellisen oikeudenmukainen. Jokaiselle heistä on myös täysin selvää, miksi he ovat kadotettuja. Jokainen heistä myös tietää, mitä heidän olisi pitänyt tehdä pelastuakseen. Jokainen heistä myös tietää, että ei olisi valinnut toisin.
Mitään ei lopussa jää hampaankoloon, käsittelemättä tai epäselväksi. Kaikki iloitsevat ja rakastavat tai vihaavat ja kärsivät täysin avoimesti ja kiistatta. Jokainen on löytänyt oman paikkansa, eikä siksi kenellekään tule mieleen edes valittaa.
Lisää ajatuksia samasta:
Jokainen, joka uskoo, saa suuremman ilon siitä, että lisää omaa uskoaan ja toisten uskoa. Yksi entisaikojen ja nykyajan ero on siinä, että nykyaika arvostaa spontaaniutta yli kaiken. Ihmisen pitää aina näyttää avoimesti ja vapaasti ulospäin se, mitä hänen sisällään tapahtuu. Jos pappi ei usko, niin pappi on silloin sankari jos tuo epäuskonsa julkisuuteen ja levittääkin sitä. Koska jos on yksi asia, jolle pitää olla uskollinen, niin se on sisin ja ihminen itse.
Entisaikaan pidettiin täysin hyvänä sitä, mitä nykyään kutsutaan tekopyhyydeksi ja ulkokultaisuudeksi. Jos ihminen ulospäin käyttäytyi pyhällä tavalla, niin hän siten kannusti muita olemaan pyhiä, eikä ollut heille lankeemukseksi tai loukkaukseksi. Jokainen saattoi sitten yksityisesti käsitellä epäilyksensä, paheensa tai epäuskonsa. Jokaiselle varmasti riitti haasteita ja koetuksia, mutta oli kaikkien etu, että jokaisen oletettiin ja odotettiin pyrkivän edes jonkinlaiseen pyhyyteen.
Yksi keskeinen ero on siinä, kun nykyään ajatellaan, että ihmisen tulee olla uskollinen sisimmälleen. Jos ihminen ei ole uskollinen sisimmälleen, niin silloin hän “hylkää itsensä” jonkun toisen ihmisen odotuksien tai mielipiteiden tähden. Jos ihminen tahtoo olla uskollinen Jumalalle, niin silloin Jumala tulee löytää sisimmästä tai ei mistään. Kun nykyaikana sanotaan, että Jumala tulee löytää toisista ihmisistä tai nähdä toisissa ihmisissä, niin silloin Jumala nähdään ja löydetään siitä, miltä ne toiset ihmiset minun sisimmässäni tuntuvat. Jumala löytyy rakastumisesta ja ryhmähengestä.
Aikaisemmin ajateltiin, että ihminen löytää Jumalan niistä objektiivisista tosiasioista, mitkä ovat edustettuina Jumalasta hänen ulkopuolellaan. Eli ihminen ei löytänyt Jumalaa omasta, toisia koskevasta tunnereaktiostaan, vaan siitä objektiivisesta ymmärryksestä hyveitä ja pyhyyttä koskien, jonka näki ja saattoi kokea heidän toiminnassaan ja käytöksessään. Tämän vuoksi, jos sisimmässä oli suuria epäilyksiä, niin saattoi silti rakastaa toista ja uhrautua toisen hyväksi käyttäytymällä pyhästi häntä kohtaan ja hänen edessään.
Ihmistä pyydetään olemaan uskollinen sille, minkä hän tietää Jumalasta ja hengellisistä asioista. Ei sille, minkä hän kokee, aistii tai tuntee Jumalasta ja hengellisistä asioista. Nykyään, kun kaikki uskovat aisteillaan ja tunteillaan, tällainen uskollisuus tiedolle vaatii huomattavasti suurempaa tasapainoilua. Tunteiden ja aistien kautta uskomiselle ei saa antautua. Mutta samaan aikaan ei saa käyttää liikaa energiaa niiden vastustamiseen, koska sellainen ei taas ole yhtään sen hengellisempää. Tällaiset harhat ovat sivutuuli. Jos niistä tulee myötätuuli tai vastatuuli, niin silloin suunta on hukassa.