Minulle pyhien eli edesmenneiden kristittyjen esirukouksista tuli taannoin entistä konkreettisempi juttu. Menetin maan päältä varsin - ehkä kumma ilmaisu, mutta silti - tehokkaan esirukoilijan, mutta tajusin, että mikäli edesmenneet kristityt juuri nyt ovat tilassa, joka sallii heidän muista yhä täällä “alhaalla” eläviä ihmisiä, niin tuosta esirukoilijasta tulikin vain entistä tehokkaampi. Koska arvostin hänen esirukouksiaan kovasti, tämä ei ole mitenkään mitätön juttu.
Samalla tuli kyllä mieleen, että jos tällainen asia tuntuu tärkeältä, niin oikeastaan pitäisi hyppiä riemusta koko ajan, koska minulla on esirukoilijana myös itse Jeesus. (Mikään suuri valaistuminen tämä ei ollut, mutta vähän vahvemmin asia sentään painui kalloon kuin aiemmin.)
Tosin tämähän menee osin ohi ketjun aiheesta, sillä edesmenneille kristityille kohdistetut rukoukset eivät liity asiaan mitenkään.
Jumalanäidin ikoneissa on useimmiten Neitsyt Maria Jeesus-lapsen kanssa, mutta ikonin aiheena ei ole äiti ja Lapsi vaan Kristuksen lihaksituleminen. Tavallisesti Kristuksen ikoni asetetaan oikealle ja Jumalanäidin ikoni vasemmalle, kun ne ovat vierekkäin.
Ikoneita ei palvota vaan kunnioitetaan, ja kunnioitus kohdistuu ikonin esittämiin pyhiin.
Jouluikoneissa tuo oikein korostuu: läntisissä kuvissa fokus on sentimentaalisessa äidin lasta kohtaan osoittamassa hellyydessä ja huolenpidossa, kun taas ortodoksisissa jouluikoneissa Jumalansynnyttäjä yleensä katsoo Jeesus-lapsesta pois päin, koska fokus on tosiaan Jumalan lihaksitulemisessa eikä siinä, että tilanne olisi ollut jotenkin poikkeuksellisen herkkä, kaunis, tunteikas tmv. inhimilliseltä kannalta. Olen kuullut ei-ortodokseilta jopa moitteita siitä, että “miksi ikonimaalari on laittanut Marian katsomaan väärään suuntaan”.
Mulla on fokus arkkienkeli Mikaelissa, joka kotona takan päällä valvoo kotia. Ja makuuhuoneen seinäkrusifiksissa ja yöpöydän kolminaisuuden ikonissa. En kuitenkaan rukoile muiden edessä kuin krusifiksin tai Pyhän kolminaisuuden. Useimmiten kuitenkin Raamatun äärellä.
Minä en lähesty Jumalaa kenenkään muun kuin Kristuksen välityksellä.
Hepr. 7:25: “Siksi hän pystyy nyt ja aina pelastamaan ne, jotka hänen välityksellään lähestyvät Jumalaa. Hän elää iäti rukoillakseen heidän puolestaan.”
On myös täysin selvää, että se uhri, jonka hän Golgatalla antoi puhuu jatkuvasti hyvää Jumalan edessä, eikä ole ketään muuta joka olisi uhrannut vastaavan uhrin ja olisi siten samoin kelvollinen esiintymään puolestamme esirukoilijana uhriinsa vedoten.
Ihminen ei teknisesti tarvitse muuta kuin Kristuksen pelastuakseen. Esirukoukset, kuolleiden puolesta rukoukset, jne ovat ennen kaikkea yhteisöllisiä asioita jotka ovat tärkeitä nimenomaan yhteisön rakentumisen kannalta ja ihmisen siinä. Yhteisö taas on pelastumiselle olennaista, mutta siinäkin pelastava elementti on Kristuksen läsnäolo. Emme voi vaatia keneltäkään, että sinun on lähestyttävä Jumalaa muuten kuin Kristuksen kautta. Mutta jos se tuntuu jostakin hankalalta, niin silloin toisten, elävien tai kuolleiden rukoukset voivat lohduttaa. Ymmärrän pyhityksenikin pointin tässä asiassa, mutta silti: kaikkien ei ole välttämätöntä pyytää välimiehekseen ketään muuta kuin Kristuksen.
Saarnaa valmistellessani pohdin ristin ryöväriä. Ei hänelläkään ollut ketään välimiestä. Ja suhteessa Kristukseen olemme tuon ryövärin (tai sen toisen asemessa).
Hieno rukous Jumalansynnyttäjälle ortodoksisen kirkon aamurukouksista:
“Pyhä Valtiattareni, Jumalansynnyttäjä! Poista pyhillä ja kaikkivoivilla rukouksillasi minusta, nöyrästä ja ansiottomasta palvelijastasi, minun surkeasta sydämestäni ja synkästä mielestäni suruttomuus, hajamielisyys, mielettömyys, huolimattomuus ja kaikki ilkeät ja Jumalaa pilkkaavat ajatukset. Sammuta himojeni liekki, sillä minä olen heikko ja voimaton. Päästä minut monista synnillisistä muistoista ja aikeista. Vapahda minut kaikista pahoista teoista, sillä siunattu olet sinä ja kaikki sukupolvet ylistävät sinun kallista nimeäsi iankaikkisesta iankaikkiseen. Aamen.”
Emme ole. Hän oli lähellä mutta ei yltänyt kielellä lipaisemaan Kristuksen verta. Meillä sen sijaan on mahdollisuus syödä hänen ruumiinsa ja verensä. Ristin ryöväri oli erikoistapaus, koska hänen kätensä nyt vain olivat vähän sidotummat kuin meidän.
Puhumme eri asiasta. Minä puhuin välimiehistä/naisista. Ryövärillä ei niitä ollut Kristuksen lisäksi ketään. Ryöväri ei ollut erikoistapaus. On paljon ihmisiä joiden kädet ovat sidotut sen suhteen mitä voi ja kykenee tehdä. Ryövärit elävät ja voivat hyvin.
Pelastus on yhteyttä p. Kolminaisuuden elämään ja rakkauteen. Yhteys Isään toteutuu Pojan kautta Pyhässä Hengessä. Neitsyt Maria on Pojassa; hänen ja hänen Poikansa persoonat ovat yhdessä, kuten kaikkien pelastuneiden persoonat ovat Kristuksessa Hänen Kirkossaan. – – Kristuksessa Hänen kirkkonsa jäsenet tulevat yhdeksi, ja Maria on nimenomaisesti noiden Kristuksessa yhdeksi tulleitten ikoni. Hän on Kirkon ikoni. – – [s. 121] Isä Georges Florovsky kommentoi lausetta ”kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta” toteamalla, että Kirkko on pelastuksemme. Kirkko on Kristuksen ruumis maan päällä ja Jumalansynnyttäjä on tuon ruumiin ikoni, hänestähän juuri syntyi Kristuksen ruumis. Tuossa ruumiissa me pelastumme, tuo ruumis on meidän pelastuksemme, missä voimme yhdistyä Jumalaan niin, että persoonamme jumaloituu yksilöllisyyden katoamatta.
Rukouslause ”Kaikkeinpyhin Jumalansynnyttäjä, pelasta meidät” on osoitettu Marialle, ja se kohdistuu Kristukseen. Pelastuksemme on nimittäin Kirkossa, mutta kun olemme Kirkossa, olemme Kristuksessa. Ikonille osoitettu rukous kohdistuu aina alkukuvalle. Maria on pelastuksemme ikoni, Kristus on pelastuksemme.
Esirukousten pyytäminen pyhiltä ei tarkoita, että me emme rukoilisi Jumalaa, saati että se olisi jotenkin hankalaa. Totta kai me rukoilemme ennen kaikkea Jumalaa. Ortodoksiset jumalanpalvelukset kestävät pitkään ja niitä on paljon, siellä missä se on mahdollista, ne saattavat kestää seitsemän tuntia vuorokaudessa tai koko yön. Ja pappi ei ole ainoa, joka niissä rukoilee, vaan kirkkokansa rukoilee mukana, nimenomaan Jumalaa, ja kirkkoveisut ovat rukousta. Mutta monet ovat huomanneet saavansa runsaasti hyötyä pyytämällä kaikkeinpyhimmän Jumalansynnyttäjän ja muiden pyhien esirukouksia sen lisäksi, että rukoilevat Jumalaa. Ortodoksinen kirkko on erittäin Kristus-keskeinen.
Kristilliselle perinteelle on luontevaa pyytää esirukouksia, Neitsyt Marialta, edesmenneistä pyhiltä tai täällä ajassa vielä eläviltä. Kysymys ei ole sijaisvälittäjistä, jotka korvaisivat Kristuksen. Esirukoukset ovat luonnollinen osa kristinuskoa ja siinä ei ole kysymys vaatimuksista, vaan uskon luonnollisuudesta, normaalista kristittynä elämisestä. Repertuaari on siis laaja, monipuolinen, joka kuulu itseoikeutetusti kirkon positiiviseen Pyhän Hengen luomaan elämään.
Kristillisessä perinteessä on tästä asiasta vakava erimielisyys, joka on dokumentoituna vaikkapa Augsburgin tunnustuksessa (Augsburgin tunnustus - Luterilaiset tunnustuskirjat | Suomen ev.lut. kirkko) tai sen puolustuksessa (XXI uskonkohta. Pyhien avuksihuutaminen - Augsburgin tunnustuksen puolustus - Luterilaiset tunnustuskirjat | Suomen ev.lut. kirkko). Olisi muuten kiva, jos joku ortodoksi joskus kävisi läpi vaikka tuon Augsburgin tunnustuksen puolustuksen vastaperustelut. Onko tosiaan luontevaa rukoilla – siteeraan edellä ollutta, korostuksia lisäten – “Pyhä Valtiattareni, Jumalansynnyttäjä! Poista pyhillä ja kaikkivoivilla rukouksillasi minusta, nöyrästä ja ansiottomasta palvelijastasi, minun surkeasta sydämestäni ja synkästä mielestäni suruttomuus, hajamielisyys [jne.]”? Miksi siitä ei ole viitteitä Uudessa testamentissa eikä oikein muissakaan ensimmäisten vuosisatojen lähteissä, joissa kyllä ehtimiseen kehotetaan rukoilemaan?
On täysin sopivaa rukoilla noin. Pyhän Johannes Krysostomoksen liturgiassahan aina rukoillaan ektenioissa: “Muisteltuamme kaikkein pyhintä, puhtainta, siunatuinta, kunniallista Valtiatartamme, Jumalansynnyttäjää, ainaista neitsyttä Mariaa ja kaikkia pyhiä antakaamme itsemme, toinen toisemme ja koko elämämme Kristuksen, Jumalan haltuun.”
Ausburgin tunnustus ja AC operoivat lähinnä roomalaiskatolista hurskaus käytäntöä vastaan. AC on Ausburgin tunnustuksen puolustus roomalaiskatolisten Kumoamuksessa esittämiä vaittämiä vastaan. Siksi on aika kohtuutonta vaatia vastaperusteluita ortodokseilta, koska asia ei liity mitenkään ortodoksiseen kontekstiin. Jos kuitenkin joku ortodoksi haluaisi käydä läpi nämä ( CA, AC), hänen täytyisi tuntea Roomalaiskatolinen ajattelu uskonpuhdistuksen ajalta. Mihin hän silloin vastaisi? Roomalaiskatoliseen uskonpuhdistuksen aikaiseen käytäntöönkö? En oikeastaan tiedä miksi ortodoksin pitäisi käydä läpi vastaperustelut. Luterilaiset formulat tältä osin, eivät ole siirrettävissä erilaiseen kontekstiin mihin ne olivat kirjoitettu.