Totta kai näillä on yhteys kaikenlaiseen tarinankerrontaan aiheesta. Mutta aivan samoin kuin niitä voidaan käyttää purkamaan kristinuskon opetuksia, niitä voidaan käyttää myös uskon vahvistumiseksi.
Espanjan ja Ranskan rannikot eivät olleet mitenkään tuntematon asia juutalaisille. Jo foinikialaisilla oli siellä pysyviä siirtokuntia.
Liian paljon minusta ollaan valmiita kunnioittamaan ortodoksisilla, tai paremminkin bysanttilaisilla, ydinalueilla sijaitsevien paikkojen traditionaalista itseymmärrystä, kun taas lännen traditioita kirkon itseymmärryksestä ja alkuperästä voi vapaasti pitää huuhaana ja keskiaikaisten munkkien lepertelynä. Etelä-Ranska ja Espanja ovat apostolisen perinnön ydinalueita siinä missä Egypti ja Turkki.
Samankaltaista vähättelyä alueensa kristinuskon alkuperän suhteen ovat kokeneet nykyisen Irakin alueen kristityt sekä Irakin pohjoispuolisten alueiden sekä Kaukaasian kristillinen perinne. Näiden alueiden kristillistä historiaa ei torpata legendoiksi vaan harhaoppisuuden historiaksi, vaikka todellisuudessa siellä on ollut todella sinnikästä kristillisyyttä joka on pysynyt hengissä islamilaisen valtakulttuurin alla.
En tiedä mitä oikein pitäisi tehdä tälle kristityissä yhteisöissä sitkeästi elävälle ylimieliselle oman kulttuurin kristillisyydelle, jota kyllä perustellaan oikeauskoisuudella, mutta joka estää kristittyjen suurta joukkoa tuntemasta omaa, valtavaa, historiallista perintöään ja ammentamasta kaikesta kristillisestä rikkaudesta. Tähän on syyllistytty sekä idän ja lännen kirkossa.