Noin ehkä teillä toisuskoisilla, mutta ortodokseille teologia merkitsee Jumalan tuntemusta, Häneltä kokemusperäisesti saatua ymmärrystä Hänestä. Koska minua ei kuitenkaan uskota, niin vetoan nimekkäämpään oikeauskoiseen:
2 tykkäystä
Tuossa puhutaan uskonnosta. Ehkäpä ns. ortodoksit eivät enää tunnista kristillisen uskon kielenkäyttöä ja kirkkoisien perintöä, jos teologia tarkoittaa kokemusta.
What ever. Olen jo vuosia sitten päätynyt siihen, että kateuttasi sinä vain nakkelet ortodokseille - oman yhteisösi tilaan turhautuneena.
Kiitos tuosta mielenkiintoisesta lainauksesta. Karismaattisen liikkeen piirissä olen kokenut painopisteen uskonelämässä olevan tunnepuolessa. (En halua tosin yleistää.) Jos uskova ihminen karismaattisen liikkeen piirissä saa ihmeellisen hurmoskokemuksen, henkikasteen tai Hengen täyteyden, hän voi helposti tulla riippuvaiseksi saamastaan ihmeellisestä ja voimakkaasta tunnekokemuksesta, niin että ihmeellisen tunnekokemuksen haihduttua uskova haluaa uudelleen saada samanlaisen kokemuksen. Ihmeelliseen tunnekokemukseen tulee kuin huumeriippuvuus.
Jos tehdään ero tunteen ja kokemuksen välille (niin tuosta sitaatista voisi päätellä: not human emotions, but experience), niin on ulkopuolisena kokemattomana ihmisenä varmaan suorastaan mahdotonta tietää, mikä se kokemus, joka ei tarkalleen ottaen ole mikään tietty tunne, on. Ulkopuolinen ja kokematon on siis asiasta tietämätön, sillä tieto perustuu omakohtaiseen kokemukseen, jota kokemusta kokemuksen kokija ei kuitenkaan voi välittää toiselle kokemattomalle ihmiselle niin, että tämä pelkästään kuuntelemalla toisen selostusta kokemuksestaan ymmärtäisi, mistä kokemuksessa on kyse. Toisin sanoen jotta voisi tietää, mistä hengellisessä kokemuksessa (spiritual experience) on kyse, täytyy itse olla kokeva subjekti. Kokemus ei kuitenkaan voi olla samanlainen kuin karismaattisen liikkeen synnyttämä hurmoskokemus.
Kokemus liittyy mm. siihen, että pyhät tapahtumat ovat olleet historiallisia. Kun Jeesus esim. muutti veden viiniksi tai paransi sairaita, niin toiset tunsivat yhdellä tavalla, toiset toisella tavalla, mutta itse tapahtuma oli historiallinen. Jos Jumala on sama, niin silloin hän myös toimii samojen periaatteiden mukaan, jolloin ihmiset kokevat uskonnolliset kokemukset ainakin jossain määrin samalla tavalla. Näin he tunnistavat myös toistensa kokemuksissa yhteisen uskon vaikka eivät itse olisikaan kokeneet tismalleen samaa tai olleet henkilökohtaisesti läsnä jonkun toisen kokeman tapauksen yhteydessä.
Yksi oikean uskonnollisen kokemuksen tunnusmerkki on se, että se vahvistaa oikeaa uskoa oikealla tavalla oikeisiin asioihin. Jos kokemuksen hedelmä esim. on se, että “tärkeintä on oma usko, ei kirkkoon kuuluminen ole tärkeää” tai että “kirkko on vain jokin laitostunut muinaisvirasto, joka omaa valtaansa pönkittääkseen opettaa vanhentuneita oppeja” tai jotain muuta vastaavaa, niin silloin kokemusta ei voi pitää oikeana Kristuksen perustaman kirkon kokemusperäisesti saaman ymmärryksen valossa. Toisaalta, jos ihmisen lähtötilanne on esim. se, että hän on jäsenenä vaarallisen harhaoppisessa puljussa tai täysin ateisti, niin silloin tuollainenkin ymmärryksen vaihe voi olla tarvittava askel oikeaan suuntaan. Siksi ei pidä kiirehtiä tuomitsemaan ihmisten käsityksiä liian joutuin, koska saattaa olla mahdotonta tietää hänen vaelluksensa ja kirkastumisensa vaihetta. Voihan olla, että jo puolen vuoden päästä hän on sitä mieltä, että kirkkoon kuuluminen on ehdottoman tärkeää.
Mutta pääsääntöisesti oikeat kokemukset vahvistavat yhteistä apostolista uskoa, kun taas väärät johtavat kirkosta eroon, individualistiseen (harha)uskoon.
1 tykkäys
Kiitos täydennyksestä. Tulin ajatelleeksi asiaa (viittaan englanninkieliseen lainaukseen) vain yksilön kokemuksen näkökulmasta, mutta nyt selvisi, että siihen kuuluu (tietenkin) myös historialliset tapahtumat Raamatun ajoilta.
Jos teologia olisi yhtä kuin pelkkä subjektiivinen kokemus, jota ei voisi oikein mitenkään kommunikoida sanallisesti, se ei olisi oppia lainkaan eikä siis teologiaa. Oppi on aina opetettavissa.
Olen eri mieltä. Oppi on aina opittavissa, mutta ei opetettavissa.
2 tykkäystä
Siinä mielessä on niin kuin sanoit, että sitä, mistä uskossa on varsinaisesti kyse, ei voi ymmärtää, ellei itse usko. Mutta fides quaen voi muotoilla sanallisesti ja oppia, vaikka ei itse olisi uskova. Jos fides qua puuttuu yksilöltä, pelkkä fides quae on subjektiivista uskoa omaamattomalle pelkkää teoriaa. Sama asia tulee ilmi aikaisemmin lainaamassani Joh. 5:39-40 -kohdassa. Ihminen voi tuntea kirjoitukset, mutta olla tuntematta Kristusta henkilökohtaisesti.
P.S. Samaa mieltä siis siitä, ettei subjektiivista uskoa voi ihmisopettajana siirtää toiseen ihmiseen, vaikka objektiivisen uskon voi opettaa.
Tässä onkin se ero uusien kirkkokuntien ja vanhimman tradition välillä.
Uskon tärkein asia kun ei ole se että osaa käsittää uskovansa ja kertoa uskostaan vaan kokemus siitä että jakaa uskon niiden kanssa jotka ovat olleet jo aiemmin. Silloin ei ole niin väliä miten sen uskon kuvailee, tärkeintä on yhteys jonka se luo, yhteys ensin niihin joiden kanssa voi kokea jakavansa uskon, sitten lähimmäisiin ja lopulta kaikkiin ja kaikkeen.
Tämän takia vanhin traditio ei puhu mitään uskonratkaisuista eikä henkilökohtainen pelastus ole kovinkaan iso juttu, verrattuna henkilökohtaiseen puhdistumiseen ja pyhittymiseen. Ei henkilökohtaisella uskolla tai sen yksilön kohtaloon vaikuttavilla seikoilla ole väliä, yhteydellä on, ja puhtaus on asia joka saa yhteyden toimimaan.
4 tykkäystä
Juuri näin, kuten ketjun otsikossa sanotaan! Mitä meitä kristittyjä hyödyttää kuunnella sanomaa pyhityksestä ja elävän uskon kuuliaisuudesta sekä uskon kilvoittelusta elävässä uskossa, jos me kristityt emme lähde pyhittymään elävän uskon kuuliaisuudessa kaidalla ristin tiellä kuten klassisessa kristinuskossa ns. jakamattoman Kirkon aikana?
Olen ymmärtänyt Raamatusta, miten kristitylle kuuluu kilvoitus- ja pyhityselämä, joka on kuoleman tie vanhalle luonnolle, missä armosta ja levosta käsin vanha luontomme kuoletetaan, ja sijaan nousee aina uusi luonto siten, että joka päivä tuomitsemme vanhan luontomme aikomukset, ajatukset ja teot uskossa hautautuen pyhän kasteen armorikkaaseen veteen nousten puhdistuneina vaeltamaan todellisessa uskossa ja uskon kuuliaisuudessa Kristuksen verisessä vanhurskaudessa Jumalan edessä kilvoittelemaan kaidalla ristin tiellä kohti voittopalkintoa Pyhän Hengen voimassa ja johdatuksessa. Se ei toki käy kädenkäänteessä, vaan se on jatkuvaa itselleen kuolemisprosessia osallisena Kristuksen kärsimyksiin seuraten Hänen verisiä jalanjälkiään.
Uusi luontomme on siis uusi hengellinen olemuksemme ja elämä, jonka Pyhä Henki on luonut meihin synnyttämällä meidät uudesti pyhässä kasteessa. Se elää Jumalan edessä vanhurskaudessa ja puhtaudessa, siis todellisessa uskossa ja pyhässä vaelluksessa kilvoitus- ja pyhityselämässä ilman tekopyhyyttä. Ainoastaan meillä uskovilla on uusi luonto, ja Pyhän Hengen voimassa ja johdatuksessa kuoletamme vanhaa luontoa. Vanhalle luonnolle kuuluu kuolema, uudelle luonnolle iankaikkinen elämä.
“Ne, jotka ovat Jeesuksen Kristuksen omia, ovat ristiinnaulinneet vanhan luontonsa himoineen ja haluineen.”
(Gal. 5: 24)
“Ajatelkaa tekin samoin itsestänne: te olette kuolleet pois synnistä ja elätte Jumalalle Kristuksessa Jeesuksessa.”
(Room. 6: 11)
“Vaikka hän oli Poika, hän joutui kärsimyksistä oppimaan, mitä on kuuliaisuus.”
(Hepr. 5: 8)
“Tavoitelkaa rauhaa kaikkien kanssa ja pyrkikää pyhitykseen, sillä ilman sitä ei kukaan ole näkevä Herraa.”
(Hepr. 12: 14)
2 tykkäystä
Mitä tuohon voi muuta sanoa kuin “aamen”, “näin on”. Ihan on kuin Lutheruksen tekstiä. Josta kiitos tosikkoiselle. 
Itse olen sitä mieltä, että ei ole kauheasti merkitystä sillä, mitä termiä käytetään. Etymologia ei itsessään ole haaste ekumeenisen keskustelun kontekstissa.
Ei tuossa ollut kyseessä etymologia, vaan se, että sitä, että leijonalla on raidat todistellaan tekstillä, jossa sanotaan tiikerillä olevan raidat.
Ja ekumeenisen keskustelun kontekstissa termien määrittelemisellä on ensisijainen merkitys, jotta tiedetään, mistä puhutaan. Termejä kun on eri aikoina, eri alueilla ja eri perinteissä käytetty hyvinkin vaihtelevasti.
… Joten yhtä hyvin voimme syyttää kaikki toisiamme pilkkaajiksi?
Logiikkasi ontuu.
Kristittyjen, jotka katsovat edustavansa oikeaa ja Raamatulle uskollista traditiota, haaste on juuri tässä mistä nyt puhutaan.
Pitäisi samaan aikaan päättäväisesti opettaa oikeaa oppia ja torjua harha, mutta välttää sortumasta epäasiallisuuteen ja nimittelyyn.
Eräs hienoimpia kommentteja oli mielestäni Ville Auvisen arkkipiispakampanjan alkumetreillä annettu vetoomus, jossa hänen puoleltaan pyydettiin olemaan menemättä yhtään tuolle linjalle. Ja erityisesti uskon ajatellun tätä homoasiaa.
1 tykkäys
Kristityt ovat parannuksen tehneitä. Ei tuossa mikään logiikka onnu. Joko olet kristitty tai et. Joko olet Jeesuksen puolella tai vastaan. Kristittyjä ei olla kutsuttu nimittelemään ketään pilkkaajaksi, vaan rukoilemaan eksyneiden pelastuksen puolesta. Se vain on tosiasia, että kuitenkin on Jumalan pilkkaamista, jos ei Hänen armoaan ota vastaan.
En lukenut moderoitua viestiäsi, mutta sen sanottiin olleen nimittelevä.
Tosiasia pilkka voi olla, on se sitten tahaton tai tahallinen. Mutta ilmeisesti juuri kielenkäyttöön puututtiin eikä mielipiteeseen.
Logiikka ontuu siinä, että kerrot ensin kuka pilkkaa (siis homoliittojen ajajat) ja sitten toteat että “kaikki synti on pilkkaamista”.
Parannuksen teko ei totisesti tee ihmisistä kykenemättömiä olemaan kovinkin ilkeitä ja kovia toisia kohtaan. Mitä muuta kaikki kristittyjen keskinäiset tappelut todistavat?
Juuri siksi apostolit kehottavat Jeesuksen seuraajia itsehillintään ja tavoittelemaan Hengen hedelmiä, että se on niin hiton vaikeaa meille luonnostaan.
Päinvastoin kuin monesti ajatellaan, parannuksen tehneen kristityn suurin haaste ei ole välttää lankeamasta niihin synteihin mitä hän ympärillään näkee muiden tekevän, tai itse on ennen tehnyt, vaan se että ei olisi ylpeä ja kova muita kohtaan.
1 tykkäys
Ei armoa vastaanottamaton minusta koskaan voi pilkata Jumalaa. Hänellä ei voi olla sitä kokemusta mitä on olla armossa joten tietämättömyyttään hän kapinoi, hän tarvitsee kärsivällisyyttä ja laupeutta ja sitä Jumalalla on jokaiselle juuri oikea määrä.
Sen sijaan sellainen joka on jo kerran ollut armon piirissä, joka tietää mitä se on ja sitten luopuu siitä, sellainen saattaa vähän pilkatakin. Toisaalta, ihmisluonto ei luultavasti edes ole luotu ihan täydellisen kaiken kiusauksen kestäväksi. Parhaimmatkin meistä lankeavat, eikä se mitään pilkkaa ole vaan heikkoutta ja sairautta.
1 tykkäys
Veit asian sivuraiteille.
No mikä oli se pääasia viestissäsi, jos tämä on sivuraiteella?
Auta meitä ymmärtämään itseäsi!