Pyhitystä tarvitaan

Moraali
1

Jotakuinkin näin. Olen kuitenkin huomannut viimeisen parin viime vuoden aikana, kuinka tyhjäksi jää evankeliumi, joka ei kutsu Kristuksen kaltaisuuteen. Tiedostan, etten itsekään ole täydellinen, en Kristuksen seuraamisessa, enkä siinä, että olisin saarnannut pyhityksen tarvetta tarpeeksi. Olen ollut halvan armon mies. Synnin neliulotteinen rikkova rakenne – Jumala, muut, minä, luonto – on syytä ottaa vakavasti. Armo, joka parantaa vain ensimmäisen ja jättää muut hunningolle, jää halvaksi, eikä ota synnin todellisuutta vakavasti. Terapiakeskeinen uskontokäsitys, joka keskittyy ennen kaikkea ensimmäiseen ja kolmanteen alkaa vähitellen käpertyä itseensä edellä mainitulla simul et simul -tavalla. Ensimmäinen ja toinen aspekti yhdessä johtavat puolestaan sydämettömään ja kovaan uskonnollisuuteen, josta esimerkiksi Lähetyshiippakunta tunnetaan. Kolmas ja neljäs yhdessä on hipsteriaate. Ja niin edelleen.

Synti tuhoaa suhteemme kaikkiin näihin neljään, ja siten pelastuksessa täytyy jokainen suhde korjata. Vanhurskauttaminen korjaa suhteemme Jumalaan, mutta sillä on telos eli päämäärä: myös suhteiden itseen, toisiin ja luontoon tulee korjautua. Pyhitys on tarpeen.

1 tykkäys
2

Otsikosta tuli mieleen tämän päivän evankeliumi, joka aiheutti itselleni orastavaa morkkista. Siitä katkelma: Matt. 25: 24-30

3

7 viestiä siirrettiin uuteen ketjuun: Lähetyshiippakunnan katolisuus

4

Kansanlähetyksen nuorten aikuisten iltaa mainostettiin joitain vuosia sitten Hesassa nimellä Kolme kohtaamista. Nimellä tarkoitettiin sitä, että illoissa oli tarkoitus kohdata niin Jumala, lähimmäisiä kuin oma itsensä. Mielestäni tärkeää, että otat esille myös luonnon tai ympäristön. Franciscus Assisilaisessa pidän erityisesti hänen suhteesta luontoon.

5

Mikä synnin ulottuvuuksista jää kohtaamatta? Luettelo on kuitenkin aika kattava, joten aika sääli, jos joku synti jää illoissa tekemättä.

7

Syntiinlankeemuksessahan meni pilalle paitsi ihmisen yhteys Jumalaan ja hänen yhteytensä toiseen ihmiseen, myös muuhun luomakuntaan (eli luontoon) jota hänet oli asetettu hoitamaan.

4 tykkäystä
9

Minusta kovaa ja sydämetöntä on liberaaliuskonnollisuus. Siellä ei siedetä mitenkään toisinajattelevia ja konstit on todella kovia ja säälimättömiä. Ja kaikki sitten verhotaan muka rakkaudellisuudeksi ja suvaitsevaisuudeksi.

11

Minusta kovaa ja sydämetöntä on ensisijaisesti uskonnolliset ihmiset. Aatteet voidaan ilmaista nätisti ja ei niin nätisti. Esimerkiksi luterilaisuus voi näyttää huorittelevalta Lutherilta tai M. Wigeliukselta.

Liberaalin uskonnollisuuden kiukkuisuus Suomessa nousee mielestäni vallasta. Se edustaa enemmistöä ja normaalia. Ja ihminen ei nyt ole kovin hyvä näkemään nenäänsä pidemmälle, asettumaan heikomman asemaan, ymmärtämään eri mieltä olevia.

12

Voipi olla. Mutta tuohon uskonsuuntaukseen on sisäänrakennettuna sellaista arroganssia, joka ei voi olla purkautumatta ulospäin.

14

Arroganssi on minusta aika paljon osa lähes kaikkia uskonsuuntia. Se on ennemmin jokaiseen uskonsuuntaukseen liittyvä paheellinen luonteenpiirre kuin minkään ideologian osa sinänsä.

15

“Pyhitystä tarvitaan.” Kuinka me pyhitymme?

Me emme voi omien tekojemme kautta pyhittyä Jumalalle kelpaaviksi, vaan ainoastaan Kristuksen täyden sovitustyön kautta, ottaessa päälleen meidän syntimme, samalla lahjoittaen meille oman vanhurskautensa. Tämä “autuas vaihtokauppa” tapahtuu kunkin yksilön omassa uskonmaailmassa.

Me emme siis näe sitä, vaan uskossa hyväksymme tämän todeksi.

Jeesus on meidän vanhurskautemme ja Hänen pyhyytensä meidän pyhyytemme, uskonmaailmassa. Jos siis pyhitystä kaivataan, kaivatan silloin itseään Jeesusta Kristusta. Hänessä on koko pelastuksen nk. “paketti” valmiina.

Pyhityksemme on siis ainoastaan Jeesuksen vastaanottaminen ja sisäinen oleminen meissä.

16

Pyhityksestä on tietysti hyvä puhua.
Usein ajatellaan, että luterilainen usko ei siitä piittaa, mutta tämä on
luterilaisten kristittyjen heikkouden ympäristöönsä luoma virhetulkinta.

Eipä silti, jos me menemme näiden sisarkirkkojemme hallussa oleviin valtakuntiin, ei se yhteiskuntaelämä siellä yhtään sen hurskaampaa ole,
eivätkä ihmiset sen suuremman pyhyyden läpitunkemia.

Luterilaisuus korostaa uskoa pyhityselämän lähtökohtana:
“Jos te lihan työt Hengen kautta kuoletatte, te saatte elää!”

17

Aikoinaan luin dogmatiikan professori Miikka Ruokasen kirjan Ydinkohdat. Kirjaa lukiessa silmääni pisti aivan uskomattoman hyviä kohtia. Myös tähän pyhitysaiheeseen liittyen. Laitan kirjasta muutaman lempikohtani tänne. (Tummennukset minulta.)

Valo lisääntyy - saasta paljastuu

Lähtökohdissaan pyhitys merkitsee oman turmeltuneisuuden ja kelvottomuuden tajuamisen - eli synnintunnon - lisääntymistä. Usein uskoon tulemisen yhteydessä ihminen ei vielä tunne voimakkaasti omaa pahuuttaan. Eikä katumuksen intensiivisyys olekaan mikään armon saamisen sielullinen ehto. Kristuksen saa vastaanottaa Herrakseen ja Vapahtajakseen ilman mitään määrättyä kokemisen kaavaa.

Mutta kun Kristuksen läsnäolo vahvistuu uskovassa, kun hänen totuutensa valo saa entistä enemmän läpivalaista ihmisen, tämän oma jumalanvastaisuus, kieroutuneisuus ja itsekeskeisyys tulevat entistä kirkkaammin esille. Valon lisääntyessä ihmissydämen piilokammioiden saastat alkavat vähitellen paljastua. Jeesus opettaa aitoa itsetuntemusta:

  • Juuri ihmisen sisältä, sydämestä lähtevät pahat ajatukset, haureus, varkaudet, murhat, aviorikokset, ahneus, häijyys, vilppi, irstaus, pahansuopuus, herjaus, ylpeys ja uhmamieli. (Mark. 7:21-22)

Paavo Ruotsalaisen herätyskristillisyys huipentuu syntiseksi heräämisessä, oman sydämen realiteettien syventyvässä tuntemisessa:
- Tämä on Herran koulussa opittava korkea oppi, nimittäin tuntea oman sydämensä petollisuus, uskonsa heikkous ja rakkautensa vilpillisyys.

Synnintunnon kasvamisen vastapainona on kasvava rakkaus Vapahtajaan. Uskova alkaa oivaltaa yhä syvemmin, kuinka paljon hänen lankeemuksensa on maksanut Jumalan Pojalle. Siksi uskovan sydämessä vahvistuu nöyrä ilo ja kiitollisuus Kristukselle.

Pyhitys on kiusaamista

Epäilykset, uskon heikkous, lankeemukset, epäonnistumiset, vastoinkäymiset ja kaikenlaiset kiusaukset ovat pyhityksen välttämätön edellytys. Ne opettavat meille realiteetit omasta itsestämme ja ihmisenä olemisesta yleensä sekä pakottavat meidät entistä enemmän turvautumaan yksin Jumalan kaikkivaikuttavaan armoon. Paavo Ruotsalainen sanoo:

  • Oikea puhdas usko ei pysy voimassa ilman kiusauksia.
    Luther niinikään sanoo Jumalan antavan omiensa joutua “epätoivoisiin ahdistuksiin”, jotta nöyryytyksien kautta he “oppisivat panemaan turvansa pelkkään Jumalan armoon”. Samaa periaatetta opettaa Uusi testamentti:
  • Kultakin koetellaan tulessa, ja onhan teidän uskonne paljon arvokkaampaa kuin katoava kulta. Koettelemuksissa teidän uskonne todetaan aidoksi. (1 Piet. 1:7)

Miikka Ruokanen: Ydinkohdat. WSOY 1990, 168-169.

1 tykkäys
18

Luterilaisen opin ymmärrän lyhykkäisyydessään siten ja tämä koskee kaikkea hengellisyyttä, niin vanhurskauttamista, kuin pyhittymistä, että ihminen itse ei voi mitään. Ei mitään. Ihminen ei edes voi rukoilla Jumalaa, ellei Jumala Itse, Pyhän Hengen kautta, sitä vaikuta hänessä.

Ihminen ei kutsu Jumalaa, vaan Jumala kutsuu ihmistä, jos kutsuu, Hän toimii tässä oman pyhän tahtonsa mukaan. Mikäli ihmiseltä kysytään, mitä hän haluaa, niin hän toivoisi, ettei Jumalaa olisikaan, niinkuin John Lennon lauloi “Imagine”, tai jos onkin, niin jättäisi edes ihmispolon rauhaan, eikä syyttelisi että olet niin paha ja niin paha… Ihminen siis luonnostaan pakenee Jumalaa, tämä johtuu syntiinlankeemuksesta. Jos taas ihminen itse kiinnostuu Jumalasta, tässä hänellä varmasti on pahat mielessä, ketunhäntä kainalossa. Hän tahtoo jotain, aika usein rahaa. Jumalaa tarvitaan vastaamaan taloudellisiin huoliin, eikös Jumala ole luvannutkin sillä tavoin “siunata”? Ja jos vaikka siunaisi Israelia, niin paljonko siitä saa rahaa?

Ihmisestä itsestään ei siis ole omaksi pelastajakseen, hänessä ei ole mitään hurskasta. Hänen “hurskailtakin” kuulostavat motiivinsa ovat itsekkäät. Hänen olisi parasta vain olla hiljaa ja mennä nurkkaan häpeämään. Katse seinään päin, eikä kurkistella!

Mutta sitten jos / kun Jumala Itse päättää kutsua ihmistä, Hän kutsuu omalla tavallaan, ketä milläkin tavalla. Nyt ihminen valpastuu. Jos hän on oikein kovan hengellisen kurituksen ja tukkapöllyn läpikäynyt, vedetty nk. mankelin läpi, hän tietää, ettei hänestä ole mihinkään. Jumala vaatii mahdottomia. Itku tulee. Kun kyllähän minä, mutta kun en osaa! Tässä Jumala sanoo, että ei tarvitsekaan osata, hyvä kun et osaa, älä edes yritä! Jeesus on tullut sitä varten, että Hän tekee kaiken puolestasi. Ihan kaiken. Kyllä, kyllä, ole sinä vaan hiljaa, älä yritä tehdä mitään. Älä yritä olla hurskas, kun ei sinusta siihen ole! Ole nyt kerrankin hiljaa, älä yritä hurskaudentekoja, istu paikoillasi ja anna Jumalan hoitaa pelastuksesi.

Enkö saa mitään tehdä? Et. Älä yritä auttaa Jumalaa, etkö jo ole nähnyt mitä siitä tulee? Ota vain vastaan mitä Jumala Itse sinussa vaikuttaa. Anna Jumalan Hengen elää sinussa ja yritä olla niin vähän ihminen kuin suinkin, jos mahdollista!

Tällaista kutsutaan Kristuksen lahjavanhurskautukseksi. Samoin toimii pyhityksemme: me emme ole pyhiä ollenkaan, mutta uskon välityksellä, eli kautta Kristuksen pyhyys laskeutuu meihin, me olemme täydellisesti pyhiä Kristuksessa.

1 tykkäys
19

Ei mene noin.

1 tykkäys
20

Ai? Näin olen Martti Lutherin saarnat (Manna) ymmärtänyt. Ei tämä tietenkään ole koko teologia, mutta tämä aikoinaan vapautti minut.

Ihminen itse ei voi mitään muuta kuin sallia Jumalan teot itsessään. (Sidottu ratkaisuvalta.)

21

Minusta Kulkurin kommentti oli vakuuttava. Katsotaan:

  1. Siis, rakkaani, samoin kuin aina olette olleet kuuliaiset, niin ahkeroikaa, ei ainoastaan niinkuin silloin, kun minä olin teidän tykönänne, vaan paljoa enemmän nyt, kun olen poissa, pelolla ja vavistuksella, että pelastuisitte;
    13. sillä Jumala on se, joka teissä vaikuttaa sekä tahtomisen että tekemisen, että hänen hyvä tahtonsa tapahtuisi. (Paavali)
3 tykkäystä
22

@anon80387132, tekstisi monilta osin kuvaa hyvin minua. Tuollainen minä olen. Täysin jumalaton, uskovanakin. Uskoa en tarvitsisikaan, jos olisin jumaloitunut ja tullut pyhäksi. :slight_smile:

2 tykkäystä
23

Pyhitys on syvenevää armon tuntoa, eli ihminen pyhittyy siinä määrin kuin hän Jumalan voimasta irtoaa omasta itsestään, tavoittelemasta pelastusta lain teoista. Sanoisin myös, että missä määrin ihminen elää evankeliumista sydämessään hän on samassa määrin pyhittynyt. Piti laittaa tähän vielä Ransun Dogmatiikasta jotain sanojeni painoksi, mutta unohdin sen. Taitaa pukata dementiaa?:slight_smile:

1 tykkäys
24

Olen samaa mieltä. Minulle kristillinen itsestään tai saastaisesta ja valheellisesta omavanhurskaudesta pois kuoleminen ilmenee siinä, ettei ihminen luota pelastuksensa asiassa Jumalan edessä mihinkään tekemiseensä, vaan yksin Jeesuksen Kristuksen sovituskuolemaan, armoon tai evankeliumiin, jossa ainoastaan on pelastus ja joka on myös Jumalan voima, niin kuin Paavali sanoo (Room. 1:16), joka siis paitsi antaa synnit anteeksi, myös muuttaa ihmistä (Tiit. 2:11-14). Se synnillinen ylpeys, mitä kristityssä on vielä jäljellä, oli se sitten omavanhurskauden syntiä (koska lahjavanhurskauden omaksunutkin helposti lankeaa uudelleen ostamaan itselleen pelastustaan) tai muunlaista ylpeyttä, pidetään kurissa “pistimen” välityksellä (2 Kor. 12:7), joka on erilainen eri ihmisillä, mutta samanlainen siinä mielessä, että se estää ihmistä synnillisesti ylpeilemästä.

1 tykkäys