Pyhitystä tarvitaan


#45

anteeksi että hyppään näin pusikosta keskelle mielenkiintoista keskusteluanne…
Haluan vain tuoda esiin ajatuksen, että ehkäpä tämäkin raamatun kohta voidaan nähdä sen kirjallisuus-tyylin kautta (parallellismi), joka on tyypillistä hebrealaiselle ajattelulle. Sehän on kuin ajatuksenjuoksuttelua rinnakkasiten ajatusten, toiston ja negaation kautta.

Jospa kirjoittaja haluaakin leikitellä useamman ajatuksen kanssa: tekemisen, opetuksen, pelastuksen, kaikkivaltiuden, oman tahdon ja kyvyn, jne, jotka kaikki ovat hebrealaisen ajattelun keskeisiä elementtejä…

Mutta en ole kirjallisuuden ja runouden asiantuntija, joten olkoon tämä vain sivuhuomio pohdiskeluunne.


#46

Jo ennen sinun syntymääsi on suomeksi sanottu heprealainen eikä hebrealainen.


#47

Kirjanoppineisuudessa on vaaratekijä:

“Te kyllä tutkitte kirjoituksia, koska luulette niistä löytävänne ikuisen elämän – ja nehän juuri todistavat minusta. Mutta te ette tahdo tulla minun luokseni, että saisitte elämän.” (Joh. 5:39-40)

Minäkin sen vaaran olen kokenut omasta itsestäni käsin, vaikka en mikään varsinainen kirjanoppinut olekaan.


#48

Myös löytyy Kirjoituksista viisaita sanoja siitä, miten mielestään viisailta jää salatuksi se mikä lapsenmielisille näytetään…
Mutta ei se toki tarkoita järjen ja ajattelun hylkäämistä. Kelle on annettu, siltä mitataan sen mukaan.

Elämän ja uskon suurimmat totuudet näyttävät kuitenkin olevan kummallisen yksinkertaisia. Ja sitten käy niin kuin eräällä opettajalla on tapana sanoa: “Vaikeinta ei ole Raamatussa se mitä emme ymmärrä, vaan se mitä ymmärrämme”. Vaikeinta on siis kohdata totuus siitä, että itsessä ei ole rakkautta ja uskoa.
Paperilla toimii kaikki hienosti, käytännössä pyhityksemme ja uskomme mitataan niissä lähimmissä, tutuimmissa ja vaikeimmissa tilanteissa.


#49

Minusta hebrealainen on parempi muoto. Ja sitä käytettiin jo ennen sinun syntymääsi.


#50

Ei teologia ole kokemusperäistä, vaan se on kristinuskon rationaalista itsetutkintaa. Teologia ahtaasti on puhetta Jumalasta. Se siis käsittelee kristillistä oppia lähtien sen autenttisista lähteistä.


#51

Amen! (Ja vielä toinen amen myös tuolle tummentamattomalleni tekstillesi, sillä muuten ei pääse perille tämä viesti, joka edellyttää tietyn vähimmäismäärän tekstiä.)


#52

Juuri silloinhan sitä käytettiinkin, mutta ei käytetä enää, paitsi jotkut, jotka suosivat vanhentuneita muotoja.


#53

Noin ehkä teillä toisuskoisilla, mutta ortodokseille teologia merkitsee Jumalan tuntemusta, Häneltä kokemusperäisesti saatua ymmärrystä Hänestä. Koska minua ei kuitenkaan uskota, niin vetoan nimekkäämpään oikeauskoiseen:


#54

Tuossa puhutaan uskonnosta. Ehkäpä ns. ortodoksit eivät enää tunnista kristillisen uskon kielenkäyttöä ja kirkkoisien perintöä, jos teologia tarkoittaa kokemusta.


#55

What ever. Olen jo vuosia sitten päätynyt siihen, että kateuttasi sinä vain nakkelet ortodokseille - oman yhteisösi tilaan turhautuneena.


#56

Kiitos tuosta mielenkiintoisesta lainauksesta. Karismaattisen liikkeen piirissä olen kokenut painopisteen uskonelämässä olevan tunnepuolessa. (En halua tosin yleistää.) Jos uskova ihminen karismaattisen liikkeen piirissä saa ihmeellisen hurmoskokemuksen, henkikasteen tai Hengen täyteyden, hän voi helposti tulla riippuvaiseksi saamastaan ihmeellisestä ja voimakkaasta tunnekokemuksesta, niin että ihmeellisen tunnekokemuksen haihduttua uskova haluaa uudelleen saada samanlaisen kokemuksen. Ihmeelliseen tunnekokemukseen tulee kuin huumeriippuvuus.

Jos tehdään ero tunteen ja kokemuksen välille (niin tuosta sitaatista voisi päätellä: not human emotions, but experience), niin on ulkopuolisena kokemattomana ihmisenä varmaan suorastaan mahdotonta tietää, mikä se kokemus, joka ei tarkalleen ottaen ole mikään tietty tunne, on. Ulkopuolinen ja kokematon on siis asiasta tietämätön, sillä tieto perustuu omakohtaiseen kokemukseen, jota kokemusta kokemuksen kokija ei kuitenkaan voi välittää toiselle kokemattomalle ihmiselle niin, että tämä pelkästään kuuntelemalla toisen selostusta kokemuksestaan ymmärtäisi, mistä kokemuksessa on kyse. Toisin sanoen jotta voisi tietää, mistä hengellisessä kokemuksessa (spiritual experience) on kyse, täytyy itse olla kokeva subjekti. Kokemus ei kuitenkaan voi olla samanlainen kuin karismaattisen liikkeen synnyttämä hurmoskokemus.


#57

Kokemus liittyy mm. siihen, että pyhät tapahtumat ovat olleet historiallisia. Kun Jeesus esim. muutti veden viiniksi tai paransi sairaita, niin toiset tunsivat yhdellä tavalla, toiset toisella tavalla, mutta itse tapahtuma oli historiallinen. Jos Jumala on sama, niin silloin hän myös toimii samojen periaatteiden mukaan, jolloin ihmiset kokevat uskonnolliset kokemukset ainakin jossain määrin samalla tavalla. Näin he tunnistavat myös toistensa kokemuksissa yhteisen uskon vaikka eivät itse olisikaan kokeneet tismalleen samaa tai olleet henkilökohtaisesti läsnä jonkun toisen kokeman tapauksen yhteydessä.

Yksi oikean uskonnollisen kokemuksen tunnusmerkki on se, että se vahvistaa oikeaa uskoa oikealla tavalla oikeisiin asioihin. Jos kokemuksen hedelmä esim. on se, että “tärkeintä on oma usko, ei kirkkoon kuuluminen ole tärkeää” tai että “kirkko on vain jokin laitostunut muinaisvirasto, joka omaa valtaansa pönkittääkseen opettaa vanhentuneita oppeja” tai jotain muuta vastaavaa, niin silloin kokemusta ei voi pitää oikeana Kristuksen perustaman kirkon kokemusperäisesti saaman ymmärryksen valossa. Toisaalta, jos ihmisen lähtötilanne on esim. se, että hän on jäsenenä vaarallisen harhaoppisessa puljussa tai täysin ateisti, niin silloin tuollainenkin ymmärryksen vaihe voi olla tarvittava askel oikeaan suuntaan. Siksi ei pidä kiirehtiä tuomitsemaan ihmisten käsityksiä liian joutuin, koska saattaa olla mahdotonta tietää hänen vaelluksensa ja kirkastumisensa vaihetta. Voihan olla, että jo puolen vuoden päästä hän on sitä mieltä, että kirkkoon kuuluminen on ehdottoman tärkeää.

Mutta pääsääntöisesti oikeat kokemukset vahvistavat yhteistä apostolista uskoa, kun taas väärät johtavat kirkosta eroon, individualistiseen (harha)uskoon.


#58

Kiitos täydennyksestä. Tulin ajatelleeksi asiaa (viittaan englanninkieliseen lainaukseen) vain yksilön kokemuksen näkökulmasta, mutta nyt selvisi, että siihen kuuluu (tietenkin) myös historialliset tapahtumat Raamatun ajoilta.

Jos teologia olisi yhtä kuin pelkkä subjektiivinen kokemus, jota ei voisi oikein mitenkään kommunikoida sanallisesti, se ei olisi oppia lainkaan eikä siis teologiaa. Oppi on aina opetettavissa.


#59

Olen eri mieltä. Oppi on aina opittavissa, mutta ei opetettavissa.


#60

Siinä mielessä on niin kuin sanoit, että sitä, mistä uskossa on varsinaisesti kyse, ei voi ymmärtää, ellei itse usko. Mutta fides quaen voi muotoilla sanallisesti ja oppia, vaikka ei itse olisi uskova. Jos fides qua puuttuu yksilöltä, pelkkä fides quae on subjektiivista uskoa omaamattomalle pelkkää teoriaa. Sama asia tulee ilmi aikaisemmin lainaamassani Joh. 5:39-40 -kohdassa. Ihminen voi tuntea kirjoitukset, mutta olla tuntematta Kristusta henkilökohtaisesti.

P.S. Samaa mieltä siis siitä, ettei subjektiivista uskoa voi ihmisopettajana siirtää toiseen ihmiseen, vaikka objektiivisen uskon voi opettaa.


#61

Tässä onkin se ero uusien kirkkokuntien ja vanhimman tradition välillä.
Uskon tärkein asia kun ei ole se että osaa käsittää uskovansa ja kertoa uskostaan vaan kokemus siitä että jakaa uskon niiden kanssa jotka ovat olleet jo aiemmin. Silloin ei ole niin väliä miten sen uskon kuvailee, tärkeintä on yhteys jonka se luo, yhteys ensin niihin joiden kanssa voi kokea jakavansa uskon, sitten lähimmäisiin ja lopulta kaikkiin ja kaikkeen.

Tämän takia vanhin traditio ei puhu mitään uskonratkaisuista eikä henkilökohtainen pelastus ole kovinkaan iso juttu, verrattuna henkilökohtaiseen puhdistumiseen ja pyhittymiseen. Ei henkilökohtaisella uskolla tai sen yksilön kohtaloon vaikuttavilla seikoilla ole väliä, yhteydellä on, ja puhtaus on asia joka saa yhteyden toimimaan.


#62

Juuri näin, kuten ketjun otsikossa sanotaan! Mitä meitä kristittyjä hyödyttää kuunnella sanomaa pyhityksestä ja elävän uskon kuuliaisuudesta sekä uskon kilvoittelusta elävässä uskossa, jos me kristityt emme lähde pyhittymään elävän uskon kuuliaisuudessa kaidalla ristin tiellä kuten klassisessa kristinuskossa ns. jakamattoman Kirkon aikana?

Olen ymmärtänyt Raamatusta, miten kristitylle kuuluu kilvoitus- ja pyhityselämä, joka on kuoleman tie vanhalle luonnolle, missä armosta ja levosta käsin vanha luontomme kuoletetaan, ja sijaan nousee aina uusi luonto siten, että joka päivä tuomitsemme vanhan luontomme aikomukset, ajatukset ja teot uskossa hautautuen pyhän kasteen armorikkaaseen veteen nousten puhdistuneina vaeltamaan todellisessa uskossa ja uskon kuuliaisuudessa Kristuksen verisessä vanhurskaudessa Jumalan edessä kilvoittelemaan kaidalla ristin tiellä kohti voittopalkintoa Pyhän Hengen voimassa ja johdatuksessa. Se ei toki käy kädenkäänteessä, vaan se on jatkuvaa itselleen kuolemisprosessia osallisena Kristuksen kärsimyksiin seuraten Hänen verisiä jalanjälkiään.

Uusi luontomme on siis uusi hengellinen olemuksemme ja elämä, jonka Pyhä Henki on luonut meihin synnyttämällä meidät uudesti pyhässä kasteessa. Se elää Jumalan edessä vanhurskaudessa ja puhtaudessa, siis todellisessa uskossa ja pyhässä vaelluksessa kilvoitus- ja pyhityselämässä ilman tekopyhyyttä. Ainoastaan meillä uskovilla on uusi luonto, ja Pyhän Hengen voimassa ja johdatuksessa kuoletamme vanhaa luontoa. Vanhalle luonnolle kuuluu kuolema, uudelle luonnolle iankaikkinen elämä.

“Ne, jotka ovat Jeesuksen Kristuksen omia, ovat ristiinnaulinneet vanhan luontonsa himoineen ja haluineen.”
(Gal. 5: 24)

“Ajatelkaa tekin samoin itsestänne: te olette kuolleet pois synnistä ja elätte Jumalalle Kristuksessa Jeesuksessa.”
(Room. 6: 11)

“Vaikka hän oli Poika, hän joutui kärsimyksistä oppimaan, mitä on kuuliaisuus.”
(Hepr. 5: 8)

“Tavoitelkaa rauhaa kaikkien kanssa ja pyrkikää pyhitykseen, sillä ilman sitä ei kukaan ole näkevä Herraa.”
(Hepr. 12: 14)


#63

Mitä tuohon voi muuta sanoa kuin “aamen”, “näin on”. Ihan on kuin Lutheruksen tekstiä. Josta kiitos tosikkoiselle. :sunflower:


#64

Itse olen sitä mieltä, että ei ole kauheasti merkitystä sillä, mitä termiä käytetään. Etymologia ei itsessään ole haaste ekumeenisen keskustelun kontekstissa.