No ei välttämättä osaakaan. Pidän hyvänä että vetäjänä on pääsääntöisesti teologi, mutta se ei yksin riitä, koska kaikilla teologeilla ei tarvittavia ryhmänhallitsemistaitoja ole. Joku maallikko, joka on hyvin perehtynyt Raamattuun ilman teologista tutkintoa ja on hyvä ryhmän vetämisessä, voi jossain tapauksessa olla parempi kuin joku random pappi. Mutta se on poikkeustilanne.
Pääasia kuitenkin on, että raamattupiirillä on vetäjä, joka on jollain tasolla perehtynyt aiheeseen. Tyypillinen kaavahan protestanttisissa kirkoissa on se, että ryhmä maallikkoja kokoontuu kodeissa keskenään pitämään raamista. Ei välttämättä ole selkeää vetäjää ollenkaan. Tällainen ei houkuttele mua yhtään ja on ongelma-altis ratkaisu. Se ei toimi siltikään (mun mielestä), jos apuna käytetään jotain kirjaa. Kirjan selitys ei korvaa livenä paikalla olevaa asiantuntijaa.
[quote=“Filonilla, post:7, topic:403”]
mutta Raamattua voidaan tulkita monella tavalla. Siksihän on syntynyt kymmeniä tuhansia protestanttisia kirkkoja, järjestöjä ja muita[/quote]
Niinpä. Protestanttiselle uskonpuhdistukselle on todellakin häpeäksi, että se on johtanut niin suureen hajanaisuuteen.
Mutta ei kai vika ole Raamatussa itsessään? Onko Raamattu toivottoman epäselvä?
Itse näen Raamatussa suurta selvyyttä ja johdonmukaisuutta. Suurin osa protestanttien hajanaisuudesta olisi osoitettavissa harhaantuneeksi ihan tavallisella Raamatun tutkimisella. Voisi olettaa ortodoksien - ja kaikkien, jotka ovat omasta mielestään oikeassa - olevan innokkaita Raamatun selittäjiä.
Niissä tosin on yhtä ja toista vaikeatajuista, mitä tietämättömät ja haihattelevat ihmiset omaksi tuhokseen vääristelevät niin kuin kaikkia muitakin pyhiä kirjoituksia.
Katolisen kirkon katekismus, 85:
85. ”Kuitenkin Jumalan sanan autenttinen tulkinta, olipa se sitten kirjaan pantu tai kirkon elämän puitteissa välitetty, on uskottu yksin kirkon elävälle opetusviralle” – eli piispoille, jotka ovat yhteydessä Pietarin seuraajaan, Rooman piispaan – ”ja se käyttää valtaansa Jeesuksen Kristuksen nimissä.”
Katolisella kirkolla siis on selvä auktoriteetti, joka asiat loppukädessä tulkitsee. Sillä varmasti kaikki eri tavalla tulkitsevat näkevät juuri siinä omassa tavassaan “suurta selvyyttä ja johdonmukaisuutta”.
Ihan mukava on lukea vastaustasi.
Suoraan sanoen, annat hiukan periksi siinä, että mustia lampaita voi olla sielläkin.
Olet ihan oikeassa mitä tulee lut. pappeihin.
Onko se sitten niin, että kirjasta opittu usko riittää?
Minusta ei.
Mietin tuota erästä julkisuudessa mainetta saanutta isää muistellessa. Rasvaisia vitsejä kerrottiin kansalle jo vuosia sitten, eikä asiaan kukaan puuttunut…
Sitten on kansankirkossa yhteiskristillisiä tilaisuuksia. Eräässä sellaisessa vapaakirkon pappi koko ajan mainosti omaa porukkaansa ja kertoi kolme kertaa heidän kokoushuoneensa osoitteen. En voisi hyväksyä sellaista.
Raamattutuntien vetäjän opetustaidot.
No, pappeina on sellaisiakin ihmisiä, joilla ei ole sen vertaa puhetaitoa,
että osaisivat saarnastuolista sanoa jotain niin että siitä jotain kuulee ja ymmärtää.
.
Anteeksi @Filonilla
Minun pitäisi kiiruusti käydä Specksaversilla. . .
@Isidorus kajoaa sellaiseen kohtaan, joka meille luterilaisille on herkkä.
Auktoriteetti on tietysti hyvä asia tuolta kannalta tutkittuna.
Se ei kuitenkaan estänyt kirkkoa vajoamasta syvään opin ja elämän suohon,¨
josta uskonpuhdistus on looginen seuraus.
Trentossa asiaa kuitenkin korjattiin, mikä kertoo, että tietyt tosiasiat tunnustettiin.
Kun siunauksesta puhutaan, kerron tässä ajattelevani katolista kirkkoa
siunauksen hengessä aina silloin “kun se seisoo sanan päällä jossakin asiassa”.
Suurinta osaa Suomen kristikansaa ei sureta pätkääkään, että vieras
uskonto tulee tänne viettelemään sieluja pois Kristuksesta.
Voipi käydä niin, että monella punavihreällä feministillä menee vielä valkoviini väärään kurkkuun kun tämä monikulttuurisuus vähän kehittyy…
@Isidorus:n kommentti kiteyttää aika hyvin klassisen erimielisyyden, joka oli jo 1500-luvulla katolisten ja luterilaisten teologien välillä. Katoliselle puolella ajatellaan, että Raamattu on siinä määrin epäselvä, ettei sitä voi ymmärtää ilman opetusviran tulkintaa. Luterilaiset ajattelevat, että Raamattu on huolellisesti tutkittuna selvä ja siten voi ratkaista erimielisyyksiä.
Tätä asiaa ei voine ratkaista yleisiä periaatteita julistamalla. Pitää alkaa käydä läpi erimielisyyksiä, yksityiskohta kerrallaan, ja katsoa millaisia raamattuperusteluita kukin osapuoli pystyy esittämään.
Käsitykseni, että Raamattu on selvä, ei ole abstrakti haave, vaan perustuu juuri teologisen keskustelun seuraamiseen. On aika harvinaista, että kaksi eri mieltä olijaa pystyisi löytämään Raamatusta kunnon perustelut kannalleen.
[quote=“Henrikki, post:33, topic:403”]
Katoliselle puolella ajatellaan, että Raamattu on siinä määrin epäselvä, ettei sitä voi ymmärtää ilman opetusviran tulkintaa. [/quote]
No ehkä kokonaisuudessaan noin. Mutta ei se nyt sitä tarkoita, etteikö Raamatusta voisi mitään ymmärtää ilman opetusvirkaakin.
Joo, mistä se selvyys sitten tiedetään? Luterilaiset ryhmittymät ovat keskenäänkin monista asioista erimielisiä. On kansankirkkoa, lähetyshiippakuntaa, STLK:ta, Sleytä, Kansanlähetystä ja niin edelleen.
Ja tämä tilanne on vain luterilaisuuden sisällä. Miten ne monet kymmenet tuhannet protestanttiset ryhmittymät? Ei niistä ihan hirveän moni tunnusta aktiivisesti halveksivansa Raamattua. Kyllä ne ihan oikeasti kuvittelevat olevansa oikeassa omassa tulkinnassaan. Ja varmasti tuntevat eri mielipiteitä tukevat ja vastustavat argumentit sekä Raamatunkohdat.
Mikä näiden eri tulkintojen välillä ratkaisee? Sinun mallissasi ratkaiseva auktoriteetti on se sinun oma, henkilökohtainen käsityksesi siitä, mitä se Raamatun selvä sana kulloinkin tarkoittaa.
Tosiasioiden valossa tällainen käsitys tuntuu ylimieliseltä, älyllisesti epärehelliseltä ja kestämättömältä. Se ei ota todesta sitä, että monet syvällisesti Raamattuun perehtyneet ovat asioista erimielisiä. Se ei ota vakavasti sitä, kuinka eri kristillisiä puljuja on tuhansia ja tuhansia. On vain helppo tie ulos todeta, kuinka ne kaikki muut eivät ole tutkineet Raamattua tarpeeksi huolellisesti ja syvällisesti.
Tai entä jos he ovat tutkineet paljon enemmän kuin sinä, tai sinun kantasi edustajat? Mistä sen tietää? Sinä et vain ymmärrä heidän argumentointiaan, sillä he ovat ne, jotka todella ovat tutkineet Raamattua ja ymmärtäneet sen selvän sanan.
No, no!
Eivät ne nyt niin kauheasti eri mieltä Raamatun tulkinnasta ole.
Kaikki ovat luterilaisen tunnustuksen takana.
Omia painotuksia on teillä katoliikeillakin, ja silti mahdutte samaan kirkkoon.
Onko niin, että mitään painoa ette pane Jeesuksen lupaukselle Totuuden hengestä. Se koskee kaikkia kilvoittelevia, ei ainoastaan pappeja.
Minusta tuntuu, että kovin moni lukee Raamattua väärin. Monet lukevat Raamattua ikään kuin uskon sisältö pitäisi nostaa sieltä. Ei: usko on elävä todellisuus, joka välitetään kirkon elämässä (jonka osa toki Raamatun lukeminen on). Monet ovat kuitenkin juuri 1500-luvun ad fontes -ajattelun harhauttamina alkaneet ajatella, että usko on lähdetutkimusprosessi. Siis että usko rakennetaan niin, että luet kirjasta, miten asiat ovat. Mutta näinhän asia ei ole. Usko on kirkon elämässä jatkuvasti oleva ja hengittävä, itse Pyhä Henki kirkon elämänä. Raamatun asema kirkon elämässä ja uskossa ei ole olla uskon lähde, ikään kuin siis jonkinlaisena tutkittavana lähdeteoksena, vaan sen on tarkoitus olla lähde niin kuin yhä lisää ja lisää pulppuava (vesi)lähde.
Mikä ihmeen tarve raamattupiireissä on teologeille? Tämä asenne on minusta huono. Raamattua voi kukin lukea juuri sellaisena kuin se eteen pistetään. Kuitenkin kirkko ei ole kirja, vaan kirkko on yhteisö ja yhteisöllä on johtajat ja opetusvirka johtaa kirkkoa myös sen uskossa, vaikkakin se on jatkuvasti sidottu kirjoituksiin.
Raamatun yksityinen käyttö ja myöskin yleinen käyttö ei ole sen tutkimusta, “jotta tietäisimme mitä meidän tulisi uskoa”, vaan se on tutkimusta, jotta uudelleen kohtaisimme sen, johon me jo uskomme.
Raamatun lukeminen ei ole uuden löytämistä, vaan ystävän kohtaamista.
Hyvä @isidorus, et tainnut lukea tekstiäni kokonaan.
Emmehän me niin voi sanoa, että Totuuden Henki on kaikkea johtanut.
Minä taisin ihan huolellisesti perustella sinulle tämän asian.
2.Piet.2:1: Mutta myös valheprofeettoja oli kansan seassa, niin kuin teidänkin keskuudessanne on oleva valheenopettajia, jotka salaa kuljettavat sisään turmiollisia harhaoppeja, kieltävätpä Herrankin, joka on heidät ostanut, ja tuottavat itselleen äkillisen perikadon.
1.Joh.4:1 Rakkaani, älkää jokaista henkeä uskoko, vaan koetelkaa henget, ovatko ne Jumalasta; sillä monta väärää profeettaa on lähtenyt maailmaan.
Jumalan sana inspiroi lukijaansa yksinäisyydessäkin.
Miksi sitä pitäisi väheksyä?
Onhan meillä monta esimerkkiä, kuinka sanan lukeminen on ohjannut erehtyneen totuuteen ja etsimään totuutta.
Miten muuten kadonnut tai luopunut voisi löytää Kristuksen?
Monihan on juuri Raamatun tekstin herättämänä tai inspiroimana halunnut hylätä väärän tiensä.
Onko tarkoitus korottaa pappeuden merkitystä?
Esityksessäsi ei ollut kovin paljon hybristä, se päinvastoin oli selkeä ja asiallinen. Seuraavakin on sävyltään(!) neutraali mutta:
- - Kirkon elämä on siis aina ensisijaista kirjoituksiin nähden. - - kaikki tulkinnat jotka nakertavat uskoa kirkon pyhiin käytäntöihin ja opetuksiin ovat hengellisesti hyödyttömiä ja vaarallisia ja vain johtavat ihmisen kauemmas pelastuksesta - -
Sanot aika suoraan(?), että ortodoksikirkko on Raamatun yläpuolella, ja että ortodoksin ei tarvitse ottaa Raamatusta nousevaa kritiikkiä vastaan mitenkään. Hiukan siihen tapaan kyllä esiinnytkin tällä foorumilla: protestantin raamatunlainaukset eivät tee sinuun vaikutusta, mutta itse kyllä lainaat Raamattua aina halutessasi ja vaadit protestantin olevan kuuliainen sille lainaukselle.
En minä aseta kirkkoa Raamatun yläpuolelle. Luterilaiset sen sijaan asettavat Raamatun kaiken muun yläpuolelle. Kirkko kuitenkin eli vuosikymmeniä ilman ainoatakaan UT:n kirjaa. Kokonaisten Uusien testamenttien vakiintuminen ja yleistyminen otti varmasti vuosisatoja. Raamatulla ei yksinkertaisesti ollut sellaista merkitystä kuin protestantit antavat ymmärtää. Sinun täytyy ymmärtää, että uskovan ei tarvitse jakaa protestanttien Raamattu-käsitystä pitääkseen sitä pyhänä kirjana, joka on kirkon elämästä nousseista kirjallisista muistomerkeistä tärkein.
Uskovilla ei ole aina ollut Raamattua tai ikoneita, mutta heillä on aina ollut Jumala. Elämä Jumalassa on ensijaista ja Jumalasta saatujen kokemusten myötä syntyneet kirjalliset dokumentit ovat vasta tästä seuraava jälkivaihe. Kristityn vaellus ei ole sitä, että Raamatusta etsitään ohjeita kuin sääntökirjasta. Kristillinen elämä on yhtymistä Jumalan kansan vaellukseen. Raamattua käytetään siinä avuksi, mutta ei homma tyhjene siihen.
Mitä tulee pyhien kirjoitusten käyttämiseen foorumiviesteissä tapahtuvaan argumentointiin, niin ei Raamattu-sitaattien käyttäminen ole mikään luterilaisten yksinoikeus. Mutta olet varmaan huomannut, että vanhojen kirkkokuntien edustajien ei usein tarvitse keskinäisessä keskustelussaan raamatunjakeita jaella samalla tavalla kuin luterilaisten kanssa keskustellessa. Se johtuu siitä, että vanhoissa kirkkokunnissa Raamattua käytetään eritavalla. Kaikkea ei tarvitse kaivaa Raamatusta, kun siitä ei ole tehty jumalallista konetta, joka antaa vastauksen kaikkeen ja sisältää kaiken. Kun sitä arvostaa sellaisena kuin se on eikä yritä käyttää sitä sellaiseen mihin sitä ei ole tarkoitettu, niin ei tarvitse joka yhteydessä yrittää oikeuttaa sanomisiaan ja tekemisiään sen arvovaltaa keppihevosenaan käyttäen.
Siteeraan vielä kerran, lisäten lihavointeja, ja hakasulkuihin muutaman kriittisen kysymyksen:
Kirkon uskonkäsitykset perustuvat sen kokemusperäisesti saatuun ymmärrykseen jumalallisista totuuksista. Raamattu on syntynyt tämän ymmärryksen hedelmänä. Kirkon elämä [ortodoksikirkon?] on siis aina ensisijaista kirjoituksiin nähden. Siksi sola scriptura -oppi - etenkin sen “väärissä” maallikkojen ymmärtämässä muodossa - johtaa väärään Raamattu-suhteeseen. Raamatuntulkintojen on autettava yhtymään kirkon elämään ja vahvistettava uskoa kirkon käytäntöihin. Kaikki tulkinnat, jotka auttavat tässä [riipumatta niiden historiallisesta uskottavuudestako?], ovat hyviä, kun taas kaikki tulkinnat jotka nakertavat uskoa kirkon pyhiin käytäntöihin ja opetuksiin [vaikka tulkinta olisi kuinka suoraan tekstiin perustuva?] ovat hengellisesti hyödyttömiä ja vaarallisia ja vain johtavat ihmisen kauemmas pelastuksesta.
Jos tämä ei todista, että asetat (ortodoksi)kirkon Raamatun yläpuolelle, niin mikä sitten todistaa? Sanot ihan suoraan, että “(ortodoksi)kirkon pyhät käytännöt ja opetukset” ovat raamatullisen (ja kai kaiken muunkin) kritiikin yläpuolella.
Ymmärrät hieman väärin. Jos sanon, että en aseta kirkkoa Raamatun yläpuolelle, niin se johtuu siitä, että Raamattu ei ole mikään kirkosta irrallaan oleva juttu, vaan se on nimenomaan syntynyt kirkon elämästä, sen seurauksena, siitä kummunneena, sen jäsenten todellisen uskomisen hedelmänä. Kirkkokansan ikuinen vaellus tuottaa tällaisia uskon muistomerkkejä: Jumalan kansan jäsenet kirjoittavat kirjoja, maalaavat ikoneja, tekevät käsitöitä ym. Ne todistavat heidän uskostaan, kertovat kirkkokansan kokemuksista ja historiasta, välittävät kristillistä kulttuuria, auttavat jälkipolvia jumalallisten totuuksien ymmärtämisessä ja auttavat näkemään Jumalan suunnitelman ja pelastushistorialliset tapahtumat. Nämä muistomerkit ovat pyhästä elämästä kummunneita ja niitä voidaan pitää pyhinä ja jumalallisina asettamatta niitä arvojärjestykseen. Niitä voidaan käyttää rukouksen apuvälineinä ja niitä voidaan tutkia akateemisestikin. Kun sanoin, että kaikki näistä muistomerkeistä - Raamattu mukaan lukien - tehtävät tulkinnat ovat hyviä, mikäli ne vahvistavat uskoa kirkon pyhiin käytäntöihin ja opetuksiin, niin kantani oli täysin raamatullinen. Pyhässä Raamatussa nimittäin todetaan:
Jokainen pyhä, Jumalan Hengestä syntynyt kirjoitus on hyödyllinen opetukseksi, nuhteeksi, ojennukseksi ja kasvatukseksi Jumalan tahdon mukaiseen elämään. (2. Tim. 3:16)
Jos kirjoitus on “Jumalan Hengestä syntynyt”, silloin se on hyödyksi kasvattaessaan “Jumalan tahdon mukaiseen elämään”. Tässä nähdään, että kirjoitusten tarkoitus on ohjata ihmistä nimenomaan tietynlaiseen elämään - siihen, jonka Jeesus opetti valitsemilleen apostoleille ja jonka nämä sitten välittivät eteenpäin. Ennen kuin ainoakaan Uuden testamentin kirjoituksista oli syntynyt, tämä Jumalan tahdon mukainen elämäntapa oli opetettu jo tuhansille ja tuhansille ihmisille kymmenien vuosien aikana. Pelastuksen kannalta ensisijaista oli se, että ihminen pääsi kirkon kautta yhteyteen Jumalan tarjoamasta pelastuksesta. Sen uskominen todeksi tarkoitti ja tarkoittaa yhä sitä, että yhtyy kirkon “Jumalan tahdon mukaiseen elämään”. Se ei tarkoittanut eikä edelleenkään tarkoita sitä, että kykenee johtamaan kaiken Raamatusta, tuntemaan Raamatun läpikotaisin tai perustelemaan kaiken sillä. Jumalan kansan vaeltaa ikuista vaellustaan kohti Uutta Jerusalemia ja tämä vaellus, taistelu ja kilpajuoksu vertautuu Israelin vaellukseen Egyptistä Luvattuun maahan. Pitikö kansan tuntea VT:n kirjoitukset ja kyetä perustelemaan kaikki niillä? Ei suinkaan, vaan kirjoitusten tunteminen oli ainoastaan valittujen pappien tehtävä. Kansalle riitti se, että vaelsivat kuuliaisesti mukana ja elivät Jumalan tahdon mukaan niin kuin Hänen kansalleen sopi. Ja sama riittää uskovalle nykyäänkin.
Mutta osa protestanteista on vääristänyt koko kuvion korottamalla Raamatun kaiken muun yläpuolelle tavalla, jota ei ole tarkoitettu. He idolisoivat Raamatun ja käyttävät sitä kuin “urimia ja tummimia”. Sitä ei ole esimerkiksi tarkoitettu kaikkien aikojen kaikkien eettisten ja moraalisten ongelmien ratkaisuun. Sitä ei ole tehty kirkkokäsikirjaksi, josta löytyisi selvyys siihen, mitä toimituksia ja palveluksia kirkon on tarkoitus järjestää ja miten. Se ei ole kirkon opin dogmien kokoelma. Silti sitä käytetään kuin kaikki olisi siinä, vaikka siihen on nimenomaan kirjattu, että edes kaikki maailman kirjat eivät riittäisi kaikkien Jeesuksen opetuksien kirjaamiseen. Väärä Raamattu-suhde vääristää koko uskon sisällön. Väärä Raamatun käyttö ei suinkaan johda “Jumalan tahdon mukaisen elämän”, siis kirkon apostolisten käytäntöjen, omaksumiseen, vaan se näyttää johtavan kirkon, sen opin, järjestyksen ja perinteiden halveksumiseen ja individualistiseen “minä ja mun Raamattu” -uskoon, jossa omista raamatuntulkinnoista tulee korkein totuus, jolle kaikki muu yritetään alistaa. Olen yrittänyt puhua tästä Raamatun väärästä käytöstä jo edellisellä foorumilla, mutta @Silvanus onnistui tässä viestissään sanoittamaan asian ehkä paremmin:
Minusta tuntuu, että kovin moni lukee Raamattua väärin. Monet lukevat Raamattua ikään kuin uskon sisältö pitäisi nostaa sieltä. Ei: usko on elävä todellisuus, joka välitetään kirkon elämässä (jonka osa toki Raamatun lukeminen on). Monet ovat kuitenkin juuri 1500-luvun ad fontes -ajattelun harhauttamina alkaneet ajatella, että usko on lähdetutkimusprosessi. Siis että usko rakennetaan niin, että luet kirjasta, miten asiat ovat. Mutta näinhän asia ei ole. Usko on kirkon elämässä jatkuvasti oleva ja hengittävä, itse Pyhä Henki kirkon elämänä. Raamatun asema kirkon elämässä ja uskossa ei ole olla uskon lähde, ikään kuin siis jonkinlaisena tutkittavana lähdeteoksena, vaan sen on tarkoitus olla lähde niin kuin yhä lisää ja lisää pulppuava (vesi)lähde.
Protestanteille asiat vaikuttavan jatkuvasti olevan kuin jokin epäselvä historiallinen tutkimuskysymys, johon tulee Raamattua tieteellisesti tutkimalla etsiä vastaus. Mutta ei uskossa ole tuollaisesta kysymys! Kirkolla on jo hallussaan tieto siitä, miten pitää elää, millä aseilla syntiä vastaan taistellaan, millaisia pyhiä toimituksia pitää toimittaa ja miksi, mikä on avioliitto, mitä on pappeus jne.
Hakasulkeissa kysyt tulkintojen “historiallisesta uskottavuudesta” suhteessa hyödyllisyyteen oikean elämäntavan omaksumisessa. Tuntuu kuin tahtoisit siinä alistaa hengelliset totuudet akateemisen historiallis-kriittisen tutkimuksen alle ja sanoa, että vain historiallis-kriittisen metodin avulla todennetut tapahtumat voivat olla hengellisesti tosia tai hyödyllisiä tulkintoja tehtäessä. Näinhän asia ei suinkaan ole, sillä esimerkiksi Nooan arkkia, Eedenin puutarhassa ollutta käärmettä tai Punaisen meren ihmeellistä ylitystä on mahdotonta todentaa tieteellisen historiallis-kriittisen menetelmän avulla. Ei ole niin, että hengellisiä tulkintoja voitaisiin tehdä vain niiden tosiseikkojen pohjalta, jotka on saatu aikaan tieteellisen historiallis-kriittisen metodin avulla. Ei, vaan metodi jumalallisten totuuksien selville saamiseksi on rukous. Tarkemmin sanottuna Jumalasta osallisuuden kautta saatu kokemusperäinen ymmärrys. Jokainen uskonnollisen kokemuksen kokenut ymmärtää, että kyseessä ei ole minkään akateemisen selvittelytyön johtopäätökset, vaan ymmärrys, joka on syntynyt sen seurauksena, että Jumala on koskettanut ihmistä. Voidaan toki tutkia esim. ihmisen aivosähkökäyriä ennen ja jälkeen uskonnollisen kokemuksen - tai stimuloida aivoja niin, että niissä syntyy manipuloituna uskonnollisen kokemuksen kaltaisia tuntemuksia, mutta hengellisiä totuuksia ei silti saavuteta tieteellisen metodin vaan kirkon elämäntavan kautta.
Tieteellisten totuuksien ja jumalallisten totuuksien saamisen metodit ovat siis täysin erilaisia: tieteessä metodit vaihtelevat tieteenalan mukaan, ja uskossa metodi on osallisuus Jumalasta hänen kirkkonsa elämäntavan kautta. Jos siis yrität väittää, että hengelliset tulkinnat ovat mielekkäitä vain, mikäli ne pohjautuvat akateemisen teologian tieteellisen metodin avulla saatuihin tietoihin, niin olen jyrkästi eri mieltä ja väitän, että jumalalliset totuudet eivät ole lainkaan saatavissa selville tieteen keinoin, vaan ne saadaan ainoastaan jumalallisen ilmoituksen keinoin pääsemällä osalliseksi siitä ymmärryksestä, jonka Jumala ihmisille suo haluamillaan tavoilla. Esimerkiksi Joonan kirjassa Niniveä kuvaillaan valtavan isoksi kaupungiksi, jonka laidalta toiselle kävelemiseen kului päiväkausia. Luulenpa, että historian tutkijat ovat sitä mieltä, että Joonan aikoihin - hänen historiallisesta olemassaolostaanhan ei ole edes suoria, kiistattomia todisteita - kyseessä on täytynyt olla pieni tuppukylä eikä mikään iso metropoli. Aivan riippumatta siitä ovatko Joonan kirjan tiedot historiallisesti uskottavia vaiko eivät, on kyseessä teksti, jonka kautta on mahdollista tulla ymmärtämään jumalallisia totuuksia. Jumalallisten totuuksien ei siis tarvitse perustua tieteen kannalta “historiallisesti uskottaviin” tosiseikkoihin.
Tieteen rajat ja kriteerit eivät ole jumalallisten totuuksien ennakkoehto. Esimerkiksi Johanneksen Ilmestyskirja puhuu jumalallisista totuuksista jotka uskovan on syytä huomioida, vaikka puhe seitsenpäisestä ja kymmensarvisesta lohikäärmeestä ei täytäkään historiallisen uskottavuuden kriteerejä. Tämän ei kuitenkaan tarvitse johtaa tieteen halveksuntaan; pitää vain tuntea tieteen rajat, jonka jälkeen tieteellisestä metodista tulee käyttökelpoinen työkalu niihin asioihin, joihin se soveltuu. Mutta hengellisisten totuuksien suhteen ei tarvitse antaa “historiallisen uskottavuuden” rajoittaa ymmärrystä. Monet hengelliset totuudet ovat sellaisia, että niissä on kyse historiallisesti merkityksettömistä asioista.
Historiallisesti on merkityksetöntä, jos pari ihmistä kohtaa kaivolla ja rupattelee tai jos mies etsii puusta hedelmiä mutta ei löydä. Tällaisissa tapahtumissa on kuitenkin voinut paljastua suuria jumalallisia totuuksia. Aivan kuin se ei ole merkittävää, että omena putoaa puusta jonkun päähän. Mutta se oli merkittävää, jos niin kävi Newtonille ja sen kautta paljastui fysiikan laki. Samalla tavalla Jeesuksen ohittaessa hedelmättömän puun siinä paljastui jumalallinen totuus ihmiskunnalle. Sillä, että putosiko Newtonin päähän oikeasti omena tai että ovatko evankeliumin kirjoittajat muokanneet kyseistä Jeesuksesta ja puusta kertovaa kohtaa pedagogisista syistä, ei ole tärkeää.
Samoin tärkeää ei ole se, että onko esim. joku epistola oikeasti p. Paavalin kirjoittama vai vain hänen nimiinsä laitettu. Jumalallinen totuus on jumalallinen totuus aivan riippumatta siitä, että kuka sen sanoo tai kenen nimiin siitä kertova teksti on laitettu. Sama juttu luonnontieteellisten totuuksien kanssa. Voihan olla, että Newtonkaan ei keksinyt juttujaan itse, vaan varasti ne joltakulta emmekä koskaan saa tietää tätä.
timolla on hyviä pointteja tuossa, mutta meneekö siitä moni kohta nyt ohi maalin…
Eihän kai siitä ollut kysymys varsinaisesti, että luterilaisuus olisi jotain fundamentalistista uskoa Raamattuun tai Raamatun “tietosanakirjana tai historian oppikirjana pitämistä”?
Itse olen käsittänyt, että Luther ja luterilaisuuden muut pääteologit jättivät meille sen periaatteen, että kirkon käytäntöjä ja ihmisten uskonkokemuksia yms. on punnittava pyhiä kirjoituksia perustana käyttäen. Se että tietty kokoelma on hyväksytty auktoriteetiksi Jumalan sanana meille, ei liene luterilaisten keksintö.
Jos “jumalallinen kosketus” on Raamatun sijasta ylin kriteeri arvioitaessa mikä on kristillistä ja kristinuskoksi hyväksyttävää, joudumme ottamaan yhtä vakavasti nykyajan monet karismaatikot ja omia näkyjään tarjoavat profeetat kuin ortodoksitkin.
Eihän vanhoissa kirkkokunnissakaan ole päädytty tuohon, vaikka Raamattua ei käytetä samalla tavalla kuin mitä luterilaiset tekevät. Oikeat kokemukset johtavat yhteen uskoon, eivät mihin tahansa uutuuksiin. Minähän nimenomaan painotin sitä, että tulkinnat, jotka johtavat “Jumalan tahdon mukaiseen elämään” - siis siihen, mikä on kirkon tradition mukaista - ovat hyviä ja hyödyllisiä. Sama pätee tietysti myös uskonnollisiin kokemuksiin. Oikeat ja hyvät kokemukset johtavat kokijansa kirkkoon ja ilolla yhtymään sen elämään ja kuuliaisuuteen sen järjestykselle ja perinteelle.
Ensinnäkin, kiitos @timo_k:lle kärsivällisestä selostamisesta. Tyylisi on kyllä selkeää ja luettavaa. Ihan joka kohtaan en nyt voi ottaa kantaa, mutta jokunen huomio:
- - kysyt tulkintojen “historiallisesta uskottavuudesta” suhteessa hyödyllisyyteen oikean elämäntavan omaksumisessa. Tuntuu kuin tahtoisit siinä alistaa hengelliset totuudet akateemisen historiallis-kriittisen tutkimuksen alle ja sanoa, että vain historiallis-kriittisen metodin avulla todennetut tapahtumat voivat olla hengellisesti tosia tai hyödyllisiä tulkintoja tehtäessä.
Tätä en tarkoita. Tiedän ihan hyvin, että uskontotuuksia ei voida päätellä historiallis-kriittisesti. “Historiallisuutta” voinen parhaiten havainnollistaa esimerkillä: Tällä foorumilla on juuri keskusteltu pappien selibaatista. Keskustelussa päästiin (nähdäkseni) konsensukseen siitä historiallisesta tosiasiasta, että ensimmäisen vuosisadan apostolit enimmäkseen eivät eläneet selibaatissa. Tästä (ja muistakin asianhaaroista) tehtiin sellainen johtopäätös, että selibaatti ei ole välttämätön osa pappeutta, vaan kirkollinen säädös (ja siis periaatteessa joskus muutettavissakin). Korostat kirkon merkitystä, tavallaan aivan oikein; mutta koska tämä kirkko on historiallinen tosiasia, historia on (tieteenalanakin) tärkeä.
Raamattu ei ole mikään kirkosta irrallaan oleva juttu, vaan se on nimenomaan syntynyt kirkon elämästä, sen seurauksena, siitä kummunneena, sen jäsenten todellisen uskomisen hedelmänä. Kirkkokansan ikuinen vaellus tuottaa tällaisia uskon muistomerkkejä: Jumalan kansan jäsenet kirjoittavat kirjoja, maalaavat ikoneja, tekevät käsitöitä ym. - -
Ei ole sopivaa rinnastaa Raamattua tällä tavoin kirkollisiin käsitöihin. Esimerkiksi Uuden testamentin kaanon on nimenomaan vahvistettu eräissä (paikallisissa) kirkolliskokouksissa (Hippo v. 393, Kathago v. 397), ja Athanasios kirjoittaa Uuden testamentin kirjoista (v. 367): “Nämä ovat pelastuksen lähteet, jotta janoava saisi niiden sanoista yltäkylläisen virvoituksen. Yksin niissä julistetaan hurskas oppi. Kukaan ei saa lisätä niihin mitään eikä ottaa niistä mitään pois.”
Kirkolla on jo hallussaan tieto siitä, miten pitää elää, millä aseilla syntiä vastaan taistellaan, - -
Periaatteessa onkin. Mutta kokemus osoittaa, että kirkossa on tavan takaa erimielisyyttä näistäkin asioista. Luterilainen katsoo, että tällaiset pulmat voidaan ja pitää ratkaista Raamatun pohjalta, mitä kai Athanasioskin tarkoittaa.
@Silvanus onnistui tässä viestissään sanoittamaan asian ehkä paremmin: “Minusta tuntuu, että kovin moni lukee Raamattua väärin. Monet lukevat Raamattua ikään kuin uskon sisältö pitäisi nostaa sieltä. Ei: usko on elävä todellisuus, joka välitetään kirkon elämässä (jonka osa toki Raamatun lukeminen on)- -”
Minulle taas Silvanuksen ajatus jäi hieman hämäräksi. Katson olevani samoilla linjoilla kuin Athanasios, kun ajattelen, että uskon sisältö pitää “nostaa Raamatusta”. Tällä en tarkoita, että kristityt unohtaisivat uskon sisällön aina Raamatun kannet sulkiessaan ja että heidän pitäisi nostaa ne Raamatusta aina uudelleen esiin. Vaan tarkoitan, että jos ja kun erimielisyyksiä tulee, Raamatun on annettava ne ratkaista.