Minusta tuntuu, että kovin moni lukee Raamattua väärin. Monet lukevat Raamattua ikään kuin uskon sisältö pitäisi nostaa sieltä. Ei: usko on elävä todellisuus, joka välitetään kirkon elämässä (jonka osa toki Raamatun lukeminen on). Monet ovat kuitenkin juuri 1500-luvun ad fontes -ajattelun harhauttamina alkaneet ajatella, että usko on lähdetutkimusprosessi. Siis että usko rakennetaan niin, että luet kirjasta, miten asiat ovat. Mutta näinhän asia ei ole. Usko on kirkon elämässä jatkuvasti oleva ja hengittävä, itse Pyhä Henki kirkon elämänä. Raamatun asema kirkon elämässä ja uskossa ei ole olla uskon lähde, ikään kuin siis jonkinlaisena tutkittavana lähdeteoksena, vaan sen on tarkoitus olla lähde niin kuin yhä lisää ja lisää pulppuava (vesi)lähde.
Mikä ihmeen tarve raamattupiireissä on teologeille? Tämä asenne on minusta huono. Raamattua voi kukin lukea juuri sellaisena kuin se eteen pistetään. Kuitenkin kirkko ei ole kirja, vaan kirkko on yhteisö ja yhteisöllä on johtajat ja opetusvirka johtaa kirkkoa myös sen uskossa, vaikkakin se on jatkuvasti sidottu kirjoituksiin.
Raamatun yksityinen käyttö ja myöskin yleinen käyttö ei ole sen tutkimusta, “jotta tietäisimme mitä meidän tulisi uskoa”, vaan se on tutkimusta, jotta uudelleen kohtaisimme sen, johon me jo uskomme.
Raamatun lukeminen ei ole uuden löytämistä, vaan ystävän kohtaamista.