Raamattu kristityn elämässä

Näinkö sinä olet Jeesuksen sanat evankeliumista ymmärtänyt?

No ei… Vaan miten on mahdollista, jos Totuuden Henki on kaikkien tulkintaa johtanut, että niitä tulkintoja ja puljuja sitten on monia tuhansia?

Minusta tuntuu, että kovin moni lukee Raamattua väärin. Monet lukevat Raamattua ikään kuin uskon sisältö pitäisi nostaa sieltä. Ei: usko on elävä todellisuus, joka välitetään kirkon elämässä (jonka osa toki Raamatun lukeminen on). Monet ovat kuitenkin juuri 1500-luvun ad fontes -ajattelun harhauttamina alkaneet ajatella, että usko on lähdetutkimusprosessi. Siis että usko rakennetaan niin, että luet kirjasta, miten asiat ovat. Mutta näinhän asia ei ole. Usko on kirkon elämässä jatkuvasti oleva ja hengittävä, itse Pyhä Henki kirkon elämänä. Raamatun asema kirkon elämässä ja uskossa ei ole olla uskon lähde, ikään kuin siis jonkinlaisena tutkittavana lähdeteoksena, vaan sen on tarkoitus olla lähde niin kuin yhä lisää ja lisää pulppuava (vesi)lähde.

Mikä ihmeen tarve raamattupiireissä on teologeille? Tämä asenne on minusta huono. Raamattua voi kukin lukea juuri sellaisena kuin se eteen pistetään. Kuitenkin kirkko ei ole kirja, vaan kirkko on yhteisö ja yhteisöllä on johtajat ja opetusvirka johtaa kirkkoa myös sen uskossa, vaikkakin se on jatkuvasti sidottu kirjoituksiin.

Raamatun yksityinen käyttö ja myöskin yleinen käyttö ei ole sen tutkimusta, “jotta tietäisimme mitä meidän tulisi uskoa”, vaan se on tutkimusta, jotta uudelleen kohtaisimme sen, johon me jo uskomme.

Raamatun lukeminen ei ole uuden löytämistä, vaan ystävän kohtaamista.

5 tykkäystä

Hyvä @isidorus, et tainnut lukea tekstiäni kokonaan.
Emmehän me niin voi sanoa, että Totuuden Henki on kaikkea johtanut.
Minä taisin ihan huolellisesti perustella sinulle tämän asian.

2.Piet.2:1: Mutta myös valheprofeettoja oli kansan seassa, niin kuin teidänkin kes­kuudessanne on oleva valheenopettajia, jotka salaa kuljettavat sisään turmiollisia harhaoppeja, kieltävätpä Herrankin, joka on heidät ostanut, ja tuottavat itselleen äkillisen perikadon.

1.Joh.4:1 Rakkaani, älkää jokaista henkeä uskoko, vaan koetelkaa henget, ovatko ne Jumalasta; sillä monta väärää profeettaa on lähtenyt maailmaan.

Jumalan sana inspiroi lukijaansa yksinäisyydessäkin.
Miksi sitä pitäisi väheksyä?
Onhan meillä monta esimerkkiä, kuinka sanan lukeminen on ohjannut erehtyneen totuuteen ja etsimään totuutta.
Miten muuten kadonnut tai luopunut voisi löytää Kristuksen?
Monihan on juuri Raamatun tekstin herättämänä tai inspiroimana halunnut hylätä väärän tiensä.
Onko tarkoitus korottaa pappeuden merkitystä?

Esityksessäsi ei ollut kovin paljon hybristä, se päinvastoin oli selkeä ja asiallinen. Seuraavakin on sävyltään(!) neutraali mutta:

- - Kirkon elämä on siis aina ensisijaista kirjoituksiin nähden. - - kaikki tulkinnat jotka nakertavat uskoa kirkon pyhiin käytäntöihin ja opetuksiin ovat hengellisesti hyödyttömiä ja vaarallisia ja vain johtavat ihmisen kauemmas pelastuksesta - -

Sanot aika suoraan(?), että ortodoksikirkko on Raamatun yläpuolella, ja että ortodoksin ei tarvitse ottaa Raamatusta nousevaa kritiikkiä vastaan mitenkään. Hiukan siihen tapaan kyllä esiinnytkin tällä foorumilla: protestantin raamatunlainaukset eivät tee sinuun vaikutusta, mutta itse kyllä lainaat Raamattua aina halutessasi ja vaadit protestantin olevan kuuliainen sille lainaukselle.

4 tykkäystä

En minä aseta kirkkoa Raamatun yläpuolelle. Luterilaiset sen sijaan asettavat Raamatun kaiken muun yläpuolelle. Kirkko kuitenkin eli vuosikymmeniä ilman ainoatakaan UT:n kirjaa. Kokonaisten Uusien testamenttien vakiintuminen ja yleistyminen otti varmasti vuosisatoja. Raamatulla ei yksinkertaisesti ollut sellaista merkitystä kuin protestantit antavat ymmärtää. Sinun täytyy ymmärtää, että uskovan ei tarvitse jakaa protestanttien Raamattu-käsitystä pitääkseen sitä pyhänä kirjana, joka on kirkon elämästä nousseista kirjallisista muistomerkeistä tärkein.

Uskovilla ei ole aina ollut Raamattua tai ikoneita, mutta heillä on aina ollut Jumala. Elämä Jumalassa on ensijaista ja Jumalasta saatujen kokemusten myötä syntyneet kirjalliset dokumentit ovat vasta tästä seuraava jälkivaihe. Kristityn vaellus ei ole sitä, että Raamatusta etsitään ohjeita kuin sääntökirjasta. Kristillinen elämä on yhtymistä Jumalan kansan vaellukseen. Raamattua käytetään siinä avuksi, mutta ei homma tyhjene siihen.

Mitä tulee pyhien kirjoitusten käyttämiseen foorumiviesteissä tapahtuvaan argumentointiin, niin ei Raamattu-sitaattien käyttäminen ole mikään luterilaisten yksinoikeus. Mutta olet varmaan huomannut, että vanhojen kirkkokuntien edustajien ei usein tarvitse keskinäisessä keskustelussaan raamatunjakeita jaella samalla tavalla kuin luterilaisten kanssa keskustellessa. Se johtuu siitä, että vanhoissa kirkkokunnissa Raamattua käytetään eritavalla. Kaikkea ei tarvitse kaivaa Raamatusta, kun siitä ei ole tehty jumalallista konetta, joka antaa vastauksen kaikkeen ja sisältää kaiken. Kun sitä arvostaa sellaisena kuin se on eikä yritä käyttää sitä sellaiseen mihin sitä ei ole tarkoitettu, niin ei tarvitse joka yhteydessä yrittää oikeuttaa sanomisiaan ja tekemisiään sen arvovaltaa keppihevosenaan käyttäen.

2 tykkäystä

Siteeraan vielä kerran, lisäten lihavointeja, ja hakasulkuihin muutaman kriittisen kysymyksen:

Kirkon uskonkäsitykset perustuvat sen kokemusperäisesti saatuun ymmärrykseen jumalallisista totuuksista. Raamattu on syntynyt tämän ymmärryksen hedelmänä. Kirkon elämä [ortodoksikirkon?] on siis aina ensisijaista kirjoituksiin nähden. Siksi sola scriptura -oppi - etenkin sen “väärissä” maallikkojen ymmärtämässä muodossa - johtaa väärään Raamattu-suhteeseen. Raamatuntulkintojen on autettava yhtymään kirkon elämään ja vahvistettava uskoa kirkon käytäntöihin. Kaikki tulkinnat, jotka auttavat tässä [riipumatta niiden historiallisesta uskottavuudestako?], ovat hyviä, kun taas kaikki tulkinnat jotka nakertavat uskoa kirkon pyhiin käytäntöihin ja opetuksiin [vaikka tulkinta olisi kuinka suoraan tekstiin perustuva?] ovat hengellisesti hyödyttömiä ja vaarallisia ja vain johtavat ihmisen kauemmas pelastuksesta.

Jos tämä ei todista, että asetat (ortodoksi)kirkon Raamatun yläpuolelle, niin mikä sitten todistaa? Sanot ihan suoraan, että “(ortodoksi)kirkon pyhät käytännöt ja opetukset” ovat raamatullisen (ja kai kaiken muunkin) kritiikin yläpuolella.

Ymmärrät hieman väärin. Jos sanon, että en aseta kirkkoa Raamatun yläpuolelle, niin se johtuu siitä, että Raamattu ei ole mikään kirkosta irrallaan oleva juttu, vaan se on nimenomaan syntynyt kirkon elämästä, sen seurauksena, siitä kummunneena, sen jäsenten todellisen uskomisen hedelmänä. Kirkkokansan ikuinen vaellus tuottaa tällaisia uskon muistomerkkejä: Jumalan kansan jäsenet kirjoittavat kirjoja, maalaavat ikoneja, tekevät käsitöitä ym. Ne todistavat heidän uskostaan, kertovat kirkkokansan kokemuksista ja historiasta, välittävät kristillistä kulttuuria, auttavat jälkipolvia jumalallisten totuuksien ymmärtämisessä ja auttavat näkemään Jumalan suunnitelman ja pelastushistorialliset tapahtumat. Nämä muistomerkit ovat pyhästä elämästä kummunneita ja niitä voidaan pitää pyhinä ja jumalallisina asettamatta niitä arvojärjestykseen. Niitä voidaan käyttää rukouksen apuvälineinä ja niitä voidaan tutkia akateemisestikin. Kun sanoin, että kaikki näistä muistomerkeistä - Raamattu mukaan lukien - tehtävät tulkinnat ovat hyviä, mikäli ne vahvistavat uskoa kirkon pyhiin käytäntöihin ja opetuksiin, niin kantani oli täysin raamatullinen. Pyhässä Raamatussa nimittäin todetaan:

Jokainen pyhä, Jumalan Hengestä syntynyt kirjoitus on hyödyllinen opetukseksi, nuhteeksi, ojennukseksi ja kasvatukseksi Jumalan tahdon mukaiseen elämään. (2. Tim. 3:16)

Jos kirjoitus on “Jumalan Hengestä syntynyt”, silloin se on hyödyksi kasvattaessaan “Jumalan tahdon mukaiseen elämään”. Tässä nähdään, että kirjoitusten tarkoitus on ohjata ihmistä nimenomaan tietynlaiseen elämään - siihen, jonka Jeesus opetti valitsemilleen apostoleille ja jonka nämä sitten välittivät eteenpäin. Ennen kuin ainoakaan Uuden testamentin kirjoituksista oli syntynyt, tämä Jumalan tahdon mukainen elämäntapa oli opetettu jo tuhansille ja tuhansille ihmisille kymmenien vuosien aikana. Pelastuksen kannalta ensisijaista oli se, että ihminen pääsi kirkon kautta yhteyteen Jumalan tarjoamasta pelastuksesta. Sen uskominen todeksi tarkoitti ja tarkoittaa yhä sitä, että yhtyy kirkon “Jumalan tahdon mukaiseen elämään”. Se ei tarkoittanut eikä edelleenkään tarkoita sitä, että kykenee johtamaan kaiken Raamatusta, tuntemaan Raamatun läpikotaisin tai perustelemaan kaiken sillä. Jumalan kansan vaeltaa ikuista vaellustaan kohti Uutta Jerusalemia ja tämä vaellus, taistelu ja kilpajuoksu vertautuu Israelin vaellukseen Egyptistä Luvattuun maahan. Pitikö kansan tuntea VT:n kirjoitukset ja kyetä perustelemaan kaikki niillä? Ei suinkaan, vaan kirjoitusten tunteminen oli ainoastaan valittujen pappien tehtävä. Kansalle riitti se, että vaelsivat kuuliaisesti mukana ja elivät Jumalan tahdon mukaan niin kuin Hänen kansalleen sopi. Ja sama riittää uskovalle nykyäänkin.

Mutta osa protestanteista on vääristänyt koko kuvion korottamalla Raamatun kaiken muun yläpuolelle tavalla, jota ei ole tarkoitettu. He idolisoivat Raamatun ja käyttävät sitä kuin “urimia ja tummimia”. Sitä ei ole esimerkiksi tarkoitettu kaikkien aikojen kaikkien eettisten ja moraalisten ongelmien ratkaisuun. Sitä ei ole tehty kirkkokäsikirjaksi, josta löytyisi selvyys siihen, mitä toimituksia ja palveluksia kirkon on tarkoitus järjestää ja miten. Se ei ole kirkon opin dogmien kokoelma. Silti sitä käytetään kuin kaikki olisi siinä, vaikka siihen on nimenomaan kirjattu, että edes kaikki maailman kirjat eivät riittäisi kaikkien Jeesuksen opetuksien kirjaamiseen. Väärä Raamattu-suhde vääristää koko uskon sisällön. Väärä Raamatun käyttö ei suinkaan johda “Jumalan tahdon mukaisen elämän”, siis kirkon apostolisten käytäntöjen, omaksumiseen, vaan se näyttää johtavan kirkon, sen opin, järjestyksen ja perinteiden halveksumiseen ja individualistiseen “minä ja mun Raamattu” -uskoon, jossa omista raamatuntulkinnoista tulee korkein totuus, jolle kaikki muu yritetään alistaa. Olen yrittänyt puhua tästä Raamatun väärästä käytöstä jo edellisellä foorumilla, mutta @Silvanus onnistui tässä viestissään sanoittamaan asian ehkä paremmin:

Minusta tuntuu, että kovin moni lukee Raamattua väärin. Monet lukevat Raamattua ikään kuin uskon sisältö pitäisi nostaa sieltä. Ei: usko on elävä todellisuus, joka välitetään kirkon elämässä (jonka osa toki Raamatun lukeminen on). Monet ovat kuitenkin juuri 1500-luvun ad fontes -ajattelun harhauttamina alkaneet ajatella, että usko on lähdetutkimusprosessi. Siis että usko rakennetaan niin, että luet kirjasta, miten asiat ovat. Mutta näinhän asia ei ole. Usko on kirkon elämässä jatkuvasti oleva ja hengittävä, itse Pyhä Henki kirkon elämänä. Raamatun asema kirkon elämässä ja uskossa ei ole olla uskon lähde, ikään kuin siis jonkinlaisena tutkittavana lähdeteoksena, vaan sen on tarkoitus olla lähde niin kuin yhä lisää ja lisää pulppuava (vesi)lähde.

Protestanteille asiat vaikuttavan jatkuvasti olevan kuin jokin epäselvä historiallinen tutkimuskysymys, johon tulee Raamattua tieteellisesti tutkimalla etsiä vastaus. Mutta ei uskossa ole tuollaisesta kysymys! Kirkolla on jo hallussaan tieto siitä, miten pitää elää, millä aseilla syntiä vastaan taistellaan, millaisia pyhiä toimituksia pitää toimittaa ja miksi, mikä on avioliitto, mitä on pappeus jne.

Hakasulkeissa kysyt tulkintojen “historiallisesta uskottavuudesta” suhteessa hyödyllisyyteen oikean elämäntavan omaksumisessa. Tuntuu kuin tahtoisit siinä alistaa hengelliset totuudet akateemisen historiallis-kriittisen tutkimuksen alle ja sanoa, että vain historiallis-kriittisen metodin avulla todennetut tapahtumat voivat olla hengellisesti tosia tai hyödyllisiä tulkintoja tehtäessä. Näinhän asia ei suinkaan ole, sillä esimerkiksi Nooan arkkia, Eedenin puutarhassa ollutta käärmettä tai Punaisen meren ihmeellistä ylitystä on mahdotonta todentaa tieteellisen historiallis-kriittisen menetelmän avulla. Ei ole niin, että hengellisiä tulkintoja voitaisiin tehdä vain niiden tosiseikkojen pohjalta, jotka on saatu aikaan tieteellisen historiallis-kriittisen metodin avulla. Ei, vaan metodi jumalallisten totuuksien selville saamiseksi on rukous. Tarkemmin sanottuna Jumalasta osallisuuden kautta saatu kokemusperäinen ymmärrys. Jokainen uskonnollisen kokemuksen kokenut ymmärtää, että kyseessä ei ole minkään akateemisen selvittelytyön johtopäätökset, vaan ymmärrys, joka on syntynyt sen seurauksena, että Jumala on koskettanut ihmistä. Voidaan toki tutkia esim. ihmisen aivosähkökäyriä ennen ja jälkeen uskonnollisen kokemuksen - tai stimuloida aivoja niin, että niissä syntyy manipuloituna uskonnollisen kokemuksen kaltaisia tuntemuksia, mutta hengellisiä totuuksia ei silti saavuteta tieteellisen metodin vaan kirkon elämäntavan kautta.

Tieteellisten totuuksien ja jumalallisten totuuksien saamisen metodit ovat siis täysin erilaisia: tieteessä metodit vaihtelevat tieteenalan mukaan, ja uskossa metodi on osallisuus Jumalasta hänen kirkkonsa elämäntavan kautta. Jos siis yrität väittää, että hengelliset tulkinnat ovat mielekkäitä vain, mikäli ne pohjautuvat akateemisen teologian tieteellisen metodin avulla saatuihin tietoihin, niin olen jyrkästi eri mieltä ja väitän, että jumalalliset totuudet eivät ole lainkaan saatavissa selville tieteen keinoin, vaan ne saadaan ainoastaan jumalallisen ilmoituksen keinoin pääsemällä osalliseksi siitä ymmärryksestä, jonka Jumala ihmisille suo haluamillaan tavoilla. Esimerkiksi Joonan kirjassa Niniveä kuvaillaan valtavan isoksi kaupungiksi, jonka laidalta toiselle kävelemiseen kului päiväkausia. Luulenpa, että historian tutkijat ovat sitä mieltä, että Joonan aikoihin - hänen historiallisesta olemassaolostaanhan ei ole edes suoria, kiistattomia todisteita - kyseessä on täytynyt olla pieni tuppukylä eikä mikään iso metropoli. Aivan riippumatta siitä ovatko Joonan kirjan tiedot historiallisesti uskottavia vaiko eivät, on kyseessä teksti, jonka kautta on mahdollista tulla ymmärtämään jumalallisia totuuksia. Jumalallisten totuuksien ei siis tarvitse perustua tieteen kannalta “historiallisesti uskottaviin” tosiseikkoihin.

Tieteen rajat ja kriteerit eivät ole jumalallisten totuuksien ennakkoehto. Esimerkiksi Johanneksen Ilmestyskirja puhuu jumalallisista totuuksista jotka uskovan on syytä huomioida, vaikka puhe seitsenpäisestä ja kymmensarvisesta lohikäärmeestä ei täytäkään historiallisen uskottavuuden kriteerejä. Tämän ei kuitenkaan tarvitse johtaa tieteen halveksuntaan; pitää vain tuntea tieteen rajat, jonka jälkeen tieteellisestä metodista tulee käyttökelpoinen työkalu niihin asioihin, joihin se soveltuu. Mutta hengellisisten totuuksien suhteen ei tarvitse antaa “historiallisen uskottavuuden” rajoittaa ymmärrystä. Monet hengelliset totuudet ovat sellaisia, että niissä on kyse historiallisesti merkityksettömistä asioista.

Historiallisesti on merkityksetöntä, jos pari ihmistä kohtaa kaivolla ja rupattelee tai jos mies etsii puusta hedelmiä mutta ei löydä. Tällaisissa tapahtumissa on kuitenkin voinut paljastua suuria jumalallisia totuuksia. Aivan kuin se ei ole merkittävää, että omena putoaa puusta jonkun päähän. Mutta se oli merkittävää, jos niin kävi Newtonille ja sen kautta paljastui fysiikan laki. Samalla tavalla Jeesuksen ohittaessa hedelmättömän puun siinä paljastui jumalallinen totuus ihmiskunnalle. Sillä, että putosiko Newtonin päähän oikeasti omena tai että ovatko evankeliumin kirjoittajat muokanneet kyseistä Jeesuksesta ja puusta kertovaa kohtaa pedagogisista syistä, ei ole tärkeää.

Samoin tärkeää ei ole se, että onko esim. joku epistola oikeasti p. Paavalin kirjoittama vai vain hänen nimiinsä laitettu. Jumalallinen totuus on jumalallinen totuus aivan riippumatta siitä, että kuka sen sanoo tai kenen nimiin siitä kertova teksti on laitettu. Sama juttu luonnontieteellisten totuuksien kanssa. Voihan olla, että Newtonkaan ei keksinyt juttujaan itse, vaan varasti ne joltakulta emmekä koskaan saa tietää tätä.

1 tykkäys

timolla on hyviä pointteja tuossa, mutta meneekö siitä moni kohta nyt ohi maalin…

Eihän kai siitä ollut kysymys varsinaisesti, että luterilaisuus olisi jotain fundamentalistista uskoa Raamattuun tai Raamatun “tietosanakirjana tai historian oppikirjana pitämistä”?

Itse olen käsittänyt, että Luther ja luterilaisuuden muut pääteologit jättivät meille sen periaatteen, että kirkon käytäntöjä ja ihmisten uskonkokemuksia yms. on punnittava pyhiä kirjoituksia perustana käyttäen. Se että tietty kokoelma on hyväksytty auktoriteetiksi Jumalan sanana meille, ei liene luterilaisten keksintö.

Jos “jumalallinen kosketus” on Raamatun sijasta ylin kriteeri arvioitaessa mikä on kristillistä ja kristinuskoksi hyväksyttävää, joudumme ottamaan yhtä vakavasti nykyajan monet karismaatikot ja omia näkyjään tarjoavat profeetat kuin ortodoksitkin.

1 tykkäys

Eihän vanhoissa kirkkokunnissakaan ole päädytty tuohon, vaikka Raamattua ei käytetä samalla tavalla kuin mitä luterilaiset tekevät. Oikeat kokemukset johtavat yhteen uskoon, eivät mihin tahansa uutuuksiin. Minähän nimenomaan painotin sitä, että tulkinnat, jotka johtavat “Jumalan tahdon mukaiseen elämään” - siis siihen, mikä on kirkon tradition mukaista - ovat hyviä ja hyödyllisiä. Sama pätee tietysti myös uskonnollisiin kokemuksiin. Oikeat ja hyvät kokemukset johtavat kokijansa kirkkoon ja ilolla yhtymään sen elämään ja kuuliaisuuteen sen järjestykselle ja perinteelle.

Ensinnäkin, kiitos @timo_k:lle kärsivällisestä selostamisesta. Tyylisi on kyllä selkeää ja luettavaa. Ihan joka kohtaan en nyt voi ottaa kantaa, mutta jokunen huomio:

- - kysyt tulkintojen “historiallisesta uskottavuudesta” suhteessa hyödyllisyyteen oikean elämäntavan omaksumisessa. Tuntuu kuin tahtoisit siinä alistaa hengelliset totuudet akateemisen historiallis-kriittisen tutkimuksen alle ja sanoa, että vain historiallis-kriittisen metodin avulla todennetut tapahtumat voivat olla hengellisesti tosia tai hyödyllisiä tulkintoja tehtäessä.

Tätä en tarkoita. Tiedän ihan hyvin, että uskontotuuksia ei voida päätellä historiallis-kriittisesti. “Historiallisuutta” voinen parhaiten havainnollistaa esimerkillä: Tällä foorumilla on juuri keskusteltu pappien selibaatista. Keskustelussa päästiin (nähdäkseni) konsensukseen siitä historiallisesta tosiasiasta, että ensimmäisen vuosisadan apostolit enimmäkseen eivät eläneet selibaatissa. Tästä (ja muistakin asianhaaroista) tehtiin sellainen johtopäätös, että selibaatti ei ole välttämätön osa pappeutta, vaan kirkollinen säädös (ja siis periaatteessa joskus muutettavissakin). Korostat kirkon merkitystä, tavallaan aivan oikein; mutta koska tämä kirkko on historiallinen tosiasia, historia on (tieteenalanakin) tärkeä.

Raamattu ei ole mikään kirkosta irrallaan oleva juttu, vaan se on nimenomaan syntynyt kirkon elämästä, sen seurauksena, siitä kummunneena, sen jäsenten todellisen uskomisen hedelmänä. Kirkkokansan ikuinen vaellus tuottaa tällaisia uskon muistomerkkejä: Jumalan kansan jäsenet kirjoittavat kirjoja, maalaavat ikoneja, tekevät käsitöitä ym. - -

Ei ole sopivaa rinnastaa Raamattua tällä tavoin kirkollisiin käsitöihin. Esimerkiksi Uuden testamentin kaanon on nimenomaan vahvistettu eräissä (paikallisissa) kirkolliskokouksissa (Hippo v. 393, Kathago v. 397), ja Athanasios kirjoittaa Uuden testamentin kirjoista (v. 367): “Nämä ovat pelastuksen lähteet, jotta janoava saisi niiden sanoista yltäkylläisen virvoituksen. Yksin niissä julistetaan hurskas oppi. Kukaan ei saa lisätä niihin mitään eikä ottaa niistä mitään pois.”

Kirkolla on jo hallussaan tieto siitä, miten pitää elää, millä aseilla syntiä vastaan taistellaan, - -

Periaatteessa onkin. Mutta kokemus osoittaa, että kirkossa on tavan takaa erimielisyyttä näistäkin asioista. Luterilainen katsoo, että tällaiset pulmat voidaan ja pitää ratkaista Raamatun pohjalta, mitä kai Athanasioskin tarkoittaa.

@Silvanus onnistui tässä viestissään sanoittamaan asian ehkä paremmin: “Minusta tuntuu, että kovin moni lukee Raamattua väärin. Monet lukevat Raamattua ikään kuin uskon sisältö pitäisi nostaa sieltä. Ei: usko on elävä todellisuus, joka välitetään kirkon elämässä (jonka osa toki Raamatun lukeminen on)- -”

Minulle taas Silvanuksen ajatus jäi hieman hämäräksi. Katson olevani samoilla linjoilla kuin Athanasios, kun ajattelen, että uskon sisältö pitää “nostaa Raamatusta”. Tällä en tarkoita, että kristityt unohtaisivat uskon sisällön aina Raamatun kannet sulkiessaan ja että heidän pitäisi nostaa ne Raamatusta aina uudelleen esiin. Vaan tarkoitan, että jos ja kun erimielisyyksiä tulee, Raamatun on annettava ne ratkaista.

Asiallinen huomautus. Minä olen kuitenkin argumentoinut Raamatun vääränlaista käyttöä ja kaiken yläpuolelle asettamista vastaan. Minun kommentteja lukiessani on huomioitava se, että millainen asema Raamatulla ort. kirkossa on ja miten sitä kohdellaan: kannetaanko mitään muuta kirjaa samalla tavalla saatossa kuin evankeliumikirjaa? Ei kanneta. Onko sekaantumisen vaaraa muihin kirjoihin? Ei ole. Millä kirjalla siunataan? Evankeliumikirjalla.

Mielestäni kirkollisten käsitöiden (esim. liturgiset asut ja tekstiilit) ja pyhien kirjoitusten syntytavoissa ei ole suurta eroa, sillä ne ovat molemmat rukouselämän hedelmiä. VT:ssä on monia kohtia, joissa Jumala tai enkeli sanoo jollekulle profeetalle, että “sano kansalle näin-ja-näin”. Mutta sitten kun kerrotaan, että mitä profeetta kansalle sanoi, niin ilmaus ei olekaan sanatarkasti sama. Asiasisältö toki on sama sanavalinnoista huolimatta. Ja varsinainen meille asti säilynyt kirjoitus saattaa kaiken lisäksi olla vasta vuosikymmeniä myöhemmin tehty kuvaus ja kommentointi tapahtumista. Toisin sanoen pyhän kirjamme teksti ei ole suorana saneluna syntynyttä niin kuin jotkut toiset uskonnot väittävät omien pyhien kirjojensa tekstin olevan. Kristinuskon pyhissä kirjoituksissa inhimillinen puoli on luontevasti ja näkyvästi esillä eikä sitä tarvitse millään tavalla hävetä tai nähdä ongelmana.

Käsitöiden synnyssä on kyse samantyyppisestä asiasta kuin siinä, kun Mooseksen ja Aaronin aikaan piti valmistaa pyhiä tekstiilejä, liiton arkki, ilmestysmaja, myöhemmin Jerusalemin temppeli, sinne kynttilänjalat jne.: käsitys siitä, mitä piti tehdä, saatiin elämällä toiminnallisessa suhteessa Jumalan kanssa. Jumalassa elämisen myötä saatiin tai syntyi ymmärrys siitä, mitä piti tehdä ja miten. Ja näin edelleenkin kirkossa tapahtuu: joku voi esim. saada kutsumuksekseen liturgisten tekstiilien valmistamisen, ikonien konservoinnin tmv. Ei pidä väheksyä oman aikamme kilvoittelijoiden työtä, sillä samasta Jumalasta ja hänen palvelemisestaan niissä on kyse kuin oli Jerusalemin temppelinkin aikana. Kyse on kirkon elämäntavasta ja sen pyhistä, rukouksen myötä syntyneistä hedelmistä. Se, että Jumala ei tahdo kaikkien tekevän samoja asioita, ei saa johtaa siihen, että väheksymme niiden tuotosten arvoa, jotka ovat syntyneet hurskaan kuuliaisuuden hedelminä.

Mistä Raamatun kaanonissa on kyse? Ei siitä, että koko kristinuskon opin ja sisällön ajateltaisiin olevan tuossa kaanonissa, vaan kanonisuudessa on kyse etenkin kirjoitusten autenttisuudesta ja alkuperästä. Asiaa voisi verrata vaikkapa siihen, että tutkittaisiin, että mitkä Kekkosen puheet olivat hänen itse kirjoittamiaan ja mitkä oli joku avustaja kirjoittajanut ja sitten “kanonisoitaisiin” autenttiseksi tunnetut tekstit ja koottaisiin ne yhteen ja sitten sanottaisiin, että niihin ei saa enää lisätä mitään, vaikka sisältö olisikin yhteneväistä. Luonnollisesti kaikki Kekkosen tekemiset ja kannanotot eivät kuitenkaan kävisi ilmi kokoelmasta, jossa on hänen virallisiksi tiedettävät puheensa. Ei ev.-lut. kirkon uskonymmärryskään tule ilmi pelkästään ko. kirkkokunnan virallisista dokumenteista ja päätöksistä, vaan on myös paljon kirjoittamatonta sisältöä, joka on huomioitava luterilaisuudesta puhuttaessa.

Athanasioksen sanat ovat hyvät ja paikallaan, mutta en usko hänen tarkoittaneen sitä, mitä kenties ajattelet hänen tarkoittaneen. Samat kirkolliskokoukset, jotka ovat antaneet todistuksen autenttisista kirjoituksista, ovat näet myös todenneet, että kirjoittamaton traditio on saman arvoinen pyhien kirjoitusten kanssa ja että ikonit ovat kaikessa samanarvoisia pyhien kirjoitusten kanssa. Kirkolliskokousten päätökset eivät rajoittuneet siihen, että todettaisiin vain Raamatun kaanon ja sitten kehotettaisiin katsomaan sieltä, kun siellähän se koko oppi on. Kirkolliskokouksille ei tuottanut vaikeuksia kehottaa pitämään kiinni niistä käytännöistä, joita on aina noudatettu - mutta joista meillä ei kuitenkaan ole suoraa Raamatun ohjetta.

Koko “hurskas oppi” ei siis sisälly Raamattuun, koska pelkän Raamatun avulla ei kukaan pystyisi toimittamaan oikeaoppisesti ainoatakaan kirkon pyhää toimitusta. Siellä esim. kehotettiin nimittämään seurakuntiin johtajat ja sanottiin, että millaisia ominaisuuksia näillä tuli olla, mutta ei sanota, että millä tavalla valinta tulee toteuttaa. Kehotetaan kastamaan, mutta mistään ei käy ilmi, että pitää upottaa tai valella nimenomaan kolme kertaa. Kehotetaan paastoamaan, mutta ei sanota, että milloin ja miten - sama juttu pyhällä suudelmalla tervehtimisen suhteen jne. “hurskaassa opissa” on siis valtavasti asioita, joita ei löydy Raamatusta tai jotka mainitaan siellä vain ohimennen ilman että tekstistä käy ilmi, että miten ko. asia tulee toteuttaa. Tämä on aivan varmasti ollut myös Athanasioksen tiedossa, ja senpä takia hän ei voikaan tuossa tarkoittaa sitä, mitä luterilaiset ajattelevat hänen tarkoittaneen.

Se, että pyhiä kirjoituksia kutsutaan “pelastuksen lähteiksi” on mielestäni täysin paikallaan, sillä eihän kukaan kristitty sitä kiistä, etteivätkö ne sisältäisi pyhiä viisauksia, jotka ovat lukijoille ja kuulijoille parannukseksi ja pelastukseksi. Mutta olisi mieletöntä väittää Jumalan kansan koko ymmärryksen, historian, kulttuurin, perinteen, käytäntöjen, tietojen jne. mahtuvan siihen, kun siinä nimenomaan sanotaan, että kaikki tieto ei mahdu edes kaikkiin maailman kirjoihin.

Arvelen, että luterilaisten “kaikki pulmat pitää ratkaista Raamatulla” -asenne johtuukin vain heidän omasta positiostaan, jossa yhteyden katkeamisen myötä osa uskontalletuksesta on menetetty. Sola scriptura -periaate on yritys kompensoida kirkollisen yhteyden ja tradition katkeamisen aiheuttamia puutteita. Kyse on vähän samasta kuin jos kirvesmies menettää pakettiautonsa ja siellä olleet työkalut. Silloin hänen on yritettävä tulla toimeen vain niillä työkaluilla, joita oli vyöllä siinä vaiheessa kun hän menetti autonsa ja siellä olleet välineet. Se, että kirkollinen elämä on ensisijaista kirjoituksiin nähden paljastuu jo siinä, että vetoat kirkolliskokousten päätöksiin argumentoinnissasi Raamatun asemasta. Jotta kirkolliskokoukset voisivat arvioida kirjojen oikeaoppisuutta, on kokousedustajilla täytynyt olla jo tieto siitä, mikä on oikeata kristinuskoa ja oppia ja mikä ei! Eiväthän he muuten olisi kyenneet arvioimaan kirjojen sisällön oikeaoppisuutta.

Katsotaanpa hieman sitä historiallista prosessia, jossa kirjoitukset ovat syntyneet.

Jeesus perusti yhteisön, joka alkoi elää sanomasta. Apostolit saarnasivat ja uskovat elivät heidän yhteydessään. Apostolien opetus sisälsi ilosanoman Jeesuksesta, mutta se ei ollut vielä kirjoitettuna. Olivatko nuo yhteisöt kristittyjä? Totta kai. Kirkko eli siitä Hengestä, joka sille oli kertakaikkisesti vuodatettu ja jota se edelleen levitti kasteen ja kätten päälle panemisen kautta yhä uusiin ihmisiin. Seurakuntia syntyi lisää, ja niillä oli parhaimmillaan vain Vanhan liiton kirjoitukset ja uskon perussisältö, ilmaistuna eri tavoin, eli sanoma siitä, mitä Jeesus oli tehnyt ja miten se täytti profetiat.

Piakkoin kirkossa alettiin kirjoittaa kirjeitä. Yhteisöt eivät oikein osanneet elää (apostolien mielestä) oikein, joten he kirjoittivat ja moittivat. Näitä kirjoituksia alettiin pitää arvostettuina ja niitä säilytettiin. Pian myös evankeliumi kirjattiin kirjalliseen muotoon.

Kirjoitetut evankeliumit eivät kuitenkaan ole kirkon uskon perusta. Kirkon uskon perusta on itse sanomassa ja siinä Hengessä, joka on kirkolle vuodatettu. Tämä uskon perusta tulee todelliseksi kirkon uskonnollisessa elämässä: rukouksessa ja uhrissa, askeesissa ja kaikessa muussa. Sitä uskon perustaa ei lähdetty konstruoimaan sisälukuharjoituksena Raamatusta, vaan niin kuin kaikessa, tietyn sanoman ympärille rakennettiin uusia näkökulmia, sen mukaan mikä näiden sielujen paimenten mielestä oli sielujen pelastumisen kannalta olennaista.

Raamattu kirjoitettiin välineeksi sielujen pelastamiseksi. Kirkko olisi voinut elää ilman evankeliumikirjoja ja apostolien kirjeitäkin. Mutta se ei tehnyt niin, vaan kirjasi ne noudattaen näin jossain määrin Vanhan liiton esimerkkiä.

Kun kirkko eli, se rakensi erilaisia uskontunnustuksia. Näitä löytyy Raamatusta useita. Nämä säännöt ovat lyhyitä selvityksiä siitä, mikä on uskon sisältö. Uskon sääntöinä (regula fidei) ne ovat kirkon määritelmiä kirkon uskosta. Samaa märitelmällisyyttä on jatkettu Raamatun jälkeen, mm. Apostolinen uskontunnustus ja Nikean uskontunnustus. On kuitenkin keskeistä ymmärtää, että kirkon hengellinen elämä ei perustu Raamattuun, vaan historiallisesti kertakaikkisesti vuodatettuun Henkeen, joka rakentaa kirkon Kristuksen ruumiina. Toisin sanoen: Raamattu ei konstituoi kirkkoa, vaan evankeliumi ja Jumalan kertakaikkinen tuleminen tiettyyn historian aikaan ja paikkaan ja tiettyihin ihmisiin ja näiden kautta edelleen uusiin ihmisiin. Raamattu on yksi niistä välineistä, jotka Henki on luonut kirkon syntymän jälkeen auttaakseen kirkkoa pysymään kiinni sanomassa. Raamattu ei kuitenkaan ole kirkon uskon perusta, vaan kirkon uskon perusta on Kristuksen kertakaikkisessa toiminnassa, “Kristuksen historiassa” (wie es gewesen est) ja Hengen kertakaikkisessa toiminnassa, laskeutumisessa konkreettiseen ja uniikkiin (senkrecht von oben).

Kirkko ei synny sinne, missä yhtäkkiä ymmärretään Kristus, vaan se kulkee ihmisissä ja heidän sisällään olevassa Hengessä. Kirkko ei ole paikka, jossa kaikki ymmärtävät täydellisesti opin, vaan se on inhimillinen orgaani, jonka Henki tekee yhdeksi.

Pelastava usko ei ole asia, joka selvitetään Raamattua lukemalla. Pelastava usko otetaan lahjana vastaan kirkon kautta kasteen sakramentissa.

Lyhyemmin ja yksinkertaisemmin sanottuna: kirjoitukset ovat todistusta uskosta, eivät uskon lähde. Lähteellä tarkoitan tässä sellaista kirjallista teosta, jossa on määritelty, miten asiat ovat, ja totuus selvitetään etymologisen, historiallisen, syntaktisen, hermeneuttisen prosessin avulla. Uskosta ei ole olemassa yksiselitteistä lähdettä, koska usko ei ole kokoelma lauseita, väitteitä, uskomuksia, vaan se on elämää Hengessä. Valistus on tässä mielessä turmellut monet, ja saanut ajattelemaan, että usko on jokin tietynlainen kokoelma väitteitä. Tähän ei kannata uskoa. Usko on elämää Jumalan kanssa vaikeissakin tilanteissa.

Kun puhutaan teologian lähteistä, Raamattu on toki yksi (ja vain yksi) niistä. Teologia, akateeminen pohdiskelu siitä, mikä on uskon sisältö, vaikka toimiikin lähdetutkimuksen tavoin on kuitenkin siinä määrin humanistinen tiede, että sen tulokset ovat yksi puheenvuoro eivätkä määrittelevä selvitys siitä, miten asioiden tulisi olla.

3 tykkäystä

Ero voidaan nähdä: muslimilla on Koraani, joka on ilmestynyt taivaasta ja jota on lähdetty seuraamaan. Kirja on siis lähtökohtana.

Kristityllä on Raamattu. Uusi testamentti on kuvaus Kristuksesta ja kristillisestä elämästä. Kristusta on lähdetty seuraamaan ja siksi hänen elämänsä ja opetuksensa on pantu kirjoihin. Raamatulla on erityinen asema, mutta usko ei perustu siihen, vaan niihin asioihin, joista se puhuu.

Tässä on kirjoitettu hyvin ja perusteellisesti aiheesta! Kiitos, @Silvanus, ja muutkin.

Mikä on sitten puolustukseksi sopiva ilmaus siitä, miten Raamattua oikein käytetään ja miten luterilaisen tunnustuksen pääperiaate on mahdollista ymmärtää oikein? Tarkoitan puolustuksella nyt sitä, että esim. @cymbus ja Silvanus ovat luterilaisia edelleen huolimatta ortodoksien esittämän kritiikin osittaisesta myötäilemisestä.

Kirkkomme nettisivu sanoo että
Raamattu on kristityille pyhä kirja, koska sen välityksellä Jumala ilmaisee tahtonsa. Kaikkea kirkon opettamaa on arvioitava Raamatun mukaan.

Kuka niin on sanonut, että Totuuden Henki on kaikkien tulkintaa johtanut?

Miten on mahdollista, että jopa apostoli Pietari erehtyi?

Miten on mahdollista, että Juudeasta tuli muutamia, jotka opettivat…?

Miten on mahdollista, että “te hullut galatalaiset, kuka teidät on villinnyt totuutta uskomasta…”

“Minä ihmettelen, että te niin pian annatte teitänne kääntää pois siitä, joka teitä Kristuksen armoon kutsunut on, toiseen evankeliumiin…”

“mutta jäsenissäni minä näen toisen lain, joka sotii minun mieleni lakia vastaan…”.

Tuli ihan mieleen Karl Barth tuosta tekstistäsi.

Painotuksesi on korostaa kirkon tulleen rakennetuksi Hengestä, vaikka kivampi voisi olla sanasta.
Henki vaikutti Kristuksen sanan kautta, siksi sanaa ei minun mielestäni pitäisi unohtaa tärkeimpänä.
Siksi myös sana “Sinä olet Kristus, elävän Jumalan Poika” on kirkkomme perustus.

Kristikunnassa on kauhean huonoja merkkejä siitä, että sana ja henki ovat ikään kuin irrallaan toisistaan.

Miksi korostat sitä, että apostoleilla ei ollut kirjoitettua sanaa?

Olihan heillä, se profeettojen sana, joka puhui Kristuksesta, joka vahvisti sen, mitä Jeesus oli ja opetti.
Jeesuksen todistus Johannes Kastajalle ei ollut mitään muuta kuin kirjoitetun sanan todistus, joka nyt realisoitui
Jeesuksen tekoina: Kertokaa…sokeat… rammat…köyhille saarnataan evankeliumi…".

Sitten oli heidän kuulemansa sana, aina kirjoitettuun sanaan perustuen ja joka tuli Herran suusta.
Sehän meille on Uudessa testamentissa kirjoitettuna.

Onko näitä pakko pelata näin vastakkain, tulee mieleeni kysyä?
Meistä varmaan on jokainen rikkonut elämässään kasteensa liiton.
Olemme siihen saaneet palata, kun sana on meitä jälleen kutsunut uskomaan Kristukseen.
Hyvin usein se on ollut julistettua sanaa: synninpäästö tai saarna.
Raamattuun kirjoitettu sana kuitenkin on siellä kuorissa kaikunut tai vaikkapa radion jumalanpalveluksessa. Sama tapahtuu ehtoollisessa.

Eihän meillä olisi mitään vakuutta ja varmuutta, ellei tuo Raamatun sana sitä meille kertoisi.
Vanhasta testamentista lähtien:
“Heillä on ´Mooses ja profeetat, kuulkoot…”. (Jeesuksen vertaus Lasaruksesta ja rikkaasta miehestä.).

Martin Luther oli teologian tohtori ja opetti Raamattua.
Hän osasi Vulgatan ulkoa niin, että kun lausuttiin keskusteluissa opiskelijoiden kanssa mikä tahansa raamatunlause, hän kertoi mistä se on otettu.

Hänellä oli ongelma:
Hänellä oli Tuomari-Kristus, hän pelkäsi tämän vanhurskasta tuomiota ja tahtoi kuuliaisuudellaan välttää sen.
Vasta Roomalaiskirjettä lukiessaan hän löysi Kristuksen, jota mekin haluamme seurata: syntisten Vapahtajan.

Siksi hän sanoi:
Jos Kristus ristiinnaulittaisiin edestäni tuhat kertaa, ei se minua mitään hyödyttäisi, ellei sana sitä minulle ilmoittaisi.

Ihan vaan huomiona, @Yxinkertanen : kirjoitit ketjun kolme viimeisintä viestiä. Anna tilaa muillekin.