Jumala on luonut osaksi luotujaan toiseen liittymisen tarpeen ja seksuaalisen halun. Uskon että kaikilla on oikeus toteuttaa halujaan, jos niiden toteuttaminen ei vahingoita muita.
Lisääntymisestä on mielestäni virheellisesti tehty arvo ylitse muiden. Se ei mielestäni ole mitenkään sen pyhempi asia kuin muutkaan luonnossa esiintyvät mekanismit. Mooseksen aikoina ja vielä sitä varhaisempina aikoina näin oli helppoa ajatella koska lisääntyminen koettiin varmastikin jotenkin hyvin paljon mystisempänä asiana kuin nykyään keskimäärin.
Lisääntymisen evolutiiviseen kehitykseen kuuluu ihmisellä mm. ne mekanismit jotka rajoittavat lisääntymistä ruoan saannin vähentymisen aikoina. Mielestäni luonnollinen lisääntymisen säätely on ohitettu tavoilla, jotka tulevat luultavasti johtamaan sellaisiin evolutiivisiin prosesseihin että lisääntymistä alkavat säädellä jotkin uudenlaiset asiat, esimerkiksi niin että se ei ole enää sidoksissa emootioihin.
Evolutiiviset prosessit ovat mielestäni osa Jumalan pelastussuunnitelmaa, niiden kautta opimme uusia asioita ja jätämme vanhoja, hyödyttömiksi käyneitä asioita taaksemme. Evoluutio on siis myös armollista.
Enkä unohda. Paavali sanoi, että tässä käskysanassa on koko laki: rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Me siis rakastamme Jumalaa ja pidämme hänen käskynsä kun rakastamme lähimmäistämme niin kuin itseämme. Rakkaudessa kun on koko laki - ja tämä ajatus on Jeesukselta ja Paavalilta lähtöisin.
Homma ei mene niin, että rakastamme Jumalaa vain jos etsimme Raamatusta jokaisen inahduksen ja vinahduksen pulisonkien ajamisesta ja pään peittämisestä lähtien.
Jumala ei sano, että koko laki toteutuu siinä, että etsii Raamatusta kaikki Jumalan antamat käskyt. Lause olisi järjetön. Järjetön on tuollainen teologia.
Koko laki toteutuu kun kunnioittaa ja palvoo yhtä Jumalaa ja pitää hänen käskynsä: rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.
Aika pitkälle olen Veli T:n kanssa samoilla linjoilla. Jumalan rakastaminen yli kaiken ei voi mielestäni toteutua siellä missä lähimmäistä ei rakasteta niin kuin itseään eikä lähimmäisen ja itsen rakastaminen voi toteutua siellä missä Jumalaa ei rakasteta yli kaiken.
Tässä pari mielettömien teologien lausuntoa:
Jolla on minun käskyni ja joka ne pitää, hän on se, joka minua rakastaa; mutta joka minua rakastaa, häntä minun Isäni rakastaa, ja minä rakastan häntä ja ilmoitan itseni hänelle.
Siitä me tiedämme, että rakastamme Jumalan lapsia, kun rakastamme Jumalaa ja noudatamme hänen käskyjänsä.
Minusta @anon85899117:n puheissa jää puuttumaan se Jumalan rakastamisen puoli. Minusta hän väärin redusoi rakkauden kaksoiskäskystä Jumalan rakastamisen pois ja jättää pelkän lähimmäisen rakastamisen. Tämä on minusta hänen opetuksensa varsinainen ongelma. Nämä kaksi käskyä ovat molemmat tärkeimpiä käskyjä – ja ne eivät ole sama käsky.
Jumalan rakastaminen näkyy mm. siinä, että en pidä muita Jumalia, palvon ja rukoilen “tapahtukoon sinun tahtosi”, etsin Hänen tahtoaan ja seuraan Jeesusta. Eikö tämä ole kaksoiskäskyn ensimmäisen osan pitämistä?
Yksi osa Jumalan rakastamista on käskyn toisen osan pitäminen. Ja siinä on Jeesuksen ja Paavalin mukaan koko laki.
Väitän että pikemminkin “te muut” teette kaksoiskäskystä järjettömän korvaamalla ensimmäiseen osaan ympätyllä vipuvarrella vääntäen toisen osan tilalle mielivaltaisen valikoiman syntirimpsuista.
Minun mallissani molemmilla käskyn osilla on oma aito ja alkuperäinen merkityksensä. “Teidän mallinne” tarkoittaa tätä: “Rakasta Jumalaa yli kaiken. Jumalaa rakastat toimimalla sen syntirimpsun mukaan, jonka me olemme itse mielivaltaisesti Raamatusta valinneet. Rakkaudesta johdetulla moraalilla ei niin väliä. Jeesus ja Paavali olivat väärässä ja pehmoilivat. Unohtakaa siis kakkososa.”
Mitä ihmettä? Eihän kukaan ole täällä käskenyt unohtaa lähimmäisenrakkautta. Miksi moitit muita kirjoittajia lähimmäisenrakkauden puutteesta?
Koska se on se perusargumentti tällä kirjoittajalla. “Rakkaus on minun puolellani, ei teidän.” Siitä vakuuttuneisuudesta kaikki lähtee, ja sen mukaan sitten Kristus ja apostolit saavat luvan opettaa (jos tahtovat olla oikealla puolella).
Joillakin on sellainen käsitys, että lähimmäisen rakastaminen on sitä, että on samaa mieltä lähimmäisensä kanssa, mutta ei evakeliumeissa niin sanota. Siellä puhutaan nälkäisten ruokkimisesta ja janoisten juottamisesta yms konkreettisista teoista.
Ymmärrän, että minun viestini tympivät ihan yleisesti, mutta kerronpa mikä minua tympii: asioiden sotkeminen. Me puhuimme nyt Jumalan laista ja moraalista ja siitä, miten rakkaus on Jeesuksen ja Paavalin mukaan koko laki.
Teidän tulkintanne mukaan rakkaus ei ole osa lakia, vaan lakia ovat syntirimpsut ja rakkaus vain suotavaa puuhastelua siihen päälle.
Mitä tarkoitat? Mitä rakastaminen sinun mielestäsi on? Samaa mieltä toisen kanssa olemista tai positiivisten tunteitten kokemista ja niistä hymistelemistä? Apostoli neuvoo:" Rakkaani, älkäämme rakastako sanoilla tai kielellä, vaan teoissa ja totuudessa." Totuuden kertominen on rakastamista, vakka sinä et sitä arvostakaan.
No niin. Keskustelu näyttää siltä, että kun tarpeeksi @anon85899117:tä kritisoidaan, niin sieltä lähtee levy syntirimpsuista ynnä muusta soimaan. Ketju suljetaan väliaikaisesti. VeliT voi taas miettiä, onko kirjoittaessa lähtenyt ärsytyskynnys ylittymään, vai onko todella kaikki kirjoitettu rauhallisessa mielentilassa.
Ketju avattiin ajastetusti 2 päivän kuluttua.
Jeesus puhuu silloisia kirjanoppineita ja fariseuksia vastaan (Matt.23:1ss.), eikä ole mitenkään ilmeistä, mikä olisi se vastaava meidän aikamme ilmiö, jota tässä tarkoitetaan. Taaskin Raamatun kokonaisuudesta tulee selvästi esiin, että seurakunnan johtajilla on jotenkin isään verratava asema (Gal.4:19, 1.Joh.2:1, 1.Tim.3:5). – Onko tämä muuten sinulle tai jollekulle tutullesi aito ongelma, vai pelkkää viisastelua?
Minä en ole vieläkään oikein sulattanut sitä, että toisia ihmisiä puhutellaan ‘isäksi’ tai ‘herraksi’, juurikin noiden muutamien raamatunkohtien takia joissa eksplisiittisesti kielletään tekemästä niin. Biologisen isän kohdalla hyväksyn ilmauksen, koska sille on luonnollinen peruste, mutta silloinkin vain pitäen mielessä, että kyse on pelkästään biologisesta isyydestä. Jos olisin kulttuuridiktaattori, niin muuttaisin tämän asian kristillisissä yhteiskunnissa ja seurakunnissa, mutta koska en ole, niin hiljaisesti mukaudun tämän maailman menoon. Tällaisista asioista ei kannata ryhtyä taistelemaan.
Tässä on mielestäni hyvä erottaa jonkin nimeäminen (puhuttelu) sen pitämisestä (mieltäminen) jonakin. Mielestäni on eri asia puhutella henkilöä/esinettä jollain tietyllä nimellä, kuin sydämessään mieltää henkilö/esine nimensä mukaiseksi.
Hebrealaisessa ajattelussa nimet ovat enenmmän kuin “vain” nimiä, ne antavat henkilölle/esineelle sisällön ja tulevaisuuden. Nimi on väärinymmärtäen “enne kohtalosta”, kismet, karma, tms… Nimi antaa arvon, väärinymmärtäen jopa jumalallisuuden.
Ehkäpä Messias halusi juuri muistuttaa tällaisesta ajattelusta, joka nimien takan piilee…
Joo, minähän teen juuri niin. Saatan sanoa jotakuta ‘isäksi’ tai ‘herraksi’ mutta en tarkoita sitä. 
Pengo esille asian konteksti, sillä konteksti auttaa aina:
Matt. 23:5 Ja kaikki tekonsa he tekevät sitä varten, että ihmiset heitä katselisivat. He tekevät raamatunlausekotelonsa leveiksi ja vaippansa tupsut suuriksi 6 ja rakastavat ensimmäistä sijaa pidoissa ja etumaisia istuimia synagoogissa, 7 ja tahtovat mielellään, että heitä tervehditään toreilla, ja että ihmiset kutsuvat heitä nimellä ‘rabbi’. 8 Mutta te älkää antako kutsua itseänne rabbiksi, sillä yksi on teidän opettajanne, ja te olette kaikki veljiä. 9 Ja isäksenne älkää kutsuko ketään maan päällä, sillä yksi on teidän Isänne, hän, joka on taivaissa. 10 Älkääkä antako kutsua itseänne mestareiksi, sillä yksi on teidän mestarinne, Kristus.
Näen joka paikassa sen eron, mikä on modernilla ja esimodernilla (tai nominalistisella ja realistisella) tavalla käsittää sanat. Ja tahdon muistuttaa, että käsittääkseni kukaan Jeesuksen aikalainen ei olisi ymmärtänyt, että kyse on tai edes voi olla kirjaimellisesta sanasta.
Kohdasta ilmenee, että kritiikin kohteena oli ainakin tai vähintään se, että kirjanoppineet ja fariseukset olivat tehneet omasta asemastaan itseistarkoituksen. Minulla on edelleen kesken Order and History III. Sen jälkeen tulee Order and History IV: The Ecumenic Age. Kolmannessa kirjassa olen kohdassa, jossa Timaeuksen avulla käsitellään myytin merkitys - tai oikeastaan myytin välttämättömyys todellisuuden ymmärtämisessä.
Se on sinänsä rankkaa tavaraa. Ei niinkään älyllisesti. Vaan siten, miten se kuvailee, mitä seurauksia myytin ymmärtämättä jättämisestä tai “myytin piilottamisesta” (itse juuri keksimäni käsite) on ajattelulle. Esimerkiksi “tiede” on tällainen “supermyytti” tai “myytit kumoava myytti”. Mutta jollain tavalla odotan neljännen osan teeman olevan vielä hitaammin sulava.
Ekumenian aika tarkoittaa muutamaa vuosisataa ennen Kristusta. Olen käsityksessä, että langenneen ihmiskunnan keskeinen projekti on pystyttää järjestys maan päälle. Jos todellisuus jaetaan tuonpuoleiseen, sieluun, materiaan ja yhteisöön, niin langennut ihmiskunta tuntee vetoa asetelmaan, jossa on olemassa vain materia ja yhteisö. Tai langennut ihmiskunta väistämättä etenee sellaiseen tilaan, jossa poliittisesta (ynnä taloudellisesta ja sotilaallisesta) vallasta tulee ainoa todellisuus. Eli tuonpuoleinen ja sielu häviävät käsitteiden paletista tai mahdollisten tasojen joukosta.
1Moos. 11:4 Ja he sanoivat: “Tulkaa, rakentakaamme itsellemme kaupunki ja torni, jonka huippu ulottuu taivaaseen, ja tehkäämme itsellemme nimi, ettemme hajaantuisi yli kaiken maan”.
Uskon, että tämä pyrkimys ajautuu vähän väliä siellä täällä umpikujaan. Tai, että siinä vaiheessa, kun näin käy, on ihmiskunnan - tai ainakin sen kyseisen yhteisön - peli siltä erää pelattu. Eli poimin ajatuksen, että tuolle ajalle tyypillisesti olivat kirjanoppineet ja fariseukset tehneet itse itsestään myytin. Eli he olivat lakanneet olemasta edustavia sielun ja tuonpuoleisen tasolla.
Se klassinen tapaus, missä tästä tulee modernille uskovalle ongelma, on katolisten pappien puhuttelu. Oma karkea ja alustava havaintoni on kuitenkin, että se on vain kirjaimellisen sanan tasolla. Vaikka katolisessa opissa on joitain sellaisia kohtia tai näkökulmia, jotka särähtävät takuulla enemmän kuin pelkkä yksittäinen sana, niin tuo itse ilmiö jää toteutumatta.
Voegelinin (ja Platonin) keskeinen kysymys on sielun rooli, asema, paikka, tehtävä tai tarkoitus kaikkeudessa. Innokas protestantti toki voi sanoa (ja historiallisesti moni onkin sanonut), että katolinen järjestelmä nimenomaan kaappaa ihmisen sielun tällaiseen systeemiin, mikä on täynnä rituaalia ja rihkamaa. Joka on siis tuossa syytteessä vain versio siitä, että kirjanoppineet ja fariseukset samalla tavalla kaappasivat ihmisen sielun omaan systeemiinsä.
Asia ei pohjia myöten ratkea tässä eikä nyt. Varsinainen kysymys on joka tapauksessa se sama, mikä esiintyy Platonin dialogeissa ja on niiden keskeinen ja päällimmäinen tarkoitus: Mitä kautta ja millä tavalla ajallinen yhteisö ja materia voivat ilmentää sielun ja kaikkeuden (tai uskovan ja Jumalan) välistä yhteyttä? Tai, toisin muotoiltuna: Milloin ajallinen yhteisö ja materia edustavat (eli toteuttavat ja ilmentävät) ja milloin ne vastustavat tällaista yhteyttä?