En ole kokenut mitään erityistä tarvetta antaa paaville tai kirkolle mitään valtaa Raamatun selittämiseen. Silti jokin häiritsee protestanttisessa tavassa ajatella. Eli tuo ei ole se keskeinen ero.
On yksi varma tapa. Jotta voisi uskottavasti kiistää asian, niin pitää kiistää se, mitä on tarkoitettu. Ei pelkästään sitä, mikä on sanottu.
Minulle asia on sillä tavalla selvä, että jotkin asiat ovat olleet totta ensin. Sen jälkeen kirkko edustaa kokonaisuutena sitä kaikkea, mitä siitä kootusti ja varmuudella tiedetään. En väitä, että kaikki, mitä kirkko keksii edustaa, on totta. Tai että on olemassa joku 100 % tarkkuus, jolla tämä edustaminen tapahtuu. Kirkko on ihmisten yhteisö. Ei laskennallinen operaatio.
Protestanttinen “uskon akti” jollain tavalla “nimeää” Raamatun, että “tämä on se, mitä uskotaan”. Sitten tutustuu sen sisältöön. Siksi tapahtuu sellainen projektio, että katolinen usko nähdään ensin uskona paaviin tai kirkkoon, ja sitten, vasta seuraavalla askeleella, uskona siihen, mitä ikinä paavi tai kirkko sanovat tai sisältävät.
Olen vähän miettinyt sitä, että kun käyn viidesläisten tilaisuuksissa ja tapahtumissa, niin aluksi saatoin uskoa 100 % kaiken, mitä sanottiin. Sitten aloin ajatella, että ylistysteologia on ainakin ihan tuubaa. Sitten vedin viivan kaiken emergentin jutun yli, kuten kuunteleva rukous. Kohta totesin, että tavallinen viidesläinen pappi ei puhu juuri mistään minua kiinnostavasta tai minulle relevantista. Mutta silti monella heistä oli sellainen turvallinen “uskon ydin” paikallaan. Sitten viimein totesin, että he eivät puhu mistään minulle relevantista siksi, että se heidän “uskon ytimensä” nimenomaisesti rajaa kaiken muun pois.
Katolisten kirkkojen vetovoima, jos joku entinen tai pian entinen protestantti sellaista kokee, on siinä, että uskon ytimen nähdään orgaanisesti integroituvan useampaan asiaan.
1Joh. 1:1 Mikä on alusta ollut, minkä olemme kuulleet, minkä omin silmin nähneet, mitä katselimme ja käsin kosketimme, siitä me puhumme: elämän Sanasta- 2 ja elämä ilmestyi, ja me olemme nähneet sen ja todistamme siitä ja julistamme teille sen iankaikkisen elämän, joka oli Isän tykönä ja ilmestyi meille- 3 minkä olemme nähneet ja kuulleet, sen me myös teille julistamme, että teilläkin olisi yhteys meidän kanssamme; ja meillä on yhteys Isän ja hänen Poikansa, Jeesuksen Kristuksen, kanssa.
Minä uskon siihen, minkä näen, koen ja käsitän. En usko mihinkään siksi, että se on jossain sanottu. Ei siksi, että olisin jotenkin erityisen kriittinen tai kapinallinen. Vaan siksi, että ei ole mitään muuta tapaa uskoa. Siksi, jos tämä jotenkin kiistetään, niin saadaan sellaisia abstrakteja viritelmiä, jossa “uskotaan” jonkun toisen uskolla. “Vatsassani kiertää. Voisiko joku pieraista puolestani?”
Eli “uskominen uskolla”, jota täällä on muualla ehdotettu, on maalaisjärjen mukaan käsittämätön heitto. Mutta joidenkin ajatteluun se kuuluu olennaisena osana. Eli Kristus uskoo itseensä tai Raamattu uskoo sisältöönsä tai Kristus uskoo Raamattuun, ja ihminen on vain passiivinen osapuoli, joka jotenkin “eksistoi” tässä uskossa.
Kyse on ajattelun tavasta tai taipumuksesta. Sen ero on siinä, että onko Raamattu totta siksi, mitä se kertoo, vai siksi, että se on Raamattu. Et edelleenkään ole oikein vakuuttava kiistämisessäsi. Ja koko ajan osaan sanoa, että miksi.
Sen, että Raamatussa on oleellista se, mitä se sanoo, vastakohta ei ole paperi eikä painomuste, vaan itse Raamattu käsitteenä. Uskotko sinä Raamattuun abstraktina informaation kokoelmana, joka eksistoi sinusta riippumatta? Vai uskotko sinä sen sisältöön, sellaisena kuin sen itse näet, koet ja käsität?
Ongelma on tämä abstrakti uskominen uskoon, jolle on rinnasteista uskominen Raamattuun tai uskominen paaviin tai uskominen kirkkoon, joka jollain tavalla ottaa erilleen sen ihmisen, jota asia leikisti, luultavasti, periaatteessa, oletettavasti tai teoriassa koskee. Se on vähän kuin parisuhteiden ja seurustelun kanssa tunnettu ilmiö nimeltä ihastuminen ihastumiseen. Eli henkilö voi ihastua ihastumiseen, luottaen samalla siihen, että se ihastuminen, johon hän on ihastunut, itsenäisesti kohdistuu siihen henkilöön, jota ihastuminen leikisti, luultavasti, periaatteessa, oletettavasti tai teoriassa koskee. Tai joka sen on herättänyt tai nostattanut.
Älykäs painiskelee sellaisten ongelmien kanssa, joita viisas ei edes joudu kohtaamaan. Uskominen Raamattuun asiana itsessään jotenkin ohjelmallisesti tai kirjaimellisesti on hyvin älykästä. Tai se sisältää ajatuksen, että jos on absoluuttinen äly, niin sille Raamattu on absoluuttisen totta. Kun taas rajatulle älylle se on rajatusti totta. Se tekee kuitenkin Raamatusta kokoelman faktoja vailla mitään tarkoitusta. Yksi faktojen kokoelma (vaikka kymmenen käskyä) laitetaan vastakkain sen kanssa eri tavalla saman asian sanovan faktojen kokoelman kanssa (vaikka Paavalin toteamus pakanoita koskevasta laista).
Tavallinen 1800-luvun fundamentalistiseen tyyliin Raamattua lukeva herätyskristitty, vaikka olisi miten älyä vastaan tai älyä kohtaan skeptinen, joutuu tässä kohdassa yrittämään pelkän älyn varassa ratkaista tuota. Mitä Pyhä Henki voi sanoa sellaista, mitä ei Raamatussa lue? Meneekö Pyhä Henki yli sen, mitä on kirjoitettu? “Noudata mutta älä noudata. Älä noudata, mutta noudata. Noudattamatta noudata. Tai noudata noudattamatta. Nou data yes data. Noudattaa jollain toisella tai noutaa itse. Noudata jos jaksat ja ehdit tai siltä tuntuu.”
Oikea ratkaisu on se, että Raamatussa ei olekaan totta se, mitä siinä on sanottu, vaan se, mitä sillä on tarkoitettu. Mitä Jumala on tavoitellut Raamatun kautta? Ta daa. Pitää ottaa huomioon koko ihmisyys jos tuohon aikoo vastata. Ei voi enää ratkaista paperilla että mitä Raamattu on sanonut, koska Raamattu ei enää koe itseään, usko itseensä, tunne itseään tai halua itseään.
Eikä ole enää sitä, että Raamattu ilmoittaa kasan neutraaleja faktoja, joista uskova voi sitten, toissijaisesti ja vailla merkitystä, iloita, innostua, säikähtää, mennä vakavaksi, tulla mietteliääksi, kokea helpotusta, harmistua, tuntea suurta surua, ärsyyntyä, murehtia, samaistua, ottaa etäisyyttä tai mitä ikinä. Tietenkin asiat kerrotaan Raamatussa juuri siksi, että kirjoittajalla, kuten myös Jumalalla, on lukijaan kohdistuva motiivi. Raamattu itse viittaa tähän monessa kohdassa. Mutta se selitetään, että ei, Jumala on oikesti kuin puupökkelö, mutta ihmisiä varten asiat on ilmaistu niin kuin Jumala voisi tuntea asioista jotain. Ja kirjoittajat eivät olekaan ihmisiä, joilla oli mielessään toisia ihmisiä, vaan Raamattu onkin jotain automaattikirjoitusta? Vaikka 1Joh. 1:3 jo sanoo toista.