Raamatun sisäinen auktoriteettijako


#1

Olisin voinut avata tämän keskustelun uskonnolliselle puolelle aivan hyvin ja se oli jopa ajatukseni, mutta pelkään että jo se, että 1) minä tämän keskusteluketjun aloitan tuo tähän vastakkaisasettelun joidenkin mielestä ja 2) pelkään, että en ole ainoa joka saattaa aiheuttaa näkemyksien kärjistymistä aiheen pohjalta, joten avaan sen siis tänne.


Eli itse aiheeseen. Pyytäisin kommentteja seuraaviin ajatuksiin jotka lähtevät omasta ajattelustani. Pidän Raamattua kirjana jota ei voi pitää yhtenäisyydeltään sellaisena, että siitä ei löydy samaan asiaan erilaisia vastauksia. Kun näin tapahtuu, niin ongelma on se, että mikä on silloin auktoriteettiasetelma tai nokkimisjärjestys eri kirjoittajien välillä. Jos laitan oman järjestykseni malliksi:

  1. Jeesuksen sanat
  2. Opetuslasten ja Paavalin sanat
  3. Jumalan suora puhe ja käskyt
  4. Profeetat
  5. Sananlaskut, psalmit yms

Eli minusta korkeimman aseman oikeuttaa Jeesuksen sanat. Ne on taltioitu suhteellisen selvästi ymmärrettävään muotoon. Tosin niidenkin suhteen on mahdollista, että niiden “ylöskirjoittaja” ei ole ollut sanatarkka koska kyseessä on kuitenkin kymmenien vuosien muistinvarainen aika sanomisen ja kirjoittamisen välillä.

Kakkos- ja kolmossija on vaikeampi. Kymmenen käskyä asettaa varmaankin Jumalan sanan kakkos- tai peräti ykkössijalle, mutta moni muu Jumalan väitetty puhe on epämääräisempää verrattuna opetuslapsiin ja Paavaliin joilla opetus on konkreettisempaa ja myös todellisemmaksi osoitettavaa. Jumalan puheeseen voidaan ainakin kuvitella kuuluvan myös jotakin sellaista joka on enemmänkin kirjoittajien kuviteltua tulkintaa Jumalan tahdosta.

Profeetoista en tällä erää sano mitään, mutta sananlaskut esimerkiksi sisältävät käytännön käskyjä joita ainakin tämänpäivän ihminen kummeksuu tai pitää ehkä lainvastaisenakin, esim. “Joka vitsaa säästää, se vihaa lastaan”.

Onko siis Raamattua lukiessaan syytä pitää mielessä sanojan/kirjoittajan asema vai ovatko kaikki Raamatun kirjoittajien ohjeena, sääntönä, lakina annettava pidettävä samanarvoisena Jumalan allekirjoittamana ohjeena lukijoille? Onko teologeille olemassa ohjetta siitä miten kirjoittajan tai sanojan auktoriteetti ohittaa vaikkapa toisen kirjoittajan sanomisen tai ohjeen? En nyt ala kaivamaan yksittäisiä esimerkkejä sellaisista kohdista jossa kaksi eri näkemystä törmää, mutta onhan niitä varmaan muidenkin kuin omiin silmiini vuosien mittaan sattunut.


Foorumin muutokset
#2

Minusta tuo ei ole käytännön käsky vaan periaatteellinen. Eikä itse asiassa edes käskymuodossa esitetty, vaan kertoo totuuden. Vanhempi, joka ei näe vaivaa kasvatuksessa ja rankaise tarvittaessa, toimii lastaan kohtaan väärin.

En ihan oikeasti ymmärrä miksi juuri tuosta pitäisi ottaa kirjaimellisesti se “vitsa” ja jättää varsinainen sanoma huomiotta. Järjellisesti tulkittuna tuossa nimenomaan on järkeä, ei yhtään mitään kummeksuttavaa.


#3

Raamattu on kokonaisuus.

Jeesus saarnasi yksinkertaista evankeliumia, Hän ei tarkoittanutkaan olla teologi. Hän oli / On Jumalan Poika, Jumala Itse. Hänellä oli ja on suora sanomansa Jumalalta.

Apostolit olivat opettajia. He opettivat, ketkä juutalaisia, ketkä pakanoita. He perustelivat opetuksiaan sen kautta mitä Jeesus oli / On, kuinka Kirjoitukset (VT) Hänestä ennustivat, mikä oli Hänen maanpäällisen vaelluksensa ja ristinkuolemansa tarkoitus. Apostolit opettivat yhtäpitävästi Jeesuksen omien puheiden ja VT:n sanoman kanssa.

VT ja UT edustavat kristinuskon näkökulmasta yhtä, jatkuvaa Jumalan sanaa, aikakausia, jolloin Jumala kutsui ihmisiä eri tavoin. Ensin suoralla puheella (esim. Edenin puutarha, Aabraham), sitten antamalla Laintaulut. Mutta kun ihminen onnistui nämäkin kiertämään, sillä ihmisistä ei ollut täyttämään Lakia, Jumalan Kolminaisuus lähetti Pojan maanpäälle, ihmiseksi syntymään, tekemään pelastustekonsa ihmiskunnan puolesta.

Siksi vaikuttaisi kuin VT:n ja UT:n välillä olisi ristiriitaisuuksia, sillä niin niissä tässä mielessä onkin. Kaksi eri tapaa lähestyä Jumalaa. Aiempi ja uudempi.

Profeettojen näyt kertovat heidän näyistään, Jumalalta saaduista ilmoituksista, myös profeetallisista puheista, jotka “salaisesti” kertoivat tulevasta Jumalan Pojasta.


#4

Oon lukenut sellaistakin tulkintaa, että “vitsa” olisi tuohon aikaan ollut ohjaus- eikä lyömisväline. Jos näin on, niin silloin tuon kohdan voi ihan rauhassa ottaa kirjaimellisestikin.

Mun mielestä Raamatussa ei ole mitään keskinäistä arvojärjestystä. Kaikki kohdat ovat siellä Jumalan tahdosta ja niillä on kaikkina aikoina sanottavaa kaikille ihmisille, vaikka niiden soveltamistavat eri tilanteissa voivatkin vaihdella.


#5

No ei kyllä ole jos tarkastelee reseptiohistoriaa. Jos selvästi ymmärrettävyys on auktoriteettimittari, niin evankeliumeillakaan ei ole kovin paljoa painoa.


#6

Entä eikö sekään paina asiassa, että niiden sanat ovat Jumalan Pojan sanaa kun taas vaikkapa Paavali on kuitenkin ihminen? Vai onko niin, että ylipäätään ei mitään Raamatusta voida asettaa toisarvoiseen asemaan vaan kaikki on täydellistä siitäkin huolimatta, että jotkut kohdat voisivat olla toisiinsa verrattuina ristikkäisiä? Tällaisissakin tapauksissa on olemassa joku selittävä syy mikä sallii molempien olevan 100 % totta ja oikein?

Entä Vanhan Testamentin ja Uuden Testamentin välillä oleva mahdollinen kitka? Onko se selitettävissä pois puhtaasti uuden liiton ajatuksella?

Sen mitä eksegeettejä olen lukenut, niin heidän tulkintansa sallivat ja löytävät myös sellaista, joka on mahdollisesti muualta tullutta lainaa tai joissa on muuten historiallisen tilanteen painolastia mukana. Mutta toki heitähän ei tarvitse uskonnollisessa mielessä ottaa sillä tavalla vakavasti, koska tulkinta lähtee maallisista lähtökohdista eikä uskonnolliselta pohjalta.


#7

En puhunut tästä mitään. Esitit ymmärrettävyyden auktoriteetin yhdeksi kriteeriksi ja totesin että kriteeri on reseptiohistorian valossa huono.


#8

Totta. Ajatuksistani jäi pois tuo Jumalan Pojan asema joka piti siinä olla yhtenä arvovaltaa lisäävänä osana.


#9

Jeesus valtuutti apostolit opettamaan, joten heidän opetuksensa on Pyhän Hengen inspiroimaa Jumalan sanaa, saman veroista kuin Jeesuksenkin. Muutenkin jakosi on hiukan keinotekoinen.

Raamatussa on tietysti monenlaisia kirjoja ja kirjoittajia. Osa on enemmänkin historian kirjoitusta, kuten Vanhan testamentin Israelin kansan historiaa ja sotia Mooseksen, Joosuan, Tuomarien kirjoissa. Osa taas viisauskirjoituksia, kuten Sananlaskut, profeettakirjoja, jotka ovat suoraa Jumalan ilmoitusta jne. Nämä menevät myös osin päällekkäin. Psalmeissa on rukousta, ylistystä, valitusta jne. Kaikki ne johtavat lopulta kuitenkin Kristukseen.

Periaatteessa koko Raamattu on Jumalan ilmoitusta, vaikkakin monenlaisten ihmisten kirjoittamana. Ei näitä voi oikein laittaa mihinkään auktoriteettijärjestykseen, vaikka suurin paino ehkä onkin Jeesuksella ja apostoleilla. Kaikki muukin on tärkeää, tosin oma ajatukseni pitää Sananlaskuja ja Laulujen laulua vähiten kiinnostavina.


#10

Ajattelin kysymyksilläni lähinnä sitä, että mikä ratkaisee jos kahden tekstin välillä on täysin eri näkemys. Tällaisissa asioissa lähinnä tarvittaisiin sitä auktoriteettia joka ratkaisee kumpi on oikea näkemys.


#11

Onko tällaisia kohtia mielestäsi? Raamattu on periaatteessa ristiriidaton.


#12

Itse yritin edellä selittää joitain mahdollisia ristiriitaisuuksia. Lakioppi on evankeliumia vastaan.


#13

Niin, tai ne täydentävät toisiaan. Molempia tarvitaan.


#14

Tämä on hyvin puhtaasti protestanttinen ongelma.


#15

Ei nyt auennut. Sama Raamattu kuitenkin kaikilla.


#16

Kirkko on se auktoriteetti. (Vähän mutkia oikoen.)


#17

Eli kirkko/-ot sanoo mikä on oikea tulkinta. Eli oikeastaan Raamatunluvun lisäksi lukijalla tulisi olla joku viimeisin kirkon tulkinta kustakin tekstistä ollakseen oikeassa käsityksessä, jos oikein ymmärrän. Sangen raskas koneisto mukana kannettavaksi jos todellakin ei löydy kaiken kattavaa viimeistä tulkintaa kaikesta Kirjaan kirjoitetusta.


#18

Kirkon kirjahan se on.


#19

Vaikka lähestymistapasi onkin epäkirkollinen, niin tämä esittämäsi järjestys ei ole huono siinä mielessä, että se vastaa pitkälti Raamatun kirjojen järjestystä, jos Uusi testamentti otetaan ensin ja Vanhan testamentin kirjat ovat juutalaisten käyttämässä järjestyksessä Laki-Profeetat-Kirjoitukset.
(Kristityille uusi testamentti on tietysti vanhaa arvokkaampi.) Samoin kuin evankeliumit ovat kristityille (ainakin periaatteessa) epistoloita arvokkaampia, niin myös juutalaisille Mooseksen kirjat ovat arvokkaampia kuin profeetat (joihin osa kristillisen Raamatun historiallisista kirjoista luetaan), ja profeetat arvokkaampia kuin “kirjoitukset”.

Sanoisin että karkeasti ottaen Raamatun eri kirjojen arvovaltaisuuden (uskonnollisen perinteen mukaan) näkee niiden järjestyksestä, arvovaltaisimmat ensin, tai näin ainakin pääryhmiin jaettuna. Esimerkiksi Johanneksen evankeliumin tulisi toki olla ennen Luukasta ja Markusta, niinkuin se eräissä vanhoissa käsikirjoituksissa onkin, mutta evankeliumien nykyisen järjestyksen ilmeisesti ratkaisee niiden (vanhakirkollisen perinteen mukainen) kirjoittamisjärjestys. (Samoin Paavalin kirjeiden sijoittaminen läntisessä traditiossa ennen “katolisia kirjeitä” tulee oletetuista kirjoitusajankohdista.)

Toinen tapa vertailla Raamatun eri kirjojen painoarvoa on se, kuinka paljon kutakin niistä luetaan jumalanpalveluksissa ja muussa liturgisessa käytössä. Vanhoilla kirkoilla (ja myös luterilaisilla ja anglikaaneilla) kunkin pyhäpäivän lukukappaleet on määrätty käsikirjoissa. Ainakin lännen (ja uskoakseni myös idän) kirkoissa Matteus näyttää johtavan lukukappaleiden määrässä. Se on myös Uuden testamentin ensimmäinen kirja. Vastaavasti voimme katsoa Johanneksen ilmestyskirjaa, johon Raamatun kaanonia koottaessa suhtauduttin melko epäluuloisesti. Se on Uuden testamentin vihoviimeinen kirja, ja ortodoksinen kirkko ei ymmärtääkseni lainkaan käytä Ilmestyskirjasta otettuja kohtia liturgisesti.

Joka tapauksessa kirkollisessa perinteessä Raamatun pienimmät yksiköt, joiden arvovaltaisuutta voidaan vertailla, ovat kokonaiset kirjat, eivät yliopistoeksegetiikan erillisinä tarkastelemat yksittäiset lausumat.

Uuden ajan yliopistoeksegetiikan historiallis-kriittinen lähestymistapa lähtee “epäilyksen hermeneutiikasta”, jossa katsotaan että Raamattu ei lähtökohtaisesti ole yhtenäinen tai luotettava, ja että myös yksittäiset kirjat voidaan hyödyllisellä tavalla purkaa osiinsa, esimerkiksi yksittäisiin lausumiin, joiden lähtökohtaisesti oletetaan olevan epäaitoja tai ristiriidassa keskenään. Kokonaisuus puretaan pienimpiin mahdollisiin osiin, joita sitten tappelutetaan keskenään. Vahvimmat - ja tutkimusohjelman tavoitteen mukaan mahdollisimman harvat? - selviytyvät ja julistetaan autenttisiksi, seuraavaan tappeluun asti.

(Vanha)kirkollinen lähestymistapa, jota kaanonin kokoajat sovelsivat, lähtee siitä että Raamattu on lähtökohtaisesti kokonainen ja luotettava, sen osat selitetään kokonaisuudesta käsin, ja näennäisesti ristiriitaisten kohtien oletetaan ennemmin täydentävän toisiaan kuin kumoavan toisensa. Tällöin kysymyksesi, kumpi kohdista ohittaa, jos tulee törmäys [ei tarkalleen sinun sanamuotosi; tosin myöhemmässä viestissä käytät ilmaisua “täysin eri näkemys”] esitetään ehkä mieluummin sentapaisessa muodossa, kumpi kohdista on lähempänä kokonaistulkinnan päälinjaa, jos tulee näennäinen ristiriita.


#20

Vertailun vuoksi, jos meillä on Naalin aamupäivällä kirjoittamien tekstien kokoelma ja Naalin iltapäivällä kirjoittamien tekstien kokoelma, tai vaihtoehtoisesti niiden tekstien kokoelma, jotka Naali on kirjoittanut alkuviikosta vastaan niiden tekstien kokoelma, jotka Naali on kirjoittanut loppuviikosta, niin miten ristiriidat näiden välillä ratkaistaan?

Onko Naali iltapäivästä enemmän itsensä kuin aamupäivästä? Entä loppuviikosta enemmän kuin alkuviikosta? Ja onko meidän syytä uskoa Naalin täysin edustavan itseään missään tilanteessa, jos voidaan selvästi havaita etenkin alkuviikon aamupäivien nyanssien poikkeavan muista? Jotkut painotukset ja sävyerot saattavat johtaa meidät jopa ajattelemaan, että Naalilla on ollut niinä hetkinä palkattuna sijainen, joka ei ole ollut aivan tehtäviensä tasalla.

Miten voidaan ymmärtää se, että joinain hetkinä Naali on leiponut pullaa, mutta toisina hetkinä hän väittää kaikkeuden olevan deterministinen? Tarkoittaako tämä, että oikeastaan Naalin kautta kaikkeus on leiponut pullaa? Tai että hän ei olisi voinut olla leipomatta pullaa juuri sinä hetkenä? Voimmeko me ymmärtää Naalia ollenkaan, vai ainoastaan fenomenaalisesti? Eli me aistimme hänet hänen teksteistään, mutta emme voi edetä aistimuksesta mihinkään varmoihin päätelmiin.

A-men, a-men, veli todistaa väkevästi, prrrreis dö Löörd, hällelyyjä!

Ensin 12 kappaleen mittainen teoria.

Järjestyksessä usko menee niin, että 1) ensin oli Jumala, joka oli täysin itseriittoinen ja tyytyväinen. Koska Jumalassa on kolme persoonaa, jotka tuntevat toisensa täysin, rakastavat toisiaan ja iloitsevat toisistaan, ei Jumala tarvitse mitään itsensä ulkopuolelle tehdäkseen itsestään enemmän tai paremman, aidomman, toteutuneemman tai onnellisemman.

Kuitenkin ylitsevuotavasta rakkaudesta 2) Jumala loi maailman, joka ei ole yhtä Jumalan kanssa eikä osa Jumalaa, mutta heijastaa analogisesti Jumalaa siinä, miten se on hyvä, tosi ja kaunis, ja miten se on tehty tunnettavaksi, rakastettavaksi ja iloittavaksi. Tähän tuntemiseen, rakastamiseen ja iloitsemiseen 3) tarvitaan toimijoita, eli ihmisiä ja eläimiä. Ihmisellä on erityinen kyky ymmärtää oma paikkansa kaikkeudessa.

Tästä seuraa, että 4) ihmisellä on mahdollisuus torjua Jumala, kääntyä pois tai suuntautua kohti jotain muuta aivan kuin se jokin muu olisi korkein hyvä. Ihminen tekee tämän omaksi tappiokseen, ja vahingoittaa sillä koko luotua todellisuutta. Tätä vahinkoa vastaan ihminen järjestäytyy yhteisöiksi, perustaa valtioita, rituaaleja, uhritoimituksia, moraalisia järjestelmiä, lakeja ja rangaistuksia. Jumalan rangaistus ihmiselle on pääosin se, että kaiken lopussa ihminen kuolee. Siihen asti ihmisellä on kaikki keinot käytettävissä sinnitelläkseen.

Jos ihminen ei kuolisi, hän tuhoaisi ja korruptoisi luodun todellisuuden ennätysajassa. Tästä syystä kuoleman oli välttämätöntä tulla maailmaan. Jumala ei aktiivisesti aiheuta ihmisen kuolemaa, vaan käytännössä Jumala evää itsensä ihmiseltä, tai ihminen torjuu Jumalan. Tai ihminen varastaisi Jumalalta jos edelleen eläisi ikuisesti langenneessa tilassaan, ja Jumala on tämän varastamisen estänyt.

Jotta Jumala ja ihminen voisivat tehdä sovinnon, pitää ihmisen hyväksyä tapahtuneet asiat ja niiden järjestys. Eli että ihminen on kapinassa, ei kykene väittämäänsä itseriittoisuuteen ja on siksi kuoleman oma. Tästä seuraa se, tai tämä autetaan siten, että Jumala tulee ihmiseksi ja poistaa ihmisen yksinäisyyden ja ihmistä ja Jumalaa erottavan välimatkan osallistumalla ihmiskunnan itselleen aiheuttamaan osaan, joka on yksinäisyys, häväistys ja kuolema.

Laki on se, mikä saa ihmisen uskomaan, että hän on kuilun tällä puolella, siis vastakkaisella Jumalasta katsoen. Lain idea ei ole se, että vihainen tai vaativa Jumala esittää sen laskuna ihmisen tötöilystä. Vertauksessa tuhlaajapojasta ei isä lähesty palaavaa poikaa lappusen kanssa, johon on lueteltu kaikki pojan viemä ja hassaama omaisuus. Tämä on protestanttinen ajatus laista. Mutta tämä ei ole Raamatun ajatus laista. Sen sijaan laki on se tietoisuus, minkä eteen poika joutuu retkiensä pohjimmaisena hetkenä.

Evankeliumi on se, että Jumala tulee kuilun tälle puolelle (eli vertauksessa isä juoksee vastaan). Synti ei ole sama kuin rikkominen sääntöjä vastaan. Rikkomukset, tai niiden summa, eivät ole se velka, mistä synnin yhteydessä puhutaan. Synti oli ensin. Vasta sitten tuli laki. Protestanttinen ajattelu näkee sen siellä täällä ymmärtämättään niin, että ontologisesti laki on ensin, ja synti on olemassa vasta lain valossa.

Syntiä voi ensisijaisesti ajatella niin, että ihmisen lankeemus on loukkaus Jumalan kunniaa kohtaan. Se väittää ihmisestä enemmän kuin ihminen on, ja se kiistää Jumalan merkityksen ihmiselle. Jumalan kunnia ei ole riippuvainen ihmisestä, eli Jumala ei tarvitse maksua eikä hyvitystä. Ihmisen kuolevaisuus on itsessään riittävä luonnollinen seuraus. Me elämme rangaistusta kaiken aikaa. Kaikki historiassa nälkään ja kylmään, väkivallan kohteena, sodassa tai orjuudessa kuolleet ymmärtävät sen paljon paremmin kuin Skandinavian sosiaalidemokraatit (tarkoittaa kaikkia, jotka tätä lukevat).

Ihminen antaa Jumalalle kunnian uskomalla oman asemansa kadotettuna. Laki on tähän lähinnä kognitiivinen apu, vaikka se samalla kertookin paljon siitä luonnosta ja olemuksesta, jonka Jumala on ihmiselle antanut. Ihminen rikkoo omaa parastaan vastaan synnillä eli luulotellulla itsenäisyydellään, ja tulee siitä tietoiseksi lain avulla. Mutta tämän tunnustuksen tehdessään tai tästä ihmiskunnan parantumattomasta tilasta tietoiseksi tullessaan ihminen katsoo kuiluun. Sitä on mahdotonta tehdä loputtomiin. Siitä sekoaa. Aivan kuin Nietzschelle kävi.

Ihmisen velka on antaa kunnia Jumalalle. Ja ihminen tekee sen tällä lain tunnustamisella. Tämän seurauksena ihminen voi palata näkemään (anamnesis) Jumalan lahjojen antajana. Tai, ennemmin, kykenee ottamaan vastaan ilmoituksen Jumalasta lahjojen antajana. Kertomusta Jumalasta lahjojen antajana sanotaan evankeliumiksi. Ylösnousemus on todiste siitä, että kun ihminen kerran menettää lahjoista suurimman, siis elämänsä, niin Jumala voi antaa sen uudelleen. Miksi Jeesuksen piti kärsiä? Miksi Jumalan piti tulla ihmiseksi ja kuolla? Siksi, että sitä kautta Jumala on läsnä tässä kuiluun katsomisen ja kuoleman tiedostamisen hetkessä ja lahja tulee suuremmaksi kuin rangaistus.

Ongelma on siinä, että Jumala ei voi tuosta vain antaa ihmiselle ikuista elämää, koska ihminen itse uskoo ottaneensa ja varastaneensa sen. Langennut ihminen ei, langenneessa tilassaan, kykene ottamaan vastaan asioita Jumalalta, ei hyviä eikä pahoja. Ihmisen pitää itseään varten tulla tietoiseksi siitä, että on Jumalaan nähden varas. Josta seuraa varkaan kohtalo (eli kuolema). Jolta Jumala siten voi ihmisen pelastaa (eli ylösnousemus).

Se on vähän kuin yrittäisi rakastaa narsistisesti häiriintynyttä ihmistä. Tarkoitan tällä sitä naistenlehdissä esiintyvää sairaalloista tapausta. Ongelma on siinä, että narsisti uskoo itse vaikuttaneensa muista ihmisistä kaiken, mitä he tekevät. Eli narsistin ajatusmaailmassa ei ole sellaista käsitettä, että joku muu voisi olla spontaani, vilpitön tai aloitteellinen, vaan narsisti attribuoi kaiken omaan ajatteluunsa ja toimintaansa.

Teoria päättyy. Sitten asia.

Raamatun tehtävä on kertoa olennaiset kohdat tästä tarinasta, jonka yllä esitin. Siinä mielessä Raamattu ei ole koko totuus eikä Jumalan Sana eli Logos, että se olettaa ihmisen löytäneen tai löytävän itsensä tuosta laajemmasta kertomuksesta. Raamattu, joka on erityinen ilmoitus, lupaa ensin, että tämä kertomus, joka on koko luotu todellisuus, eli yleinen ilmoitus, etenee vielä johonkin. Tämä on Vanha Testamentti. Sitten Raamattu kertoo, millä tavalla kertomus eteni, ja miten se on suuntautunut kohti lopullista päämääräänsä. Tämä on Uusi Testamentti.

Asioissa on siis kaksi tasoa. Yleinen ilmoitus ja erityinen ilmoitus. Logos eli Jumalan Sana eli Jeesus Jumalan toisena persoonana kattaa koko yleisen ilmoituksen. Kol. 1:16 Sillä hänessä luotiin kaikki, mikä taivaissa ja mikä maan päällä on, näkyväiset ja näkymättömät, olkoot ne valtaistuimia tai herrauksia, hallituksia tai valtoja, kaikki on luotu hänen kauttansa ja häneen, 17 ja hän on ennen kaikkia, ja hänessä pysyy kaikki voimassa.

Raamattu eli pelastushistoria on sama kuin erityinen ilmoitus. Se on Jumalan puhetta ihmisille, mutta se ei ole kaikki Jumalan puhe ihmisille. Protestanttinen virhe on sekoittaa nämä kaksi tasoa ja tehdä Raamatusta Logos tai kaikki Jumalan ilmoitus. Sitä kautta se ilmoitus, mikä on luomakunnassa, pimenee ja menettää merkityksensä. Yleinen ilmoitus sisältää sen, että luomakunta on sitä varten, että me voimme nähdä siinä hyvyyttä ja kauneutta, ja että siinä on sen varsinainen tarkoitus. Mutta jos kaikki typistetään erityiseen ilmoitukseen, niin meidän ja koko luodun todellisuuden ainoa tarkoitus on mekaanisesti ja hengästymiseen asti palvoa Jumalaa ei mistään muusta syystä kuin siitä, että Jumala on Jumala. Minulle ihan vakavissaan ovat jotkut helluntailaiset kertoneet, että haluavat ensimmäiset miljoona vuotta heiluttaa palmunoksaa ja hokea “pyhä, pyhä, pyhä”.

Entä hyperkarismaatikot?

On vaarallista sanoa, että Raamattu ei ole koko ilmoitus. Sehän tarkoittaa, että omasta päästä keksityt muka Hengen puheet voidaan asettaa Raamatun rinnalle. Ei. Hommassa pätee hierarkia. Yleinen ilmoitus on ymmärrettävissä sitä kautta, että olemme itse sitä ja elämme sen keskellä. Erityinen ilmoitus kertoo tärkeimmistä asioista, mitä yleisen ilmoituksen kannalta koskaan tapahtuu. Ne ovat ymmärrettävissä vain toistensa valossa.

Jos Raamattu nostetaan ainoaksi ilmoitukseksi, nostetaan samalla ihmisen järki, siis kielelliset kyvyt, yläpuolelle ja erilleen ihmisen muusta luotuisuudesta. Järki, irrotettuna muusta luotuisuudesta, väistämättä jää hedelmättömäksi tai alkaa eksyä itsensä sisään. Raamattu on väline, ei päämäärä. Samoin ovat ihmisen järki ja kielelliset kyvyt. Ongelma tulee siitä, jos niistä yritetään tehdä itsessään pohja tai lähtökohta tai päämäärä.

Kun luomakunta eli yleinen ilmoitus näin menettää asemansa, se alkaa elää omaa elämäänsä. Saadaan modernin ihmisen ajattelu, jossa luonnollinen, maallinen ja materiaalinen ovat itsenäinen pooli, jolla on vastassaan rajattoman tahdon ja järjen pooli. Raamattu ei riitä yhdistämään näitä silloin, jos sitä luettaessa ollaan jo tietämättä hyväksytty se kuilu, mitä yritetään keinotekoisesti täyttää. Materia itsessään on tarkoituksetonta. Samoin äly, tahto ja kielelliset kyvyt ovat itsessään vailla tarkoitusta.

Eli hyperkarismaattisuus ei, laajimmassa perspektiivissä, ole Raamattua korkeasti arvostavan ajattelun vastakohta, vaan sen luonnollinen seuraus. Hyperkarismaattisuus on, kuten kaikki marxilaiset aatteet, ilmentymä ihmisen älyn, tahdon ja kielellisten kykyjen spekulatiivisesta käytöstä kun ne on ensin irrotettu ihmisen luotuisuudesta. Ja vahva näkemys Raamatusta on vain se keinotekoinen positio, että tämä irrottaminen voidaan tehdä ilman seurauksia.

Lisäys. Ja jälkikäteen saatu ajatus.

Protestanttinen tapa ajatella Raamattua oikeastaan käsittelee Raamattua itsessään spekulatiivisena tekstinä. Tarkoittaa sitä, että sen sijaan, että Raamattu kertoisi ympäröivästä ja tunnistettavasta todellisuudesta, se luokin kielen, älyn ja deklaraation tasolla oman todellisuutensa. Sellaisen, jota on mieletöntä tai kiellettyä tarkastella minkään muun kuin sen itsensä valossa. Silloin se, että kaikki on vain pääoman omistusta ja luokkasotaa on muodoltaan ja laadultaan rinnasteinen väite sille, että kaikki oleva on olevaa vain Raamatun eli pelastushistorian valossa, eikä ilman sitä ole olemassa mitään.

Kristinuskon näkökulma on, että kaikki oleva on olevaa vain Jumalasta lähtöisin. Mutta koska ihminen on luotu olento, on kaikki oleva hänelle olevaa hänen luotuisuudestaan lähtöisin. Koska luotuisuuteen tuli häiriö ihmisen ja Jumalan välirikon seurauksena, tarvittiin Raamattua ja pelastushistoriaa siihen päälle häiriötä korjaamaan. Nyt tästä korjauksesta on tehty itse asia ja koko asia. Josta joku ahkera pyöräilyn harrastaja toteaisi, että renkaita ei ole olemassa, vaan kaikki on pelkkää paikkaamista.