Raamatun sisäinen auktoriteettijako


#82

Raamattu pantiin kokoon pääosin ennen vuotta 200, lopullisesti 360-luvulla. Ei nykyajan paavi ole mitenkään itsestäänselvästi sama taho, joka nämä kirjat kokosi. Tämänhetkisellä paavilla on yhtä pitkä ajallinen välimatka 300-luvulle kuin kenellä tahansa tämänhetkisellä luterilaisella. Me luterilaiset emme ole mikään kirkon ulkopuolella syntynyt lahko vaan osallisia samasta traditiosta kuin tekin.

Luterilaisuudessa nimenmaan ollaan sitä mieltä, että jos keskiajalla tehty raamatuntulkinta poikkeaa selvästi ensimmäisen vuosisadan raamatuntulkinnasta, etusija annetaan sille vanhemmalle tulkinnalle. Esimerkkinä pappien pakollinen naimattomuus, joka on selvästi uusi tulkinta.


#83

Raamatun lukemisesta isät ovat tainneet todeta että tärkeimpiä kirjoja ovat evankeliumit ja psalmit.


#84

5Moos. 4:2 on, kirjaimellisesti, viittaus kyseisen kirjan (5Moos.) sisältöön. Sitten on sellainen yleinen periaate, mistä ei ole kukaan ollut eri mieltä, että sitä, mitä Jumala yleensä ottaen määrää, kannattaa noudattaa. Se ei tarkoita, etteikö olisi hyödyllistä noudattaa montaa muutakin asiaa. Raamattu ei käske pesemään hampaita aamuin illoin eikä vaihtamaan alusvaatteita päivittäin, puhumattakaan liikennesäännöistä.

Samaan aikaan on selvää, että kaikki Jumalan käskyt liittyvät todellisuuteen. Joten niiden soveltaminen tapahtuu aina suhteessa johonkin tekstin ulkopuoliseen asiaan ja yleensä myös soveltajan ulkopuoliseen asiaan. Muodostuu kolmio, jossa on Raamattu, sitä lukeva henkilö ja ympäröivä todellisuus. Mikään näistä ei ole yhtä jonkin toisen kanssa, eikä minkään suhde toiseen ole yksiselitteinen. Vaan jos Raamatussa lukee, että älä varasta, niin on olemassa a) asioita, jotka ilmiselvästi ovat varastamista ja b) jotka ilmiselvästi eivät ole, mutta myös c) joista pitää tutkia tilannekohtaisesti.

Ilm. 22:18 on myös viittaus ei Raamattuun vaan Ilmestyskirjaan. Jos jonkun usko Raamatun hyödyllisyyteen tai Jumalan tahdon hyvyyteen tästä horjuu, niin sitten se on ollutkin jonkin ihan itse keksityn absolutismin varassa. Tai jos joku ajattelee, että Raamatun muiden osien ja muualla sanottujen asioiden hyödyllisyys tai hyvyys jotenkin horjuu tai heikkenee jos ei sitä tueta tällaisella ukaasilla.

Jaetta Ps. 119:160 voi käyttää tuossa tarkoituksessa vain 33/38 käännöksen kohdalla. Jos katsoo sanakirjasta ראש niin ei siellä ole mitään kokonaisuudesta. Vielä vähemmän niin, että se kokonaisuus toimisi viittauksena juuri Raamattuun. Eli näissä on paljon kyse siitä, että Raamattuun luetaan sisään se, mikä pitäisi todistaa, ja sitten se “todistetaan” lukemalla se ulos Raamatusta. Lisää ajatuksia kyseisestä jakeesta löytyy täältä.

Tai jos haluaa oikein huvitella, niin sama jae kymmenillä kielillä löytyy täältä. Mielestäni pointti ei ole vain se, että 33/38 on melko yksin käännösten joukossa tuossa, vaan se, että muut käännökset sanovat itsessään jotain hienoa.

Siis Ps. 119:160 on mahdollista käyttää siihen ajatukseen, alkukielessä ja muissa käännöksissä, että Raamattu on totuuden pohja, huippu tai yhteenveto. Sillä tavalla ei ole mitään jyrkkää tai absoluuttista jakoa sen välillä, mikä on Raamatussa totta ja toisaalta muuten vaan totta.

Myönnän, että tämä on aiheen vierestä, koska tässä on kyse Raamatun ulkoisesta auktoriteettijaosta. Mutta uskon, että puhe sisäisestä väistämättä muuttuu puheeksi ulkoisesta.


#85

Eihän se ole käsittääkseni mikään tulkinta ollenkaan. Yrität käsittää väkisin luterilaisen ajattelun puitteissa jotain, mikä ei sovi siihen ollenkaan, eikä ole tarkoitettukaan sopimaan. Aika paljon harvempi väittää, että pappien selibaatti jotenkin nousisi Raamatusta, kuin että sillä on tarkoitus ja että se on yhteensopiva Raamatun kanssa.

Mitä veikkaat, että ne, jotka ovat tästä eri mieltä, tähän sanoisivat? Tai sanovat? Tai ovat jo sanoneet? Onko sinulla siitä jotain käsitystä, tai siihen jotain vasta-argumenttia? Jos ei ole, niin ehdotan vain, että te olette seurausta koko tradition kippaamisesta mereen ja pelkän Raamatun tekstin ottamisesta sen tilalle. Löytyy myös paljon äänekkäitä luterilaisia, jotka sanovat asian juuri näin. “Hyi, traditio, yök! Sola Scriptura!”

Nominalistista eli modernia lukutapaa, ihmiskuvaa, jumalakuvaa ja todellisuuskäsitystä, jota luterilaiset äänet täällä ja sosiaalisessa mediassa ilmentävät lähes yksistään, ei ollut olemassa ensimmäisillä vuosisadoilla, eikä tuhanteen vuoteen niiden jälkeen. Jos sinulla ei ole käsitystä tästä ajattelun erosta, niin se ei missään tapauksessa ole mikään syy ajatella, että sitä ei ole olemassa.

Ei traditio tarkoita tiettyä historian hetkeä nykyhetken linssin läpi nähtynä, vaan kokonaisuutena tiettyä tapaa ajatella todellisuudesta.

Vertailun vuoksi:

Antropologisesti ja teologisesti on olemassa ainakin kaksi täysin erilaista käsitystä uhraamisesta. Osaako helluntailainen tai luterilainen vertailla näitä tai selittää näiden eroja? Ja osaako sitten sijoittaa eri aikakausien ja uskontojen käsitykset niihin?


#86

Kyllä, ja 1500-luvun reformaation jälkeen on tapahtunut valitettava psalmien syrjään jättäminen hetkipalveluksen unohtumisen muodossa


#87

Meistä se on aika työläästi yhteensopiva. Useimmat apostolitkin olivat naimisissa.

Löytyyhän niitäkin. Mutta ei tradition hylkääminen ole kirjoitettu tunnustuskirjoihin eikä muutenkaan ole luterilaisuuden tunnusmerkki. Luterilaisessa messussa käyneenä tiedät kyllä itsekin, ettei luterilaisuus ole “kipannut mereen” traditiota.

Myönnetään, ei ole käsitystä siitä, mitä sinä tarkoitat “nominalismilla” luterilaisuuden yhteydessä. Tämä käsittämisen vaikeus ei välttämättä johdu oppimattomuudesta – taisin joskus muinoin suorittaa yliopistossa sivuaineopinnotkin filosofiasta. Vaan ajatuksenkulkusi on ihan oikeasti hämärä.


#88

Paavali sopii siis työläästi yhteen Raamatun kanssa.

“Tässä kohdassa messua seurakunta tekee sitä ja tätä”, vaikka samaan aikaan ihmiskuva ja opin ydin sanoo, että ihminen ei tee mitään merkityksellistä. Siksi minulla oli aina, myös LHPK:n aikana, sellainen käsitys tai kokemus, että me emme oikeasti elä, koe emmekä toteuta sitä tässä ja nyt, vaan tämä, mitä teemme, on lähinnä viittaus ajatukseen, että messun aikana otamme tällaisen messuroolin, jossa teemme seurakuntana tietyt eleet, joiden merkitys on ensisijaisesti tekstuaalinen ja muodollinen.

Se taotaan niin syvälle rippikoulussa, isoskoulutuksessa, hartauspuheissa ja saarnoissa, että ajatus oikeasta elämisestä ja vastavuoroisuudesta messun aikana on yksinkertaisesti verboten ja harhaoppia, ihmisen absoluuttista röyhkeyttä Jumalan edessä tai sitten mitä onnettominta luulottelua. Eikä mikään LHPK:n aikana kuulemani opetus ole asiaa tästä mihinkään muuttanut.

Vertailun vuoksi myös Kansanlähetys on toisaalta luterilaisuutta, sekä monien opetusten että julkilausumien osalta, mutta toisaalta tunnustuksesta vapaa opiskelijaherätys, jossa ihminen voi tarjota Jumalalle sen jos osaa soittaa, tanssia, laulaa, ratsastaa, maalata, skeitata, valokuvata tai jotain vastaavaa. Kolmea ensimmäistä jopa messun aikana. Sitten siellä on kaikenlaisia sielunhoidon harjoittajia ja opettajia, joiden mielestä taas Jumala etsii suhdetta ihmiseen jollain tavalla, minkä yhteys tunnustukseen tai oppiperustaan myös jää hämäräksi.

Säestäen itseäni: Eikä traditio tarkoita tiettyjä muotoja ja eleitä nykyhetkeen säilytettynä, vaan kokonaisuutena tiettyä tapaa ajatella todellisuudesta.

No mitä joku muu sillä sitten tarkoittaa a) yleensä tai b) luterilaisuuden yhteydessä? Siitä, mitä minä sillä tarkoitan, löytyy takuulla tältä foorumilta sen verran, että välillä on jonkun muunkin vuoro kertoa.


#89

Et viitsisi viisastella. Aluksi oli puhe pappien pakollisesta selibaatista (roomalaiskatolisessa kirkossa), kun taas Paavalia mikään ei pakottanut olemaan solmimatta avioliittoa. En minä väittänyt, että naimattomuus olisi Raamatussa kielletty, vaan että avioliitto on sallittu (myös papeille).


#90

Ikävä kun joudun toistamaan samaa asiaa, mutta kyllä esityksesi on hämärä. Havainnollistaisitko hiukan? Esimerkki: messun alkuvaiheessa pappi lausuu tai laulaa seurakunnalle “Herra olkoon teidän kanssanne”, mihin seurakunta vastaa kuorossa “Niin myös sinun henkesi kanssa”. (tms.; luterilainen ja katolinen versio ovat samat: http://kirkkokasikirja.fi/jp/messu_ja_sanajumalanpalvelus.html ja https://katolinen.fi/pyha-messu-suomeksi/). Tarkoitatko tätä:

  • Kun katolinen seurakunta tekee näin, siinä noudatetaan “kokonaisuutena tiettyä tapaa ajatella todellisuudesta” eli asia siis tehdään jotenkin oikein.

  • Kun luterilainen seurakunta tekee näin, siinä on kyse “messuroolista” ja “eleestä”, jonka “merkitys on ensisijaisesti tekstuaalinen ja muodollinen” eli asia siis tehdään jotenkin väärin.

Jos tarkoitat tätä, voisit perustella hiukan tarkemmin kantasi. Kerro myös, mitä on “oikea eläminen ja vastavuoroisuus messun aikana”, jonka sanot olevan luterilaisille “harhaoppia”.


#91

Jotenkin näin:
On valheellista esittämistä esittää messussa voivansa kantaa elämänsä yhdistymään Kristukseen offertoriumissa, jos oikeasti, messun ulkopuolella, ajattelee että ihminen ei voi suhteessa Jumalaan tehdä mitään omasta tahdostaan.

Samoin ei ole johdonmukaista yhtä aikaa uskoa Herran rauhan vallitsevan uskovien ja Jumalan välillä, jos pyhien yhteys ei ole todellista rukousyhteyttä kaikkien aikojen pyhien välillä.
Ja monia muita pieniä yksityiskohtia.

En silti ole sitä mieltä että ainakaan kaikki luterilaiset toimisivat ja/tai ajattelisivat näin. Itse asiassa uskon että kaikissa kirkkokunnissa suurin osa kristityistä osallistuu vilpittömästi kirkkonsa jumalanpalveluksiin ja kokee sen olevan uskonsa todellinen ilmiasu.


#92

Tähän pitää sanoa monta, monta, monta eri tasoista vastausta. Mutta jostain on pakko aloittaa, joten aloitan ensimmäisestä.

Olen toki sitä mieltä, että on paljon luterilaisia, joita itsekin tunnen, jotka elävät uskossa käytännössä tavalla, mistä en sinänsä löydä mitään valittamista.

Toisaalta, ajastani LHPK:ssa minun ei tarvitse paljoa kärjistää jos sanon, että ihmisten usko oli yhtä kuin messussa käyminen. Juuri kukaan ei puhunut juuri mitään siitä, että Jumala tai usko merkitsisi jotain arkielämässä. Kukaan pelkästään LHPK:sta tietämäni henkilö ei ollut minun kuulteni innostunut mistään hartauden muodosta, historian esikuvasta tai rukouksen tavasta. Usko oli jokaisen yksityinen asia. Messussa käyminen oli tähän ainoa poikkeus. “What happens in messu, stays in messu.”

Kirkkokahvien aiheet koskivat 99 % sitä, että mitä kunkin sekulaarissa elämässä oli tapahtumassa: opintoja, työelämää, näiden kuulumisia tai näitä koskevia aikomuksia ja suunnitelmia. Toinen, minkä myös huomasin, niin kukaan ei ollut juurikaan köyhä eikä kipeä. Kaikilla oli joku onnistuminen tai saavutus kiikarissa.

En väitä, että jos joku käy LHPK:ssa, niin hän väistämättä vastaa mitään tässä sanomaani. On eroja paikkakunnittain. Oli jopa niiden neljän kesken, mitkä itse ehdin nähdä. Lisäksi tilanne varmaankin kehittyy kaiken aikaa. Mutta joinain viikkoina ja joissain paikoissa olin aivan sillä fiiliksellä, että LHPK ei voi olla kirkko tai seurakunta, vaan jonkinlainen Luterilainen klubi tai Luterilaisuuden perinneyhdistys. Ja tämä oli aikana, jolloin en ollut katolista kirkkoa ajatellut varmaan vuosikymmeneen. Vertasin LHPK:ta siis enemmänkin Kansanlähetykseen silloin. Ja siihen hartauden, rukouksen, sielunhoidon ja pyhityksestä puhumisen määrään, minkä siellä olin kohdannut. Tosin LHPK:ssa oli silloin esillä ajatuksia, että messu tekee seurakunnan tai ehtoollinen tekee seurakunnan.

Sattuneesta syystä tutustuin erääseen tanssiseuraan viime syksynä. En montaa kertaa harjoituksissa käynyt, koska 1) syy mennä sinne oli muu kuin tanssiminen ja 2) vaikka puuhasta vähän pidinkin, niin en tarpeeksi, että olisin sitä jatkanut. Kyseisessä seurassa tuntui kuitenkin olevan ideana se, että ahmitaan valtava määrä tansseja. Jokainen käydään pikaisesti läpi, kokeillaan pari kolme kertaa musiikin kanssa ja sitten siirrytään seuraavaan. Tuntui vähän sellaiselta nörttitouhulta, missä suorittaminen ja materiaalin määrä oli joku itseisarvo. Jos pitkään kävisi ja paljon panostaisi, niin siitä voisi saada jonkinlaista osaamisen riemua. Mutta pelkästä tanssimisesta siinä ei missään tapauksessa ollut kyse.

Rinnastus on tietenkin, että mitä enemmän ja hienompia asian yksityiskohtia suoritetaan, niin sen suuremmin ollaan onnistuttu. Siihen, että tällaisen tunnelman olen aistinut, vaikuttaa varmaan se, että jos kirkkokunta aloittaa melkein tyhjästä, ja ensimmäinen ja keskeisin asia, minkä se tahtoo saada kuntoon, on messu, ynnä opillinen puhtaus, niin tietenkin itseä ja vieruskaveria onnitellaan silloin juuri niistä. Mutta jos kovin pitkään seurakunta on vain messu, niin se herättää hämmennystä.

Toisaalta hyväksyn sen, jos joku nyt ajattelee, että olen ollut pelkästään väärään aikaan väärässä paikassa, katsonut koko ajan väärään suuntaan ja vielä tulkinnut näkemäni väärin. En tarkoita kieltää ketään olemasta onnellinen LHPK:ssa ja tekemästä parastaan sen menestyksen eteen. Minullekin se oli vähän turvasatama joiltain Kansanlähetyksen sisältämiltä virtauksilta, etenkin kaikelta emergentin seurakunnan sälältä ja muulta subjektivismilta.

Toisaalta olen puhunut käytännön uskonelämästä katolisten tuttujen kanssa viimeisen vuoden aikana enemmän kuin sitä ennen kymmenessä vuodessa muualla. Taas, on myös luterilaisia, joiden kanssa tämä on mahdollista. Mutta mitään vakiintuneita traditioita tai tapoja ei sinänsä ole. Ei mitään vaikka ruusukkoon tai hetkirukouksiin verrattavaa. On yleensä ohjeena 1) rukoilu ja 2) Raamatun lukeminen, mutta juttu tuntuu olevan senkin jälkeen yksilön omasta kekseliäisyydestä kiinni.

Miten tämä kaikki siis liittyy Henrikin kysymykseen?

Siten, että se messu ei kummassakaan tapauksessa seiso tai kaadu yksin. Vaan messun sisältö koetaan ja luetaan kaiken muun uskon ja opetuksen valossa. Yritin itsekin keksiä taannoin Kansanlähetyksen messujen ehtoolliselle sellaista syvyyttä ja sellaisia merkityksiä, minkä uskon edelleen olleen ihan päteviä, mutta mitä ei itse liikkeen piirissä millään tavalla opetettu.

Miten tämä kaikki sitten liittyy koko keskustelun aiheeseen?

Olin kuuntelemassa opetusta kanonisen lain merkityksestä katolisessa kirkossa. Olen toisaalla monesti argumentoinut, että laki ei ole Jumalan ominaisuus, toisin kuin muhamettilaiset ajattelevat, vaan laki on (rikkomusten tähden) jäljestäpäin lisätty (Gal. 3:19). Ajattelin pitkään, että tällä viitattiin vain Mooseksen lakiin. Toisaalta on erittäin hyvin mahdollista, että Paavali tekeekin niin tuossa kohdassa.

Luennolla kuitenkin esitettiin, että siellä, missä on ihmisiä, on yhteisö. Ja siellä, missä on yhteisö, on olemassa laki. Eli siellä, missä on ihmisiä, on laki. Mutta tämän lain tarkoitus ei ole osoittaa rikoksia tai tehdä ihmistä syylliseksi – kuten tuo jäljestäpäin lisätty laki – vaan mahdollistaa keskinäinen yhteys ja yhteisön olemassaolo. Laki siis tarkoittaa niitä tapoja toimia yhdessä, jotta yleensä voidaan edes sanoa jonkin (useammasta kuin yhdestä henkilöstä koostuvan joukon) toimivan yhdessä ja kykenevän ymmärtämään toisiaan – sen sijaan, että jokainen tekee sen, mitä tekee, yksinään ja erikseen.

Yksi käsitelty asia oli ajatus piispojen kollegion ja paavin erehtymättömyydestä. Kun luterilainen kuulee puhetta erehtymättömyydestä, etenkin tässä yhteydessä, niin sana saa yleensä sellaisen merkityksen, että kyse on jostain fysiikan lakien tyyppisestä varmuudesta. Kun joku jotain sanoo, niin sen täytyy kosmisesti ja absoluuttisesti silloin olla niin. Jos taas puhutaan erehtymättömyyden jostain muusta merkityksestä, niin sehän on ilmiselvästi fuskaamista tai perääntymistä.

Jos puhutaan Raamatun erehtymättömyydestä, niin sillä ei ole käytännön merkitystä tässä todellisuudessa. Siten tehdessä joudutaan aina puhumaan kulloisenkin Raamattua sillä hetkellä lukevan henkilön, hänen ymmärryksensä, tulkintansa ja selityksensä erehtyväisyydestä tai erehtymättömyydestä. Kun joku uskoo Raamatun olevan erehtymätön, niin häneltä voi suoraan kysyä, että kuka on sellainen Raamattua lukeva henkilö, jonka lukutavan tai tulkinnan hän uskoo myös erehtymättömäksi? Jos ei ole kukaan, niin Raamattu saa aivan rauhassa olla erehtymätön, kun kukaan ei koskaan kuitenkaan tavoita sen sisältöä erehtymättömällä tavalla. Jos taas protestantti tahtoo sanoa, että Raamattua voidaan kuitenkin lukea riittävän suurella erehtymättömyyden tasolla, niin hän on ottanut saman fuskaamisen ja perääntymisen askeleen, minkä päässä piispojen kollegio ja paavi ovat rauhassa odotelleet.

Ero on vain siinä, että yrittääkö joku sitä sen tasoista erehtymättömyyttä yksin, kaverin kanssa vai koko kirkon kanssa.

Micä sitten wiimein on tässä se willacoiran ydin?

Willacoiralla ei ole selkeää ydintä. Mutta sen sisälmyksistä voi tehdä muutaman toteamuksen. Ainakin sen, että katolinen käsitys traditiosta sisältää ne asiat, mitkä ainakin tiedetään aina ja kaikkialla hengellisissä ja moraalisissa kysymyksissä päteviksi. Sillä tavalla traditio on jokin, mikä kertoo, että mitä Raamattu siinä erehtymättömyydessään oikein sanoo, ihmisen ymmärrykselle ja kokemukselle avautuvalla tavalla. Tai mihin kaikkeen se viittaa, joskus tiiviistikin, ja miten sen neuvot, ohjeet ja käskyt on avattava, sovellettava ja toteutettava.

Toisena se, että kanoninen laki on tämä yhteisön toiminnan mahdollistava joukko sääntöjä. Sillä ei ole mitään ikuista statusta. Mutta se on välttämätön sitä varten, että voi olla olemassa yhdessä toimiva ihmisten yhteisö. Esimerkiksi pappien selibaatti kuuluu tähän. Siksi sitä ei ole edes kaikkialla läntisessä kirkossa. Siksi sitä ei kukaan, oikein käsittäessään, väitä edes Raamatun ohjeeksi tai sen enempää tradition osaksi. Myöskään ihmisenä olemiseen yleisellä tasolla ei kuulu pakkoa a) avioitua, b) harrastaa seksiä tai c) ryhtyä papiksi. Joten ajatus, että uskossa ei asiat voi perustua muuhun kuin Raamatun selkeään ohjeeseen, on itse valittu pakkopaita, josta ei ole edes Raamatun selkeää ohjetta.

1Moos. 2:16 Ja Herra Jumala käski ihmistä sanoen: "Syö vapaasti kaikista muista paratiisin puista, 17 mutta hyvän-ja pahantiedon puusta älä syö, sillä sinä päivänä, jona sinä siitä syöt, pitää sinun kuolemalla kuoleman".

Vaikka tuo kohta on Raamatussa, niin siinä on käytännössä dokumentoitu maailman ensimmäinen esimerkki kanonisesta laista.


#93

Joo, meikäläisillä on selvästi köyhempi meininki.

Ensinnäkin, annamme elämämme Jumalalle vähän samaan tyyliin kuin C. S. Lewisin käyttämässä kielikuvassa: Iskä antaa taskurahaa, jolla lapsi sitten ostaa iskälle lahjan. (Vaikkakin meillä ensin iskä myös kuskaa kauppaan ja auttaa paketoinnissa, ja totta puhuen rahaa meni “vahingossa” karkkeihin joten iskän piti antaa lisää jne.) Oikea ja hurskas meininki tietenkin olisi itse omalla työllä ansaita rahansa ja sitten viedä Isälle lahja, ihan omasta tahdostaan ja omin kyvyin.

Toiseksi, elämme tietämättömyydessä emmekä edes osaa vaatia parempaa; tyydymme siihen surkeaan tilaan, että Kristuksen ruumiin eri osia yhdistää Pyhä Henki, eikä yhteys ole kiinni siitä, että minä jatkuvasti tiedän edesmenneen Matin rukoilevan puolestani (ainakin jos minä muistan rukoilla Mattia rukoilemaan juuri minun puolestani).

Monia muita pieniä yksityiskohtia löytynee.


#94

Tätä tapahtuu kaikissa ryhmissä. Valtaosa kokemuksistani katolisen kirkon kirkkokahveilla olosta on tällaisia. Espanjassa tavis-seurakunnissani kirkkokahveja ei yleensä edes ollut. Jos halusi puhua kenenkään kanssa yhtään mitään uskoon liittyvistä asioista oli oltava normimessukävijää aktiivisempi ja osallistuttava muuhunkin toimintaan.
Kirkkovuoden juhlat siellä olivat tietenkin näkyvämpiä ja ihmisiä osallistui enemmän, johtuen katolisen kirkon valtavirta-asemasta siellä. Kiirastorstaina jäi jopa kymmeniä ihmisiä valvomaan kirkkoon.

En pidä tässä viestissäni kuvaamiani asioita negatiivisina. Mielestäni tämä on ihan tavallisen hyvää ihmisen elämää.


#95

Tämä on kyllä hyvä tiivistys. Kiitos!


#96

Ensimmäinen paastosääntö.


#97

Tämä keskustelu ei nyt edisty yhtään mihinkään. Tuo on se stereotypia, mitä joissain piireissä jatkuvasti toistetaan, ilman mitään erityistä ymmärrystä asiasta.

Ero taitaa olla lähinnä siitä, että luterilaisen hurskauden mukaan ihmisen pitää tuntea itsensä (teoriassa) heikoksi ja surkeaksi. Jumala tarvitsee sen, että ihminen tuntee alemmuutta. Vaikka sen tilalla on nyt käytäntö, jossa nuorisoa yllytetään soittamaan, laulamaan ja tanssimaan toisilleen, tietenkin uskoen, että niissä kyvyissä on jotain hienoa itsessään. Että pelkkä soittotaidon tai tanssitaidon käyttäminen yleisön edessä jo sinänsä ylistää ja palvelee Jumalaa.

Yritän suhtautua asiaan neutraalisti, koska se ei enää oikeastaan koske minua, mutta Kansanlähetyksen nuorten jutuissa ainakin oli yhteen aikaan sellainen buumi, että kaikkien piti olla “mahtavia tyyppejä”. Se on kaukana tuosta isin antamista viikkorahoista, joista osa vielä meni vahingossa karkkeihin. Enkä valittaisi sinänsä kummastakaan. Vaan siitä, että nuo kertomuksen puolikkaat eivät tasapainota toisiaan tai muodosta kokonaisuutta, vaan niistä jää voimaan jonkinlainen jakomielitauti. “Olen pelkkä surkimus Jumalan edessä, mutta työhöni seurakunnassa kuuluu, että toimin kuin minulla olisi oma henkilökultti.”

En ole katolisella puolella törmännyt vielä tähän, että fanitettaisi jonkun työntekijän persoonaa. Tai että se olisi joku työn tekemisen tapa. Tai no, jotta puhuisin täysin totta, minulla on yhdestä pieni epäilys. Eli kritiikki ei koske niinkään sitä, että luterilaisuus olisi jotain tai jotain toista, vaan että se kylvää tällaisia dualismeja sinne tänne, ja siten sen ei tarvitse tehdä mistään yksiselitteistä selkoa. Katolisessa ajattelussa ja opetuksessa puhutaan myös ihmisen heikkoudesta tai lankeavuudesta käytännössä, mutta siellä ei missään viljellä mitään teoreettisen ja absoluuttisen huonouden ajatusta.

Katolisessa ajattelussa, tai lähinnä Aristoteleen ja Akvinolaisen metafysiikassa Raamattu on yksi. Se on ihmisten kieltä käyttävä kirja, jota rajallinen ihminen lukee ja opiskelee. Se ei ole jakautunut johonkin absoluuttisen erehtymättömään teoriaan silloin, kun sitä ei lueta, ja absoluuttisen vajavaiseen tai subjektiiviseen käytäntöön silloin, kun sitä luetaan. Samoin ihminen ei ole jakautunut absoluuttisen mahtavaan ja absoluuttisen surkeaan, vaan on yksi, reaalinen, tasapainoa etsivä, tavoitteleva ja toivova, tasapainoa uskosta saava yksilö.

Kyse on jostain muusta kuin tietämättömyydestä. Ehdotan haluttomuutta. Piilossa tuon ajatuksen on tarkoitus antaa kunniaa Jumalalle. Mutta mistä se sitä kunniaa antaa, siis vastineeksi? Siitä, että Jumala pysyttelee näkymättömissä ja abstraktina. Sen sijaan käytännön yhteys, joka tehdään kaikenlaisin sekulaarein keinoin, jää siten täysin ihmisen ansioksi ja kunniaksi. Siinä vallitsee jonkinlainen deismi, jossa Jumala on kerran luonut sekulaarin maailman ja sekulaarin ihmisen, sekulaareine kykyineen, mutta sitten vetäytynyt abstraktiin tuonpuoleiseen ja jättänyt kaiken konkreettisen kokonaan ihmisille.

Luennolla kanonisesta laista sanottiin, että seurakunta ei ole vain ihmiset ja papit, vaan seurakunta on yhtä kuin kaikki, mitä tarvitaan tämän ihmisten yhteisön toimintaan ja menestymiseen. Katolinen ajatus on, että Pyhä Henki annettiin seurakunnalle. Eli kirkolle. Eli tälle konkreettiselle yhteisölle. Koska Henki on yksi. Ja se, mitä Henki opettaa, on yksi. Tietenkään tällainen ideaali tila ei täysin toteudu, eikä sellaista kukaan ole väittänyt, eli sitä ei pidä asettaa kriteeriksi. Siinä on kuitenkin huomattavasti enemmän substanssia ja kunniaa kuin siinä, että Henki rajoittuu yksilön mielen ja Raamatun väliseksi asiaksi.

Eipä se ole katolisessakaan kirkossa. Jos oikeasti haluaa hyökätä jonkun väitettä vastaan tai kumota jonkin väitteen, niin se pitää kumota sen vahvimmassa ja parhaiten edustavassa muodossa. Mistä ihmeestä tulee tuo ilmiö, että luterilainen näkee katolisuuden jonain jatkuvana pelon, kauhun, vallankäytön, suorittamisen, riippuvuuden ja riittämättömyyden terrorina?

Onko niin, että luterilainen ei oikeasti usko lahjan eikä yhteyden mahdollisuuteen, muuten kuin sekulaarissa mielessä ja sekulaareista syistä? Ja jos joku sitten puhuu hengellisestä lahjasta tai yhteydestä, niin sen täytyy olla vaatimus, pakko tai suoritus?

Se tunnustuksellinen luterilainen, joka eräissä keskusteluissa sosiaalisessa mediassa sanoi, että laki ja rakkaus ovat yhtä, kun taas niiden vastakohtana usko ja armo ovat yhtä, oli ehkä puoliksi oikeassa. Rakkaus edellyttää yhteyttä, joka edellyttää jaettuja arvostuksia, tavoitteita ja tapoja toimia. Eli tietyllä tavalla lakia. Siinä kohtaan olen eri mieltä kuitenkin, että katson uskon ja armon olevan osa samaa pakettia, eikä sen vastakohta. Mutta tässä taas luterilaisuus luo dualismin ja paradoksin johonkin, missä on aina ennen selvitty mainiosti ilmankin.

Tämän paradoksin luomisen seurauksena asiat sitten kärjistyvät noiksi mainituiksi, eli pelko, kauhu, vallankäyttö, suorittaminen, riippuvuus ja riittämättömyys. Kun oikeasti elämä on yleensä kohtalaisen helppoa tai vaikeaa, mutta sen voi tietää parhaiten katsomalla ympärilleen. Sen tilalle voi luoda sitten ajatuksen tasolla systeemin, jossa asiat ovat äärimmäisen helppoja ja ilmaisia toisaalta, ja äärimmäisen raskaita toisaalta.

Katolisuus siis ei kiistä luterilaisten paradoksien ja dualismien yhtä puolikasta kerrallaan, vaan koko paradoksien ja dualismien järkevyyden. Tai, kun historiassa tultiin toiseen suuntaan, niin Luther halusi päästä eroon kirkon pyhityselämästä. Joten hän loi tällaisen käsitteellisen ehdottoman armon, ja joutui siten sijoittamaan kaiken sen vastakohtana yli jääneen johonkin karikatyyriin, mistä se ei pääsisi tulemaan takaisin. Eli Luther hajotti katolisen rusinapullan ja kysyy nyt, että kumman valitset, minun pelkät rusinat vai heidän rusinattoman pullansa? Ja katolinen vastaus on, että älä nyt höpsi, koska rusinat ja pulla kuuluvat yhteen.

Toisaalta tämä jako taitaa olla sisäinen myös Kansanlähetyksessä. Rusinoilla tarkoitan kaikkea taidetoimintaa ja hauskuutta ja helppoutta alleviivaavaa ajanviettoa. Kun taas rusinaton pulla jää siten liikkeen korkeakirkollisten, vanhakirkollisten ja konservatiivien vahdittavaksi. Suosittelen tähän vain, että ottaisivat profeetakseen Maija Poppasen, joka jo kauan sitten tiesi laulaa, miten lusikallinen sokeria saa lääkkeen menemään alas.

Ha haa! Hetken mietittyäni hoksasin. Aarre ei ole armon ja lain oikein erottamisessa, vaan armon ja lain oikein yhdistämisessä. Lääkettä ja sokeria pitää olla sopiva määrä. Muuten käy niin, että sokeria on aina vain lisättävä, ja lääke alkaa siitä syystä tehdä enemmän pahaa kuin hyvää.

Yhteys on kiinni siitä, että kirkon kanonisoimat pyhät täyttävät tätä lain roolia. Eli he tarjoavat muille kirkon jäsenille jaettuja kiintopisteitä, jaettuja tavoitteita, jaetun kielen ja luottamuksen perustan. Uskovat on kutsuttu olemaan osa ruumista eli seurakuntaa, eikä vain osa päätä eli Kristusta.

Raamatun sisäiseen auktoriteettijakoon tämä taas liittyy niin, että Raamatun pitäisi kokonaisuutena palvella seurakunnan elämää, eikä olla joku todellisuus itsessään.


#98

Tämä arvio on osittain oikeassa. LHPK:n näkyvin toiminta on sunnuntaimessu. Mutta kyllä normaalin luterilaisen usko on muutakin kuin messussa käymistä. Eiköhän luterilaisellakin ole hartautta ja rukousta, ja LHPK antaa siitä opetusta. Käy vaikka nettisivuilla http://www.luterilainen.net/, tai silmäile lähetyshiippakunnan omaa virsikirjaa, jossa on ohjeita psalminlaulannasta ja hetkipalveluksista.


#99

Viestissäsi oli muuten monia hyviä seikkoja, joista olen ihan samaa mieltä, mutta tästä en ole. Kanoneita ei missään tapauksessa pidä ymmärtää lakeina tai sääntöinä juridisessa mielessä - siis mekaanisina käyttäytymis- ja toimintaohjeina. Niitä ei ole sellaisiksi tarkoitettu. Ne ovat tiettyjä tapauksia varten annettuja täsmäohjeita, joiden tarkoituksena on ollut olla parantavia ohjeita. Niitä ei ole annettu siksi, että niistä rakennettaisiin systeemi tai lakikirja. Tässä on yksi painotusero idän ja lännen teologian välillä: länsi painottaa juridisuutta, velvoittavuutta, yleispätevyyttä, toistettavuutta, kun taas itä painottaa tapauskohtaisuutta, soveltamisen tarvetta, pyrkimystä terapeuttiseen, parantavaan vaikutukseen, jonka päämääränä on yksilöiden ja yhteisön pelastuminen - ei ylhäältä päin tuleva lain “saarnaaminen” ja kansan alistaminen kuriin ja järjestykseen.

Tapa, jolla lännessä jaeltiin hyvin mekaanisesti tietyistä synneistä tietynlaisia epitimioita (esim. niin-ja-niin-monta-avemariaa jne.), on itäiselle ajattelulle hyvin vieras. Siinä on varmaankin saatu aikaiseksi hyvin toimiva, toistettavissa oleva, looginen ja selvä systeemi, jota on helppo harjoittaa seurakuntalaisten hallitsemiseksi, mutta noin maallis-juridisella käytännöllä on hyvin vähän tekemistä todellisen sielujen parantamisen kanssa, jossa tulisi aina huomioida kulloinenkin tilanne, siihen vaikuttaneet seikat sekä ennen kaikkea katujan t. tekijän motiivit ja sieluntila.

Ei Pyhä Henki ole niin mekaanisesti toimiva, että voitaisiin laatia hänen toiminnastaan systeemi, jossa tiedettäisiin ennalta sanoa, että tiettyyn syntiin lankeamisen jälkeen parannukseksi riittää aina määrä x avemarioita.


#100

Ei ihme, jos ei edisty. Plautillan kritiikki oli sellaista, että se ansaitsi vastineeksi tuollaisen stereotypian (jota en varsinaisesti usko tolkuissaan olevan katolisen allekirjoittavan). Se stereotypia oli osuva vain sikäli kuin Plautillan kritiikki oli osuvaa.

“Ero taitaa lähinnä olla siinä” -juttu on taas sellaista, joka edistää keskustelua suunnilleen yhtä paljon kuin minun tarkoituksellisen kärjistetty vastaukseni. Mutta tarkoitatko sinä sitä hupsuksi kärjistykseksi vai kirjoitatko vakavissasi?

Mitä tulee väittämääni tietämättömyyteen, pidä vain vaihtoehtona haluttomuutta jos tahdot. Motiivien arvailu ja spekulointi on varmaankin kiinnostavaa, sillä muuten tuskin niin paljon sitä harrastaisit. Mutta se menee käytännössä aina välillä silkaksi pelleilyksi, kun sitä katselee siltä puolelta, jonka ajatuksia arvuuttelet. Halu lukea enemmän vähenee, kun itseänsä tai oppejansa ei oikein tunnista. Vielä vähemmän syntyy halua ryhtyä selittämään, onko nyt lakannut hakkaamasta vaimoaan vai eikö ole.


#101

Henkilökohtaisesti ajattelen, että jos luterilaiset tekevät jotain täsmälleen samoin kuin katolilaiset ja ortodoksit, niin luterilaiset tekevät sen silloin “oikein”. Thinkcatin, timo_k:n ja Plautillan toisensuuntainen käsitys lienee tosin lähempänä sitä mitä katolilaisen tai ortodoksin kuuluisi ajatella asiasta.

Toki protestantismissa on puolestaan ollut esimerkiksi “yksi sinulta puuttuu, ja sen mukana kaikki: Kristuksen sisällinen tuntemus” -meininkiä, jossa väärällä tavalla kristityn mikään uskominen tai tekeminen ei ole oikein.

Protestantit vain ovat ajatelleet että tämä raja oikean ja väärän lajisten kristittyjen välillä on vedettävä yksilö yksilöltä.