Omatunto taitaa olla vielä jokseenkin kunnossa jos se kykenee syyttämään.
“Me saatamme hänen edessään rauhoittaa sydämemme sillä, että jos sydämemme syyttää meitä, niin Jumala on suurempi kuin meidän sydämemme ja tietää kaikki.” (1.Joh 3:19-20)
Ja niinhän se taitaa olla että “uskon salaisuus” pysyy parhaiten “puhtaassa omassatunnossa”. (1.Tim 3:9)
“Säilyttäen uskon ja hyvän omantunnon, jonka eräät ovat hyljänneet ja uskossaan haaksirikkoon joutuneet.” (1.Tim 1:19)
Kaikesta tästä huolimatta meidän ei pidä unohtaa, että epäusko sittenkin on suurin ja pahin synti (Joh. 16:9, (15:22). Voimme sanoa, että se on kaikkein huutavin synti.
Laki ja teot eivät voi lunastaa meitä kirouksesta, vaan ainoastaan ja vain Kristus, joka on tullut kiroukseksi meidän sijassamme.
Kristus on lunastanut meidät lain kirouksesta, kun hän tuli kiroukseksi meidän edestämme-sillä kirjoitettu on: “Kirottu on jokainen, joka on puuhun ripustettu” (Gal. 3. 13).
Mikään uskoa seuraava ei voi meitä vanhurskauttaa, vaan ainostaan ihminen, joka omistaa uskolla tämän Kristuksen voiton ja siten viattomuuden hänessä, olkoon itsessään kuinka suuri syntinen tahansa. Meillä uskovilla on vielä liha ja siksi me usein lankeamme monin tavoin, mutta “seitsemästi vanhurskas lankeaa ja nousee jälleen.” (Snl. 24:16).
Nuo synnit joista puhut tehdään siis epäuskossa, ja se on syy miksi ne kadottavat. Tahallinen synti on siis epäuskoisen ihmisen syntiä Raamatussa, hänen jolla ei ole turvanaan Kristuksen voitto ja siten armo.
Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että totuudessa ei langeta pois armosta, koska laki mielellään astuu pelastustieksi. Lain saarna kuuluu oikeassa opetuksessa asiaan, mutta lakia ja evankeliumia ei saa sotkea toisiinsa. Myöskään Jumalaa ei voi pettää ja selittää syntejänsä pois.
Hyvät teot ovat ihan eri asia ja Hengen hedelmä, mikä totuudessa jää aina kypsymättömäksi ja jopa raakileeksi.
Room. ja Gal. kirjeen sanoma on, että ihminen pyrkii mielellään lain alle olemaan ‘jotakin’. Armo ei helpolla kelpaa…
(Tämän muistaminen kuuluu oppineillekin ja opettajille erityisesti. Vanhana maallikko kristittynä tästä haluan huomauttaa.)
Löysin tähän loistavan kommentin Lutherilta.
Ei siinä ole mitään ihmettelemistä, että hurskaatkin kokevat kiusauksia, kunakin ikäkautena sille tyypillisiä. Nuoret tuntevat kiusausta haureuteen, aikuiset pyrkivät korkeaan asemaan ja tavoittelevat turhaa kunniaa, vanhuksia taas kiusaa eritoten itaruus: ahneus ja saituus. Totesin jo, ettei sellaista pyhimystä ole koskaan ollutkaan, ettei liha olisi yllyttänyt häntä moneen kertaan elämän aikana kärsimättömyyteen, vihaan ja muihin senkaltaisiin synteihin. Kun Paavali siis tässä puhuu pyhistä, hän sanoo, että heidän lihansa haluaa toista kuin heissä oleva Henki. Ei heiltä siis puutu lihan haluja eikä taisteluja, mutta ne eivät silti aina ole vahingoksi pyhille, jotka niitä tuntevat. Asiasta on ajateltava tähän tapaan: Se, että liha yllyttää 101 jotakuta mutta tämä ei suostu täyttämään sen himoja vaan vaeltaa Hengen johdattamana ja panee vastaan, on aivan eri asia kuin se, että joku toinen suostuu lihan kiusaukseen, toteuttaa suruttomana lihan tekoja ja viihtyy niiden parissa, vaikka näyttelee samaan aikaan hurskasta ja kerskuu Hengellä. Edellistä joukkoa apostoli lohduttaa sanomalla, että Henki heitä johdattaa eivätkä he siis ole lain alaisia, mutta jälkimmäistä joukkoa hän uhkaa ikuisella perikadolla.
Martti Luther, Galatalaiskirjeen selitys, SLEY 2003, 590.
Hedelmät ja hyvät teot eivät tee ketään hurskaaksi ja hyväksi, vaan ihmisen tulee ensin olla hurskas ja hyvä sydämessään. Eiväthän omenatkaan tee puuta, vaan puun täytyy olla olemassa ennen kuin hedelmät.
Jos me tämän ymmärrämme, niin me huomaamme, ettei mikään teko ole niin paha, että se voisi kadottaa ihmisen, ei liioin niin hyvä, että se voisi tehdä ihmisen autuaaksi. Usko yksin tekee meidät autuaiksi, epäusko kadottaa meidät. Jos joku lankeaa aviorikokseen, niin ei se teko häntä kadota, vaan aviorikos osoittaa hänen langenneen uskosta, ja se kadottaa hänet. Ei mikään muu tee niin muodoin ihmistä hurskaaksi kuin usko, eikä mikään muu pahaksi kuin epäusko. Sen tähden Herrakin sanoo, että puu hakataan pois; hän ei sano, että hedelmät hakataan pois.
Rakkauden teot eivät siis tee meitä hurskaiksi, vaan yksin usko, jossa me näitä tekoja teemme ja näitä hedelmiä kannamme.
Martti Luther, Hengellinen virvoittaja, SLEY 1952, s. 396.
Raamatusta vielä hyvin tärkeä lause muistettavaksi:
“Juuri siinä Jumalan rakkaus ilmestyi meidän keskuuteemme, että hän lähetti ainoan Poikansa maailmaan, antamaan meille elämän. Siinä on rakkaus – ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi. Rakkaat ystävät!”
Niinpä. Tänään olen pohdiskellut, että minusta itsestäni eli siis ulkoisesta tai sisäisestä elämästäni, tekojeni tai ajatusteni laadusta tai määrästä en löydä pienintäkään perustelua sille, että Jumala niiden pohjalta suhtautuisi minuun suopeasti tai lahjoittaisi minulle ikuisen elämän.
Minä vain kuulin ilosanoman Jeesuksesta ja uskoin sen.
Kai sinä kuitenkin olet Jumalan luoma jonka Jumala on luonut jotta hän saisi iloita sinusta.
Tarkoitin jotakin tämän tapaista:
”Minä tiedän, ettei minussa, se on minun lihassani, asu mitään hyvää.” (Room 7:18)
Jumala rakastaa, mutta kenelle arpa lankeaa ihanasta maasta? (Ps 16:6)
Jeesukselle Kristukselle arpa lankeaa ihanasta maasta eli hän on Jumala ja tuli ihmiseksi, joka on luotu maasta. Kristuksen ruumiin jäsenillekin on arpa langennut ihanasta maasta, osallisuus Jeesuksen ihmisyydestä.
Ihan en kuitenkaan ymmärrä, koska puhetapa eroaa omastani, mutta oletan, että samoin ajattelemme. Kaikille, jotka ottavat Jeesuksen vastaan sovittajanaan ja pelastajanaan ‘arpa’ on langennut, vaikka on tarkoitettu koko maailmalle. 
Oleellisimpia Raamatun kohtia aiheeseen:
(Joh 1:12) Mutta kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi voiman tulla Jumalan lapsiksi, niille, jotka uskovat hänen nimeensä,
(1 Joh 5:11-13) Ja tämä on se todistus: Jumala on antanut meille iankaikkisen elämän, ja tämä elämä on hänen Pojassansa.
Jolla Poika on , sillä on elämä; jolla Jumalan Poikaa ei ole, sillä ei ole elämää.
Tämän minä olen kirjoittanut teille, jotka uskotte Jumalan Pojan nimeen, tietääksenne, että teillä on iankaikkinen elämä.
… ja paljon muita.
Tuli mieleen tällainen tilanne, joka on nykymaailmassa yleinen:
Henkilö on käynyt nuorena rippikoulun. Hän on siis kuullut Kristuksesta. Aikuistuttuaan hän jättää seurakunnan ja tekee syntejä, myös aloituksessa mainittuja. Nyt hän katuu, ymmärtää tehneensä virheen, sanoo tulleensa uskoon ja pyrkii tosissaan ja synnintuntoisena lähelle Jumalaa. Mitä sanoisit hänelle?
Mitäköhän Jeesus sanoisi? Käännyttäisikö Hän pois aidosti katuvan vai hyväksyisikö Hän syntisenkin, kunhan tämä vain kääntyy oikealle polulle ja uskoo Herraan? Sanoisiko Jeesus: ”Mene tiehesi siitä! Olet itse alentanut itsesi. Tunsit Sanan ja käännyit pois. Pysy siis poissa!” Vai olisiko hän iloinen kadonneen lampaan paluusta ja sanoisi: ”Älä enää syntiä tee!”
Jotain muuta, mitä?
Jos henkilö on aiemmin tehnyt noita syntejä, joista armon voi menettää, mutta tulee uskoon ja sitten lopettaa niiden tekemisen koko loppuiäkseen, tulkitsetteko, että hän joutuu silti kadotukseen?
Hän on tehnyt parannuksen, kääntynyt ja ottanut Kristuksen vastaan. Kaikki hänen syntinsä on annettu anteeksi, vähän niinkuin tuhlaajapojallekin.
Ei joudu kadotukseen, vaan pelastuu uskonsa ja Kristuksen tähden.
Tuo näyttää enemmänkin uudelleensyntymisen hedelmältä. Joten ei tuosta kadotukseen joudu, vaan päinvastoin pelastukseen.
Mark. 2:16-17 kertoo Jeesuksen suhtautumisesta.
Kun fariseusten kirjanoppineet näkivät, että hän söi syntisten ja publikaanien kanssa, sanoivat he hänen opetuslapsilleen: “Publikaanien ja syntistenkö kanssa hän syö?” Sen kuullessaan Jeesus sanoi heille: “Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat. En minä ole tullut kutsumaan vanhurskaita, vaan syntisiä.”