Rakkauden käsky ja tahallinen syntielämä

UT:n opetusten mukaan lienee selvää, että kristityltä ei odoteta lain tekojen tai VT:n rituaalien suorittamista ja että kristittyjä kehotetaan elämään rakkaudessa, jossa kaikki moraalilakikin tulee täytetyksi. (Room 13:8-10; Gal 5:13-14; 1.Tim 1:5)

Näiltä pohjilta voisi ajatella, että kristityn elämän ohjenuoraksi riittää rakkauden periaate, ja sehän on myös Jeesuksen antaman ”uuden käskyn” sisältö. (Joh 13:34)

Armon suhde lain tekoihin on usein keskusteluissa, mutta mikä lienee armon suhde ”lihan tekoihin” ja tahallisen synnin harjoittamiseen? Asiaa voisi pohtia esimerkiksi seuraavien jakeiden pohjalta:

”Mutta lihan teot ovat ilmeiset, ja ne ovat: haureus, saastaisuus, irstaus, epäjumalanpalvelus, noituus, vihamielisyys, riita, kateellisuus, vihat, juonet, eriseurat, lahkot, kateus, juomingit, mässäykset ja muut senkaltaiset, joista teille edeltäpäin sanon, niin kuin jo ennenkin olen sanonut, että ne, jotka semmoista harjoittavat, eivät peri Jumalan valtakuntaa.” (Gal 5:19-21)

“Vai ettekö tiedä, etteivät väärät saa periä Jumalan valtakuntaa? Älkää eksykö. Eivät huorintekijät, ei epäjumalanpalvelijat, ei avionrikkojat, ei hekumoitsijat eikä miehimykset, eivät varkaat, ei ahneet, ei juomarit, ei pilkkaajat eivätkä anastajat saa periä Jumalan valtakuntaa.” (1.Kor 6:9-10)

”Jos me tahallamme teemme syntiä, päästyämme totuuden tuntoon, niin ei ole enää uhria meidän syntiemme edestä.” (Heb 10:26)

Eri uskonsuuntien esiymmärrys saattaa sivuttaa moiset ankarat jakeet tai toisaalta korostaa niitä, mutta avoimin mielin ja rehellisesti Uutta testamenttia lukiessa ei voi olla törmäämättä sellaisiin kohtiin, joissa absoluuttinen armo uhkaa kadota tahallisen rakkauden vastaisen toiminnan seurauksena.

Tämä on myös tärkeä pelastusopillinen kysymys, sillä asiahan on opetuksen kannalta äärimmäisen vakava.

2 tykkäystä

Jatkan hieman, koska tähän aiheeseen ei kukaan ole tarttunut. Arvioisin niin, että kun Jeesus täytti VT:n lain, hän ei tehnyt sitä pelkästään kirjaimen vaan myös sydämen tasolla, eli hän toteutti täydellisesti rakkauden periaatteet. Luonnollisesti hän rakkaudessaan täyttää täydellisesti myös UT:n ihanteen. Varmaankin uuden liiton päämäärä on sama kuin vanhan: rakkaus, joka täyttää kaiken. Ihminen ei siihen kykene, mutta Jumala kykeni ja kykenee.

Vaistoni ja kokemukseni ja intuitioni kertoo minulle, että onnistuminen Jeesuksen antaman “uuden käskyn” seuraamisessa on ihmisille täysin mahdotonta. Näkemykseni mukaan rakkauden periaatteen on silti toimittava jokaisen kristityn eettisenä ohjenuorana, mutta Jeesuksen ansio ihmisen pelastajana on ehdottoman pitävä.

Mutta minua oikeasti kiinnostaisi, kuinka eri suuntia edustava foorumin väki suhtautuu aloituksen raamatunkohtiin. Kuinka pitkälle armo riittää? Kuinka pitkälle sovintoveri riittää? Itseni koen Jumalan edessä täysin kelvottomaksi ihmisyksilöksi. Sen tähden takerrun Paavalin toki vaikeatajuisiin näkemyksiin Kristuksen salaisuudesta tähän tapaan:

“Sillä te olette kuolleet, ja teidän elämänne on kätkettynä Kristuksen kanssa Jumalassa.” (Kol 3:3)

“Tuli on koetteleva, minkälainen kunkin teko on. Jos jonkun tekemä rakennus kestää, on hän saava palkan; mutta jos jonkun tekemä palaa, joutuu hän vahinkoon; mutta hän itse on pelastuva, kuitenkin ikään kuin tulen läpi.” (1.Kor 3:13-15)

“Jos minä siis teen sitä, mitä en tahdo, niin sen tekijä en enää ole minä, vaan synti, joka minussa asuu.” (Room 7:20)

“Niin minä siis tämmöisenäni palvelen mielellä Jumalan lakia, mutta lihalla synnin lakia. Niin ei nyt siis ole mitään kadotustuomiota niille, jotka Kristuksessa Jeesuksessa ovat, sillä elämän hengen laki Kristuksessa Jeesuksessa on vapauttanut sinut synnin ja kuoleman laista.” (Room 7:25-8:1)

Yksimielisyyden ohjeen mukaan “ei niissä, jotka ovat vailla katumusta ja tuskaa ja joilla on paha, jatkuvasti synnissä pysymisen aikomus, ole mitään todellista, autuuttavaa uskoa” (Evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuskirjat. 1948, 488). Luterilainen ei nähdäkseni kuitenkaan laita turvaansa omaan katumukseensa tai tuskaansa tai hyviin tekoihinsa vaan yksin Jumalan armoon.

Johannes Krysostomos sanoo: “Sillä vaikka meillä olisi kaikki usko ja täydellinen tieto kirjoituksista, mutta jos meiltä riisutaan pois pyhän elämän tarjoama suoja, niin mikään ei estä meitä suistumasta suoraan helvetin tuleen ja palamasta iankaikkisesti sammumattomassa liekissä. Niin kuin ne, jotka ovat tehneet hyvää, nousevat iankaikkiseen elämään, niin nekin, jotka ovat uskaltaneet valita toisin, saavat nousta iankaikkiseen rangaistukseen, jolla ei loppua ole. Toimikaamme siis täynnä intoa, ettemme kelvottomilla teoillamme turmelisi sitä hyvää, joka on varattu meidän osaksemme oikean uskon tähden. Kun miellytämme Kristusta myös elämällämme, voimme katsoa Häntä rohkeina.” (Johannes Krysostomos: Opetuspuheita Johanneksen evankeliumista 1. 2001, 108) Vaikuttaa selvästi siltä, että tässä pelastumisen toivon perusta on myös ihmisen kyvyssä elää hyvää elämää.

Siinä on vain ongelmana rajan vetäminen. Milloin elämä on varmasti riittävän hyvää, että ihminen pelastuisi? Tai mikä määrä ja millaista syntiä on varmasti niin paha juttu, että ihminen tuomitaan kadotukseen?

Vapauteen Kristus vapautti meidät, kirjoitti Paavali. Onko se vapautta, jos uskova tarkkailee jatkuvasti “pelko persiissä” vaellustaan ja hänen uskostaan tulee suorittamista?

3 tykkäystä

Siinäpä se. Minusta tämä pakottaakin ihmisen nöyrtymään ja turvautumaan absoluuttiseen armoon. Mutta joka tapauksessa lopullisen rajan vetää Jumala sydänten tuntijana kuten uskomme aitoudenkin suhteen.

1 tykkäys

Armo riittää kaikkein kurjimmillekin, jos mennään uskonpuhdistuksen vanhurskauttamisopin ytimeen, jumalattoman vanhurskauttamiseen (Room. 4:5), jonka yhteydessä jumalattomalle (ἀσεβῆ) luetaan (λογίζεται) usko vanhurskaudeksi. Pelkkä usko riittää, kun se nojaa yksin Kristukseen. Itsensä tähden uskolla ei ole pelastavaa merkitystä. Usko ei ole mikään ansio tai hyvä teko. Jumala lukee jumalattoman vanhurskaaksi Kristuksen tähden.

Niin kuin useimmat varmaan tietävät, tämän jakeen tulkinnasta on edelleen erimielisyyksiä. Kaksi viimeistä kirkkoraamattuammekin eroavat jakeen kohdalla hieman toisistaan.

“Mutta joka ei töitä tee, vaan uskoo häneen, joka vanhurskauttaa jumalattoman, sille luetaan hänen uskonsa vanhurskaudeksi.” (KR 1938)

“Jos taas jollakulla ei ole ansioita mutta hän uskoo Jumalaan, joka tekee jumalattoman vanhurskaaksi, Jumala lukee hänen uskonsa vanhurskaudeksi.” (KR 1992)

2 tykkäystä

Millä tavalla selittäisit seuraavan raamatunkohdan eroavuuden suhteessa siihen, mitä Krysostomos-sitaatti tuo ilmi? Onko olennaista eroa?

2 Piet. 1:3-11

“Hänen jumalallinen voimansa on antanut meille lahjaksi kaiken, mikä kuuluu tosi elämään ja jumalanpelkoon. Olemmehan päässeet tuntemaan hänet, joka on kutsunut meidät kirkkaudellaan ja voimallaan. Näin hän on meille lahjoittanut suuret ja kalliit lupaukset, jotta te niiden avulla pääsisitte pakoon turmelusta, joka maailmassa himojen tähden vallitsee, ja tulisitte osallisiksi jumalallisesta luonnosta. Pyrkikää sen vuoksi osoittamaan uskossanne lujuutta, lujuudessa oikeaa tietoa, tiedossa itsehillintää, itsehillinnässä kestävyyttä, kestävyydessä jumalanpelkoa, jumalanpelossa keskinäistä kiintymystä, kiintymyksessä rakkautta. Kun näet teillä on kaikki nämä avut ja ne vielä enenevät, te ette jää toimettomiksi eikä meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen tunteminen jää teissä vaille hedelmää. Se taas, jolta kaikki tämä puuttuu, on likinäköinen, suorastaan sokea. Hän on unohtanut, että hänet on kerran puhdistettu aikaisemmista synneistään. Pyrkikää siis, veljet, yhä innokkaammin tekemään lujaksi kutsumuksenne ja valintanne. Kun näin teette, te ette koskaan lankea, ja niin te saatte avatuista ovista vapaasti astua meidän Herramme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen iankaikkiseen valtakuntaan.” (2 Piet. 1:3-11)

1 tykkäys

Sivuhuomautuksena on sanottava, että minä en pidä dynaamisesta 1992-käännöksestä juurikin sen takia, että esimerkiksi tuossa kohdassa ei kreikassa puhuta sen enempää avatuista kuin ovistakaan vaan ehkä tarkemmin sisäänpääsystä tms. Pikkuasia, mutta minua sellainen häiritsee, koska minusta olisi parasta omaksua kieli sisäkautta ja käyttää alkukielen omia idiomeja myös käännöksissä. (En halua aloittaa keskustelua käännöksistä.)

1 tykkäys

Ymmärrän tuon oikein hyvin, mutta nyt viittaan niihin raamatunpaikkoihin, joista syntyy sellainen vaikutelma, että kristittynä voit elää niin väärin, että kadotus uhkaa. Esimerkiksi teoilla voidaan usko kieltää (Jaak), ja tahallinen syntielämä johtaa siihen ettei olekaan uhria (Heb), ja huorintekijät ym vakavien syntien harjoittajat eivät peri Jumalan valtakuntaa (1.Kor, Gal, Ilm).

Ei varmaan riitä pelkkä armo mainitsemiesi Heprealaiskirjeen kohtien valossa, tai uskonpuhdistuksen esille tuoma ajatus siitä, että jumala vanhurskauttaa jumalattoman, ei sovi yhteen niissä jakeissa (Heprealaiskirjeen luvuista 6 ja 10) tarkoitettujen henkilöiden kanssa, jos kirjeen kirjoittaja on oikeassa. Jos kyse on paatuneista ihmisistä, jotka eivät edes halua tulla vanhurskautetuiksi, silloin asia on eri, eikä siis ole ristiriitaa Heprealaiskirjeen kohtien ja luterilaisen vanhurskauttamisopin välillä.

Kysymykseni ovat voimassa ja vastattavissa, käytti mitä tahansa suomenkielistä käännöstä tai alkutekstiä pohjanaan.

Kun viestiketjun otsikossakin on sana tahallinen, niin haluaisin kysyä, miten tarkalleen ottaen määrittelet tahallisuuden? Onko sen vastakohta tahaton tai heikkoudesta tehty syntinen teko? Mistä voi olla kristittynä varma, että on tehnyt syntiä ei-tahallisesti? Voisi saada vaikutelman, että tahaton tai “vahingossa” tehty synti ei ole niin vakava asia.

1 tykkäys

Tietoinen tarkoituksellinen synninteko on tietysti vakavampi synti kuin tahaton, vahingossa tehty, puhumattakaan että on tehnyt ymmärtämättä tai tietämättä asian synnillisyyttä.

1 tykkäys

Jos kristittynä esim. kiroilee silloin tällöin, onko se mielestäsi tahallisen synnintekemisen vastakohta?

Lutherin Katekismuksen mukaan “me teemme joka päivä paljon syntiä emmekä ole ansainneet mitään muuta kuin rangaistuksen”. Luther ei erottele syntejä tässä yhteydessä tahallisiin ja tahattomiin. Kaikki synti on vakavaa ja rangaistuksen ansaitsevaa.

Jaakobin kirjeen mukaan “joka pitää koko lain, mutta rikkoo yhtä kohtaa vastaan, se on syypää kaikissa kohdin” (Jaak. 2:10). “Vähäinenkin” synti on tässä kuin äärimmäinen synti, kun se on käytännössä kuin kaiken romuttamista.

Seuraava kohta ei näkökulmastani tee eroa vakavan ja vähemmän vakavan synnin tekemisen välillä. Kaikki synnin tekeminen on perkeleellistä. “Joka syntiä tekee, se on perkeleestä, sillä perkele on tehnyt syntiä alusta asti.” (1 Joh. 3:8a)

Ei vaan paremminkin tahallista, sikäli kuin kiroileminen on syntiä. Mielestäni välttämättä ei ole, riippuu vähän mitä kieltä käyttää.

Ilman muuta teon tahallisuudella tai tahattomuudella on merkitystä, sanoipa Luther mitä tahansa.

Tahallinen synti merkitsee Raamatussa synnissä elämistä, eli elämistä luopumuksessa.

1 tykkäys

Juuri niin asian selittää esim. Aapeli Saarisalo ja Jukka Thurén. Jos niin selittää, silloin Heprealaiskirjeen kohdan yhteyteen vedoten ei voi kristittyjen ja siis uskovien kohdalla puhua tahallisista ja tahattomista synneistä, koska tahallisessa synnissä eläminen ei koske kristittyä, joka on uskovainen eikä vain nimellisesti kristitty. Hepr. 10:26 -kohdassa tämän tulkintalinjan mukaan uskovainen ei siis voi elää tahallisessa synnissä, koska se merkitsee sitä, ettei ole enää uskovainen.

1 tykkäys

Synti voi olla vain tahallista, halua kapinoida. Tämä kapina alkoi kun Eeva omenan otti ja jakoi miehelleen.

Ei ole tahatonta syntiä, eli vahingossa Armon alta luiskahtamisia. Kun ihminen syntyy Ylhäältä, Pyhän Hengen työnä, niin Itse Synnyttäjä asettaa uskoontuleen eteensä täydellisenä, vanhurskautettuna:

Kol. 1:
21 Teidätkin, jotka ennen olitte vieraantuneet ja mieleltänne hänen vihamiehiänsä pahoissa teoissanne, hän nyt on sovittanut
22 Poikansa lihan ruumiissa kuoleman kautta, asettaakseen teidät pyhinä ja nuhteettomina ja moitteettomina eteensä,
23 jos te vain pysytte uskossa, siihen perustuneina ja siinä lujina, horjahtamatta pois sen evankeliumin toivosta, jonka olette kuulleet, jota on julistettu kaikessa luomakunnassa taivaan alla ja jonka palvelijaksi minä, Paavali, olen tullut.

Synti, on ero Jumalasta ja siitä kertoo hedelmät, jotka ovat tuotosta sisäisestä lankeamisesta, mikä tila ei ole vahinko. Erehdykset ja puutteet eivät ole ero Jumalasta. Jo Vanhan Liiton aikana oli vahingossa tappamisille turvakaupungit.

Aapeli Saarisalo kääntää Uuden testamentin käännöksessään kohdan 1 Joh. 3:8a: “Joka syntiä harjoittaa, on perkeleestä, sillä perkele harjoittaa syntiä alusta asti.”

Molemmat kirkkoraamattumme 1938 ja 1992 kääntävät: “syntiä tekee”. Käännöksillä on ero suhteessa Saarisalon käännökseen, sillä synnin harjoittaminen tarkoittaa pysyvämpää synnissä elämistä kuin synnin tekeminen, joka voidaan tulkita pitkäkestoiseksi synnin tekemiseksi tai harjoittamiseksi, mutta tietenkin myös lyhytkestoiseksi synnin tekemiseksi tai syntiin lankeamiseksi. Jos suosii syntiä ja siinä elää säännöllisesti, se on varmaan synnin harjoittamista. Ajatus Saarisalolla on käännöksessään luultavasti se, että synnin harjoittaminen on vakavampaa kuin yksittäinen syntiin lankeaminen, josta heti ollaan tekemässä parannusta.

1 Joh. 3:8 -kohdassa verbi hamartanoo joka löytyy kohdasta “perkele on tehnyt syntiä alusta asti”, on preesensissä (= ἁμαρτάνει), joten se tarkoittaa jatkuvaa toimintaa.

1 tykkäys