Minä näkisin, että kyseessä on pelastusopillinen asia seuraavassa mielessä. Koska täytyy todeta Raamatun äärellä, ettei voi omista motiiveistaan olla varma (Ps. 19:13, Jer. 17:9, 1 Kor. 4:4), niin ainoa mahdollisuus saada varma omantunnonrauha Jumalan edessä, on uskoa siihen, että pelastuksen perusta on kokonaan ihmissydämen ja -elämän ulkopuolella. Jos pitää ihmissydäntä petollisena (Jer. 17:9) ja väärin tai rajallisesti ymmärtävänä (Ps. 19:13), hurskaalta vaikuttavana ihmisenäkin on turvattava subjektiivisen rauhan saadakseen yksin Jumalan armahdukseen, koska voi pettää itseään ja on rajallinen itsensä oikein näkemisessä.
Jos allekirjoittaa kohdat Ps. 19:13 ja Jer. 17:9, miten voisi saada rauhan, jos lisäksi allekirjoittaa sen, että pelastuksen perusta ei ole yksin Jumalan armahduksessa ja luottamuksessa siihen?
Pelastus tulee Jumalalta. Pelastus on viimekädessä taivaaseenpääsy, mikä koskee meidän todellista näkymätöntä minäämme Kristuksessa. Liha on aikaa varten, niinkuin kaikki näkyvä ja tuntuva, vrt. 2Kor.4:18.
Ihminen, ruumis on samaa koostumusta kuin maa. Siis ihminen kun maatuu tai tuhkataan, niin hänestä ei jää mitään, ei jää mitään jäljelle ei mikroskoopilla ei siitä eikä siitä hienommilla tutkimustavoila tarkasteltaessa. Siis me muutumme, joko “kestämään” taivaan tai helvetin.
Jos kristitty pyytää anteeksi hyviä tekojaankin siinä mielessä, että niihin on kietoutunut perisynnin tähden jotain saastaista, jota ei välttämättä edes itse huomaa, niin syntiä tässä tapauksessa voisi pitää luterilaisesta näkökulmastasi varmaankin vähemmän vakavana kuin tietoisempaa synnintekemistä? Eli vaikka kaikki synti on vakavaa ja kadottavaa (ilman anteeksiantamusta), niin tietyt synnit tai synnin ilmenemismuodot ovat vakavampia. Voisi ajatella, että perisynnin vaikutukset, jotka kietoutuvat lähimmäisenkin rakastamiseen, kuuluvat tahattoman synnin alueelle.
Jos joku ajattelisi kristittynä, että on kilvoituksessaan tai rakastamisessaan lähinnä perisynnin vaikutusten hidastama tai saastuttama “tahattomasti”, ja ajattelisi siitä syystä olevansa jo melko hurskas verrattuna tahallisemmissa synneissä eläviin, silloin statuksen haluamisen henki olisi nostanut päätään.
Jäi mietityttämään tai oikeastaan vaivaamaan, osoitatko tuon raamatunjaelainauksen tämän foorumin kirkollisille veljille ja sisarille? Kun tuntuu olevan jotenkin irrallaan itse asiayhteydestä… Ja luulen, että aika hyvin täällä Kirjoitukset tunnetaan… Ja kaiketi Jumalan voimakin… Eli ajatteletko oman uskonliikkeesi olevan jotenkin muita parempi tai kirkkaammassa valossa?
En ajattele niinkuin sinä luulet minun ajattelevan, mitä uskonveljiin ja sisariin tulee. Osaaminen tulee esille ja Voiman tunteminenkin. Kummassakaan ei kukaan ole täydellinen, muuta kuin siinä määrin kuin Hän vaikuttaa. Ikävä kyllä katova, eli liha sotkee, laimentaa jopa estää täydellisyyttä, kun, tai vaikka sitä on.
Otat suotta riskin suunnatessasi sanasi niinkutsuttuun helluntalasuuteen, jonka oikea ja vähemmän oikea on jokaisen todettavissa.
Miten lainaamani kohdan selittäisi rippikoululaiselle?
Luther käsittääkseni ajatteli, että kristityn teot kuuluvat lähimmäisille ja usko jumalasuhteeseen.
Kun lainaamassani kohdassa uskon sanotaan tekevän teot hyviksi, sillä tarkoitetaan varmaan sitä, että usko tekee ne hyviksi Jumalan silmissä, eli Jumala ei lue esim. laupeudentyöhön sekoittuvaa ylpeyttä tai kunnian pyyntöä silmissään kristittyä mustentavaksi synniksi?
Jos lähimmäinen saa apua hätäänsä tai lievitystä tuskaansa, hän pitää apua hyvänä, vaikka Jumala ei pitäisi avun antajaa hyvänä. Ihmiset eivät pyri kaivelemaan esiin motiiveja, jonka jälkeen toteaisivat, oliko saatu konkreettinen apu tai helpotus hyvä vai huono, koska avun saajan katse ei ole toisen intentiossa eikä “sydämessä”, vaan tekojen vaikutuksissa. Upporikas narsisti voi auttaa enemmän ihmisiä hädässä ja tuskassa kuin monessa suhteessa toisenlaisen luonteen omaava köyhä, jos rikas laittaa mielettömistä omaisuuksistaan miljoonia hyväntekeväisyyteen.
En luokittele syntejä vakaviin ja vähemmän vakaviin, sillä ihmisen ongelmana eivät ole perustaltaan ulkonaiset lainrikkomiset joka on hyvin pinnallinen käsitys synnistä. Synti, se, että ihminen on syntinen on ihmisen Jumalasuhteen totaalisesti katkaiseva tosiasia. Yksittäiset synnit, ulkonaiset lainrikkomiset ovat vain tämän seurausta, kuten tiedät Lutherinkin kuuluisiksi tullein sanoin opettaneen.
Kun Jumala kastoi Pyhän Henkensä välityksellä Poikansa niin hän otti synnin kantaakseen ja hänestä tuli kirottu meidän sijassamme.
Gal 3:13: “Kristus on lunastanut meidät lain kirouksesta, kun hän tuli kiroukseksi meidän edestämme-sillä kirjoitettu on: “Kirottu on jokainen, joka on puuhun ripustettu” -”
Tämä sijaisuus astuu voimaan yksittäisen ihmisen kohdalla kun Jumala synnyttää häneen sanansa kautta uskon. Tämä usko siirtää ihmisen Aadamista Kristukseen. Kristuksessa ihminen on uusi luomus siitä huolimatta, että synti roikkuu vielä kiinni hänessä, koska syntiä ei uskon tähden enää lueta hänelle, vaan Kristukselle joka ne otti kantaakseen ristinpuulle. Tästä tietoisena kristitty myös tunnustaa joka hetki syntinsä hengessään ja sen johtamana myös yhtyy seurakuntansa kanssa julkiseen synnintunnustukseen, olivatpa hänen syntisyydestään johtuvat ulkonaiset lainrikkomiset miten vakavia tahansa. Sillä niin kauan kuin usko on olemassa on ihmisellä syntien anteeksiantamus kaikista synneistään.
Aivan samoin kuin aikuisellekin. Tuossa iässä ihminen on vielä hyvin altis Pyhän Hengen vaikutukselle ja oppii Jumalan valtakunnan asioiden oikeaa järjestystä nopeasti ja helposti.
Tarkoitin, että miten laatikoimani tekstisi asiasisällön selittäisi auki tai vääntäisi mahdollisimman helposti ymmärrettävästi rautalangasta, ettei tulisi väärinymmärryksiä. Jokainen, joka on opettanut rippikoulussa, tietää, että monille rippikoululaisille tietyt teologiset asiat on selitettävä mahdollisimman selkeästi, muuten tulee väärinymmärryksiä. Ja niitä tulee välillä silloinkin, kun selittää mahdollisimman selkeästi ja ilman munkkilatinaa.
Tuon voi ymmärtää niin, että teot ovat kuitenkin hyvät; muutenhan ei käytettäisi sanaa hyvät teot, ellei tarkoiteta, että ne ovat hyviä vain ihmisten silmissä, mutta ei Jumalan silmissä.
Kristityn rakastamisesta käytetään monissa kohdissa Uudessa testamentissa agapaoo-verbiä. En näkisi, että se rakastaminen ymmärrettäisiin juuriltaan perisynnin tahraamaksi Uuden testamentin kirjoittajien ajatusmaailmassa. Sitä en kiellä, etteivätkö UT:n kirjoittajat ajattelisi kristityssä olevan myös turmeltuneen luonnon. Johanneksen kirjeen kirjoittaja sanoo, että “ei yksikään Jumalasta syntynyt tee syntiä” (1 Joh. 3:9). Kun uudestisyntynyt ihminen uusitestamentillisessa ajatusmaailmassa rakastaa, on vaikea nähdä, että se on kauttaaltaan perisynnin saastuttamaa näiden kirjoittajien näkökulmasta. Vaikka rakkaus ei olisi ihmisestä, ihminen kuitenkin rakastaa, hieman samalla tavalla kuin uskon suhteen, sillä uskon ajatellaan UT:ssa olevan Jumalan vaikutusta. Ihminen on kuitenkin se, joka uskoo. (Jumala ei usko ihmisen puolesta.)
Kyllä ne ovat hyvät, koska Jumala ei Kristuksen tähden lue niitä tekevälle persoonalle hänen syntiään. Ihmisten edessä ne eivät aina ole täysin hyvät ihmisille, koska Jumala salaa usein itsensä, että häntä halveksivat närkästyisivät häneen.
Mutta Jumalan edessä asia on näin, kuten seuraavassa on ilmaistu:
Hepr 10:14-18: “Sillä hän on yhdellä ainoalla uhrilla ainiaaksi tehnyt täydellisiksi ne, jotka pyhitetään. Todistaahan sen meille myös Pyhä Henki; sillä sanottuaan: “Tämä on se liitto, jonka minä näiden päivien jälkeen teen heidän kanssaan”, sanoo Herra: “Minä panen lakini heidän sydämiinsä ja kirjoitan ne heidän mieleensä”; ja: “heidän syntejänsä ja laittomuuksiansa en minä enää muista”. Mutta missä nämä ovat anteeksi annetut, siinä ei uhria synnin edestä enää tarvita.”
Miten selität lainaamastasi Heprealaiskirjeen kohdasta kohdan “tehnyt täydellisiksi ne, jotka pyhitetään.”
Kohta “tehnyt täydellisiksi” ei tarkoita ainakaan: on lukenut tai jatkuvasti lukee vanhurskaiksi.
Jos kristitty ei voi tehdä syntiä uuden luontonsa puolesta (1 Joh. 3:9), kristittyä ei nähdäkseni tarvitse siltä osin pyhittää tai tehdä synnittömäksi. Vanha luonto tai “liha” puolestaan ei voi pyhittyä (Room. 8:7), joten olisi järjenvastaista ajatella, että kristittyä vanhan luontonsakaan puolesta pyhitetään.
Missä mielessä täydelliset siis pyhitetään? Tarkoittaako pyhittäminen tässä yhteydessä vain sitä, että synnit annetaan anteeksi? Jos näin, kohdan voisi kääntää: Hän on tehnyt täydellisiksi ne, joille synnit annetaan anteeksi. Vaikea ajatella, että kirjeen kirjoittaja olisi näinkään ajatellut. Samassa kirjeessä sanotaan: “Pyrkikää [διώκετε] …pyhitykseen, sillä ilman sitä ei kukaan ole näkevä Herraa.” (Hepr. 12:14) Pyhitys tässä ei voi tarkoittaa pelkkää anteeksiantamusta. Olisi outoa käyttää verbiä “pyrkiä”, jos kyse olisi anteeksiantamuksen haluamisesta ja vastaanottamisesta.
Koska pelastus onn Kolminaisuuden sisäinen asia, johon ihminen ei vanhan luontonsa puolesta osallistu, eikä voi osallistua millään tavoin on se silloin tietenkin meidän ulkopuolellamme Kristuksessa. Kun ihminen sitten Jumalan voimasta uskoo hän siirtyy samalla Kristukseen, eli hänestä tulee kristitty. Tällöin hän on täydellinen Kristuksessa, jonka uhri on tehnyt hänet täydelliseksi. Sanoohan hän Matt. 22 hääkutsussaan “tulkaa, sillä kaikki on jo valmiina.” Jos kerran kaikki on jo valmiina niin silloinhan ihminen itse voi vain luottaa uskossa niin olevan, eikä hänen tarvitse itse enää itseään valmistaa häihin, vaan hänet on valmistettu ja valittu Kristuksen teossa taivaalliselle hääaterialle.
Majorilaisuuden mukaan ajateltiin [Hepr. 12:14 -] 1.”Pyrkikää rauhaan kaikkien kanssa ja pyhitykseen, sillä ilman sitä ei kukaan ole näkevä Herraa; ja pitäkää huoli siitä, ettei kukaan jää osattomaksi Jumalan armosta, “ettei mikään katkeruuden juuri pääse kasvamaan ja tekemään häiriötä”, ja monet sen kautta tule saastutetuiksi, ja ettei kukaan olisi haureellinen tahi epäpyhä niinkuin Eesau, joka yhdestä ateriasta myi esikoisuutensa”) tukee sen käsitystä. Pyhitys, jota tässä vaaditaan, edellyttää uskoa, joka jo omistaa pelastuksen ([Ef. 2:8]; [Joh. 5:24], sillä kristityt pyhittyvät aina sikäli kuin taivas jo on heidän omansa uskossa ([Kol. 3:1] ss.; [2. Kor. 7:1]. 2. Nämä sanat ovat varoitus lihallisesta suruttomuudesta, niin kuin yhteydestä ilmenee. Siksi ne kuuluvat lakiin. Täytyyhän kristityillekin kyllä puhua lakia, nimittäin sikäli kuin he vielä ovat taipuvaiset lihalliseen suruttomuuteen ja unohtavat pyhityksensä.
Kristitty huolimatta siitä, että on jo Jumalasta syntyneenä synnitön (1 Joh. 3:9) ja lihansa puolesta hamaan fyysiseen kuolemaan asti pyhittymätön (Room. 8:7), pyhittyy, vaikka ei uuden, synnittömän luontonsa puolesta tarvitse anteeksiantamusta?
Jos kristitty puolestaan uuden luontonsa puolesta voi tehdä syntiä, silloin kohta 1 Joh. 3:9 on käännettävä toisin kuin se on kirkkoraamattuumme käännetty.
Jos ihminen henkisessä tietoisuudessaan antaa vuoroin vallan vanhalle, pyhittymättömällle ja perisynnin turmelemalle luonnolle ja vuoroin Hengelle tai uudelle luomukselle, joka on synnitön, silloin ihminen tietoisuudessaan on tavallaan erillinen vanhasta ja uudesta luonnosta, ja voi siksi olla vuoroin “lihan” ja vuoroin Hengen ohjauksessa.
Ihminen ei uudestisyntyneenä ole mikään Jekyll ja Hyde persoona, vaan yksi persoona Kristuksessa. Syntinsä anteeksisaanut pyhä ja syntinen, samassa persoonassa Simul iustus et peccator.
Lue Lutherin Galatalaiskirjeen selityksestä kohdan 2: 20 selitystä, sekä myös 3: 13 kohdan selitystä.
Se, että on tietoisuudessaan vuoroin enemmän vanhan luonnon ja vuoroin enemmän uuden luonnon tai Hengen ohjauksessa ja molempien vaikutuksen alaisena, ei tarkoita sitä, että olisi siitä syystä kaksi persoonaa. Tällaisena yhtenä persoonana ei voi ajatella tai sanoa aamentansa sille ajatukselle, että ei Jumalasta syntyneenä tee syntiä, eikä edes saata tehdä syntiä. “Ei yksikään Jumalasta syntynyt tee syntiä, sillä Jumalan siemen pysyy hänessä; eikä hän saata syntiä tehdä, sillä hän on Jumalasta syntynyt.” (1 Joh. 3:9)
