Rakkauden käsky ja tahallinen syntielämä

Moraali
41

Ajattelen samoin, ja tuota vahvistaa seuraava kohta:

“Katsokaa, veljet, ettei vain kenelläkään teistä ole paha, epäuskoinen sydän, niin että hän luopuu elävästä Jumalasta, vaan kehoittakaa toisianne joka päivä, niin kauan kuin sanotaan: “tänä päivänä”, ettei teistä kukaan synnin pettämänä paatuisi; sillä me olemme tulleet osallisiksi Kristuksesta, kunhan vain pysymme luottamuksessa, joka meillä alussa oli, vahvoina loppuun asti.” (Heb 3:12-14)

Hankalampi kysymys on tämä: On olemassa asioita, jotka ovat joidenkin kristittyjen mielestä syntiä, mutta oman Raamatun ymmärrykseni perusteella en pidä kyseistä tulkintaa ollenkaan oikeana. Joten teen tällaisia asioita hyvällä omallatunnolla.

Toit herkullisen näkökulman siitä, että meillä on kovin erilaiset näkemykset siitä, mikä loppujen lopuksi on syntiä. Kaikki, mikä ei ole uskosta, on syntiä (Room 14:23), joten tuo viittaus omatuntoon on relevantti. Ainakin kaikki vääryys on syntiä (1.Joh 5:17). Kaikki rakkauden vastaisuus on syntiä. Kaikki Jumalan tahdon vastaisuus on syntiä. “Minussa ei asu mitään hyvää”, joten siinä mielessä olen läpikotaisin synnin spitaalin saastuttama. Ja voimme listata asioita, jotka toisille ovat syntiä ja toisille eivät, esimerkiksi:

-alkoholin nauttiminen
-tupakointi
-tanssi
-avoliitto
-verovilppi
-ylinopeus
-valkoinen valhe
-jne jne eli tästä voisi jatkaa lukemattoman pitkälle…

Joka tapauksessa on niin, että yksikään kristitty ei kykene elämään synnittömästi, ja sen tähden on syytä olla armollinen itselle ja muille. On tuiki tärkeää nähdä muut uskovat täydellisinä Kristuksessa eikä tuijottaa heidän lihallisuuteensa tai kelvottomuuteensa. Myös kaiken sielunhoidon kulmakivi on armo.

On nimittäin varsin varmaa, että kukaan yksittäinen kristitty ei ole ymmärtänyt kaikkea oikein.

Toden totta, ei myöskään mikään kirkkokunta!

42

Olisi toki helpompaa jos Johannes olisi hieman valottanut, mitä hän tarkoittaa.

“Jokainen, joka vihaa veljeänsä, on murhaaja; ja te tiedätte, ettei kenessäkään murhaajassa ole iankaikkista elämää, joka hänessä pysyisi.” (1*.Joh 3:15)

Kovaa settiä. Minusta tuntuu, että osa Johanneksen kirjeiden kieltämättä leijuvasta tekstistä helposti sivuutetaan, ja juuri siksi, että se on niin leijuvaa. :slightly_smiling_face:

43

Niin kuin varmasti tiedät, jakeessa 1 Piet. 1:8 käytetään verbistä rakastaa (ἀγαπάω, agapaoo) preesens-muotoa ἀγαπᾶτε. Kristitty siis sen mukaan rakastaa agape-rakkaudella Jumalaa. On vaikea ajatella, että se on samanlaista rakkautta kuin millä Jeesuksen on sanottu rakastavan ihmisiä. Kun puhutaan Jeesuksen rakastamisesta, käytetään myös verbiä ἀγαπάω. Pienoisevankeliumissa (Joh. 3:16) Jumalan sanotaan rakastavan maailmaa agape-rakkaudella.

Tässä vain yksi esimerkki kohdista, joissa ihmisen rakkaus Jumalaan on agape-rakkautta eikä filos-rakkautta; agape-rakkautta siinä mielessä, että kohdissa käytetään verbiä ἀγαπάω.

"Jeesus vastasi ja sanoi hänelle: “Jos joku rakastaa minua, niin hän pitää minun sanani, ja minun Isäni rakastaa häntä, ja me tulemme hänen tykönsä ja jäämme hänen tykönsä asumaan.” (Joh. 14:23)

Tässä käytetään φιλέω-verbiä kaksi kertaa:

“Joka rakastaa isäänsä taikka äitiänsä enemmän kuin minua, se ei ole minulle sovelias; ja joka rakastaa poikaansa taikka tytärtänsä enemmän kuin minua, se ei ole minulle sovelias.” (Matt. 10.37)

44

1.Joh.3:
1 Katsokaa, minkäkaltaisen rakkauden/ agape Isä on meille antanut, että meitä kutsutaan Jumalan lapsiksi, joita me olemmekin. Sentähden ei maailma tunne meitä, sillä se ei tunne häntä.

Matt. 10:37 fileo-rakkaus on inhimillistä, sielullista. Se palvelee ihmisen ajallisia tarpeita, muttei voi korvata Jumalan omiinsa laittamaa agape-rakkautta. Fileo-rakkaus palvelee uskovienkin yhteydessä, mutta agape’lle alistettuna, niinkuin kaikki toimintamme.

45

Tässä alla Kierkegaard mielestäni kuvaa rakkautta, joka ei ole sielullista ja on täysin vastoin sitä, minkälainen ihminen on luonnostaan. Mistä sellaista rakkautta käytännössä löytää? Minä en ole törmännyt sellaiseen rakkauteen ihmisten keskuudessa.

Välitön rakkaus voi muuttua itsessänsä, se voi muuttua vastakohdaksensa, vihaksi. Viha on rakkautta, joka on muuttunut vastakohdaksensa, rakkautta, joka on tuhoutunut. Pohjalla kytee yhä rakkaus, mutta lieska on vihan; vasta kun rakkaus muuttuu kokonaisuudessaan tuhkaksi, sammuu vihan liekki. On sanottu, että “sama kieli siunaa ja kiroaa”, ja samoin sopii sanoa, että sama rakkaus rakastaa ja vihaa; mutta juuri sen vuoksi, että kysymyksessä on sama rakkaus, juuri sen vuoksi se ei ole iäisyyden kannalta aito rakkautta, sitä, joka säilyy muuttumatta samana, kun sitä vastoin tuo välitön rakkaus muututtuansa on kuitenkin pohjaltansa sama. Todellinen rakkaus, joka on kokenut iäisyyden muutoksen tulemalla velvollisuudeksi, ei muutu milloinkaan, se rakastaa koskaan vihaamatta, koskaan vihaamatta rakastamaansa. Voisi otaksua, että tuo välitön rakkaus on voimakkaampi, koska se kykenee sekä rakastamaan että vihaamaan; voisi otaksua, että sillä on esineensä aivan toisin vallassaan, koska se sanoo: “Ellet tahdo minua rakastaa, niin minä vihaan sinua”. Mutta tuo on sittenkin aistien petosta. Olisiko muuttuvaisuus väkevämpi mahti kuin muuttumattomuus, ja kumpi on voimallisempi, sekö, joka sanoo: “ellet sinä minua rakasta, niin minä vihaan sinua”, vai se, joka sanoo: “vaikka sinä minua vihaat, rakastan sittenkin yhä sinua”.

Kierkegaard: Rakkauden teot. 1926, 55-56

46

Miten iloita kristittynä pelastuksestaan (1 Piet. 1:8-9), jos allekirjoittaa vahvasti ajatuksen, jonka mukaan ei voi olla pelastusvarmuutta? Iloitsen, koska luultavasti tai hyvässä tapauksessa tai onnistuessani kilvoituksessa pelastun?

47

Miksei voisi olla? Missä sanotaan, ettei ole? Enemmänkin sanotaan että jokaisella joka uskoo on pelastus.

2 tykkäystä
48

Käsittääkseni esim. wanhoissa kirkoissa allekirjoitetaan ajatus, jonka mukaan kristityillä ei ole pelastusvarmuutta. Viittasin niihin yhteisöihin. Miten riemuita siis wanhan kirkon ihmisenä pelastuksestaan, jos on toistaiseksi epävarma pelastuksestaan? ¨

Seuraava Filippiläiskirjeen kohta ei anna ymmärtää, että Paavalilla olisi ollut täysi varmuus pelastuksestaan (3:11).

“Niinpä minä todella luen kaikki tappioksi tuon ylen kalliin, Kristuksen Jeesuksen, minun Herrani, tuntemisen rinnalla, sillä hänen tähtensä minä olen menettänyt kaikki ja pidän sen roskana-että voittaisin omakseni Kristuksen ja minun havaittaisiin olevan hänessä ja omistavan, ei omaa vanhurskautta, sitä, joka laista tulee, vaan sen, joka tulee Kristuksen uskon kautta, sen vanhurskauden, joka tulee Jumalasta uskon perusteella; tunteakseni hänet ja hänen ylösnousemisensa voiman ja hänen kärsimyksiensä osallisuuden, tullessani hänen kaltaisekseen samankaltaisen kuoleman kautta, jos minä ehkä pääsen ylösnousemiseen kuolleista.” (Fil. 3:8-11)

Saman kirjeen alkupuolella Paavali antaa ymmärtää, että muilla on syy pelastusvarmuuteen.

“Kiitän siitä, että olette olleet osallisia evankeliumiin ensi päivästä alkaen tähän päivään saakka, varmasti luottaen siihen, että hän, joka on alkanut teissä hyvän työn, on sen täyttävä Kristuksen Jeesuksen päivään saakka.” (Fil. 1:5-6)

1 tykkäys
49

Kun olemme uskoon tulleet, emme ole kasvattajan alaisia, sillä laki on kasvattaja Kristukseen (Gal 3:24). Lisäksi “Kristus on lain loppu, vanhurskaudeksi jokaiselle, joka uskoo.” (Room 10:4)

Ajattelen niin, että Uuden liiton laki on kirjoitettu sydämiin eikä paperille, ja että Jumala on tehnyt meidät “kykeneviksi olemaan uuden liiton palvelijoita, ei kirjaimen, vaan Hengen; sillä kirjain kuolettaa, mutta Henki tekee eläväksi”. (2.Kor 3:6)

Hengellinen elämä ajautuu helposti riutumukseen, jos kristitty pyrkii elämään kirjaimen mukaan:

“Mutta nyt me olemme irti laista ja kuolleet pois siitä, mikä meidät piti vankeina, niin että me palvelemme Jumalaa Hengen uudessa tilassa emmekä kirjaimen vanhassa.” (Room 7:6)

Lisään vielä, että antinomismin vaaraa ei ole, koska kristittyä sitoo rakkauden laki, eli hän ei ole ilman lakia. Mutta rakkaus ei ole kirjaimessa.

50

Eli vastustat Tunnustuskirjojen opetusta lain kolmannesta käytöstä? Kaikki luterilaisetkaan eivät sitä hyväksy tai pidä sitä luovuttamattomana opetuksena.

“Jos uskovissa Jumalan valituissa lapsissa asuva Pyhä Henki jo tämän elämän aikana loisi heidät kokonaan uusiksi, niin että he luontoineen ja kaikkine kykyineen olisivat täysin synnittömiä, he eivät todellakaan tarvitsisi lakia eivätkä siis kiirehtijääkään. Ilman mitään lain opetusta, kehotusta, ohjausta ja hoputusta he aivan omasta aloitteestaan, täysin vapaaehtoisesti tekisivät kaiken, mitä he Jumalan tahdosta ovat velvollisia tekemään. Juuri sitenhän aurinko, kuu ja kaikki taivaan tähdet itsestään noudattavat ratojaan kenenkään tai minkään kehottamatta, ohjaamatta, kiirehtimättä, painostamatta, pakottamatta - tai estämättä. Ne seuraavat järjestystä, jonka Jumala on niille kerran säätänyt. Entä rakkaat enkelit? Heidänkin kuuliaisuutensa on täysin vapaaehtoista.”

6. Jumalan lain kolmas käyttö - Yksimielisyyden ohje - Luterilaiset tunnustuskirjat | Suomen ev.lut. kirkko

Ajattelin aikoinaan, että “liha” on myös spontaani, tai se ulkoapäin pakottamatta tekee, mitä haluaa ja helposti ottaa vallan ihmismielessä (vrt. “synti, joka niin helposti meidät kietoo”, Hepr. 12:1), jolloin ulkoapäin pakottamaton, sisäsyntyinen halu tehdä kristillistä hyvää ei aina toteudu ja mieli voi siirtyä toisenlaisten ajatusten ja halujen valtaan. Silloin “särkevällä” lain vasaralla voi olla tehtävää, ei vanhurskauttamismielessä tai legalistisessa mielessä, vaan muussa mielessä.

Lähimmäisen rakastamiseen voi pakottaa itsensä. Jos rakastamisen motiivin pitäisi aina olla putipuhdas tai mielen rakastaessaan sellainen, että mitään hidastavaa tai vastustavaa voimaa ei siitä kaivamallakaan löytyisi, taitaisi jäädä lähimmäisen rakastaminen tai palveleminen kaikkien kohdalla haavemaailmaan. Itseään on pakotettava usein, niin kuin aamulla herätyskellon soidessa on pakotettava itsensä, vaikka haluaisi nukkua.

1 tykkäys
51

Niin, minusta agape-rakkaus on sekä pragmaattista tekemistä tai ei-tekemistä…

“Rakkaus ei tee lähimmäiselle mitään pahaa. Sen tähden on rakkaus lain täyttämys.” (Room 13:10)
“Lapsukaiset, älkäämme rakastako sanalla tai kielellä, vaan teossa ja totuudessa.” (1.Joh 3:18)

… että tunnepitoista välittämistä:

“Rakkaus on pitkämielinen, rakkaus on lempeä; rakkaus ei kadehdi, ei kerskaa, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaansa, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä, vaan iloitsee yhdessä totuuden kanssa; kaikki se peittää, kaikki se uskoo, kaikki se toivoo, kaikki se kärsii.” (1.Kor 13:4-7)

Minusta nämä jakeet valaisevat asiaa (Jumalan rakastamista) aika paljon:

“Rakkaus Jumalaan on se, että pidämme hänen käskynsä.” (1.Joh 5:3)

“Ja tämä on hänen käskynsä, että meidän tulee uskoa hänen Poikansa Jeesuksen Kristuksen nimeen ja rakastaa toinen toistamme, niin kuin hän on meille käskyn antanut.” (1.Joh 3:23)

Mutta olipa rakkaus pragmaattista tai tunnepitoista, se joka ei rakasta veljeään ei voi rakastaa Jumalaa.

52

En hae oppiani luterilaisten opetuksista, mielestäni siinä on uhkana rakentaa turhaa esiymmärrystä ja valmiiksi pureskeltua tulkintaa. Mielestäni kristillisen toiminnan tulee olla rakkauden motivoimaa, vaikkapa vain pragmaattisessa mielessä. Kristityllä on sisimmässään laki, joten kyse ei ole antinomismista. Pahaa tai vääryyttä ei kristitty saa lähimmäiselle tehdä. Toisaalta mittaamattoman armon osallisuus voi ohjata kristittyjä dynaamiseen toimintaan: Kristuksen rakkaus vaatii tekemään jotakin evankeliumin hyväksi.

53

Tuo Tunnustuskirjojen kohta, jonka @Glacialis sinulle osoitti ilmaisee asian aivan oikein. Me tarvitsemme lakia ei tekemään meitä vanhurskaiksi, mutta osoittamaan meidän uskovienkin olevan syntisiä ja sikäli aina armon tarpeessa. Muuten on seurauksena antinomismi. Laki on pantava vanhalle ihmiselle.

1 tykkäys
54

Voiko mielestäsi kristillinen rakkauden motivoima toiminta ja itsensä pakottaminen kulkea yhdessä? Ajattelin, että voi.

Paavali ei varmaankaan nähnyt itsensä pakottamisessa mitään epäkristillistä.

“Ettekö tiedä, että jotka kilparadalla juoksevat, ne tosin kaikki juoksevat, mutta yksi saa voittopalkinnon? Juoskaa niinkuin hän, että sen saavuttaisitte. Mutta jokainen kilpailija noudattaa itsensähillitsemistä kaikessa; he saadakseen vain katoavaisen seppeleen, mutta me katoamattoman. Minä en siis juokse umpimähkään, en taistele niinkuin ilmaan hosuen, vaan minä kuritan ruumistani ja masennan sitä, etten minä, joka muille saarnaan, itse ehkä joutuisi hyljättäväksi.” (1 Kor. 9:24-27)

55

Mielestäni tuosta lauseestasi puuttuu sana mielestäni. :slightly_smiling_face:

56

Kyllä ja kilvoituksen tai pyhityselämän kannalta tähän aihepiiriin liittyen tuli mieleeni tämä kohta:

“Ette vielä ole verille asti tehneet vastarintaa, taistellessanne syntiä vastaan.” (Heb 12:4)

Kristityn elämä on jatkuvaa taistelua omaa lihaa ja syntiä ja paholaisen mahteja vastaan. Mutta näkemykseni mukaan uskonsa suhteen kristityn ei tarvitse kipuilla epävarmuudessa vaan hän voi iloita osakseen tulleesta armosta. Ajattelen niin, että kristinusko vähentää elämän taakkoja eikä lisää niitä.

57

Vai niin! Minä voin kyllä mielestäni ilmaista käsityksiäni ilman tuota mielestäni sanaa, ilman sen papukaijamaista toistamista joka käänteessä.

Edelliseen viestiini palaten sanon Lutheria siteeraten, että “vanhurskas tekee syntiä kaikissa hyvissä teoissaankin”, mutta tämä ei tarkoita, etteikö niitä ole tehtävä, vaikka vanhurskautuakseen niitä ei olekaan tehtävä, koska vanhurskauden uskova on saavuttanut yksin Kristuksen teon perusteella. Usko tekee meidän tekomme hyviksi, ei meidän rakkautemme.

58

Jos motivoituu kristittynä tekemään jotain hyvää lähimmäiselleen, onko syy toimintaan miellyttävä tai positiivinen olo, joka siihen liittyy? Miten se eroaisi sisäisessä kokemusmaailmassa siitä, kun ei-kristitty motivoituu tekemään jotain hyvää lähimmäiselleen? Mielestäni molemmat voivat tehdä joskus hyvää lähimmäiselleen täysin pakottamatta ja iloiten, ja molemmat voivat tehdä joskus hyvää lähimmäiselleen niin, että joltain osin pakottavat itseänsä (esim. ollessaan väsyneitä).

Jos kristitty tekisi hyvää lähimmäisilleen, vaikka siitä tulisi hänelle hirvittävää stressiä alusta asti, mutta ei-kristitty ei sellaiseen kykenisi, tai päinvastoin, silloin olisi selvä ero.

Jos kristillisen rakastamisen motivaation pitäisi olla putipuhdas, miten siitä kristittynä voisi varmistua? “Kuka huomaa kaikki erehdyksensä? Puhdista minut rikkomuksistani, niistäkin, joita en itse näe.” (Ps. 19:13)

1 tykkäys
59

Tuo on mielestäni hyvin sanottu.

60

Tuohan olisi aika paljon vaadittu (mahdotonta), mutta näkisin että tärkeää on se, että kyseessä ei ole pelastusopillinen asia.