Rippikoulu ennen ja nyt

Samanlaisia kokemuksia minullakin. Uskoin Jumalaan jo rippileirille mennessäni, mutta oli täysin selvää että se oli syytä pitää omana tietonaan. Pääpaino oli kaikenlaisilla typerillä ryhmäleikeillä. Isä meidän ja Uskontunnustus piti toki osata ulkoa, ja siitä taisi olla joku koe vielä lopussa. Muilta osin tuo oli lähinnä mukavaa yhdessä hengailua.

Ehkä se vaikutelma tuli juurikin siitä leikkimisestä. Luterilaisuudesta en muista oppineeni mitään muuta kuin nuo kaksi. Tai no, osasin ne toki jo ennen leirille menoani.

No, yhden päivän opetus jäi mieleen, mutta ei positiivisessa mielessä. Menimme ulos, ja jokaisen piti etsiä kivi. Sitten piti ajatella, kuinka kaikki tekemämme synnit siirtyvät siihen kiveen. Lopuksi kivi heitettiin pois, ja piti tuntea itsensä vapautuneeksi. Teeskentelin tietenkin muiden mukana, vaikka mielessäni mietin että tässä on kyllä jotain pahasti pielessä.

En tietenkään silloisen opetuksen varassa voinut tietää mikä siinä oli pielessä. Myöhemmin katolisen kirkon informaatiokurssilla sekin asia selvisi kun opetuksen aiheena oli parannuksen sakramentti.

1 tykkäys

Ripari ei kuitenkaan sitten vienyt omaa uskoasi…?

Rippikoulu on toki kirkossamme käynyt läpiä monenlaisia vaiheita. Aikoinaan se oli varmaan tiukkaa ja hyvin koulumaista. Suunnilleen 70- 80- luvuilla käsittääkseni seurakunnissa oli voimakasta herätyshenkisyyttä nuorisotyöntekijöiden joukossa, varmaan pappienkin… Monet ovat kertoneet miten traumaattista oli kun tunnelmaa kohotettiin iltamyöhäisellä, peloteltiin ehkä maailmanlopullakin ja ainakin eri asteisesti painostettiin nuoria tekemään uskonratkaisu.
Luulenpä että näistä ylilyönneistä johtuu se että monet menivät äärilaitaan: Koetettiin vähentää henkilökohtaisesta uskosta puhumista, ja ehkä opetussisältöönkin vaikutettiin. Sosiaalinen yhteenkuuluvuus, johon nuo leikit tähtäävät, tuli hyvin tärkeäksi. Tietenkin kirkossa on aina ollut eri suuntauksia, ja uskonpa että körttihenkiset riparit - seurakunnissa tai järjestön leirinä - eivät koskaan ole kovin paljon kansanlähetys- jne. tyyppisiä olleetkaan…
(Ylilyöntien seurausta taitaa olla eräs nykyään käytetty sanontakin leireillä: “Pyhän Hengen nukkumaanmenoaika on klo 23.” Eli yöllä kukkuminen lähinnä saa ihmiset käymään ylikierroksilla ja puhumaan asioita, joita päivällä tekisi mieli perua… )

Oma kokemukseni rajoittuu evankelisiin järjestöleireihin sekä rippikoululaisena että isosena. Vasta nyt ukkona olen päässyt näkemään mitä rippikoulu tällä hetkellä on, ohjaajana. Tästä välistä minulla on vain näitä muiden kertomia havaintoja.

Tällä hetkellä, oman kokemukseni mukaan, rippikoulu on hyvä asia. Siinä on toki edelleen varsinkin leirin osalta sitä “performanssi”-leimaa, josta edellä puhuttiin. Hyvin päin ajatellen pyrkimys on että hyvä kokemus, yhdessäolo ja leirillä koettu ystävyys kannattelisi ja nuoret sitoutuisivat seurakuntaan. Isoskoulutus onkin vetänyt näihin aikoihin asti hyvin. Ongelma on se, että nuorisolle ei oikein ole muuta, tai jossakin ainakin klikkaa myöhemmin. Koulu, opiskelu, kaverit… seurakuntiin jää vain murto-osa, ja liian moni myös eroaa kirkosta, ja jättää lapsensakin kastattamatta.

On tuhannen taalan kysymys, kuinka paljon syytä edellä kuvattuun on itse rippikoulussa, ja kuinka paljon se johtuu muusta, eli lähinnä siitä mitä tapahtuu seuraavina vuosina, kun isoseksi ei enää päästä.

Mutta siis mielestäni rippikoulu on nykyään hengellisesti ja sosiaalisesti hyvä asia. Nuoret saavat olla omana itsenään. Ulkoakin opetellaan, ja ohjaajilla on ainakin hyvä mahdollisuus materiaalin ja opetussuunnitelman puitteissa opettaa täyttä asiaa. Osaaminen siinä, miten nuorten kanssa ollaan, on käsittääkseni parantunut viime aikoina. Ainahan tulee välillä muodostuneeksi ongelmaryhmiä, kun on liian monta häirikköä mukana. Mutta usein nuoret ovat hyvin motivoituneita, ja kiinnostuneita myös kirkon elämästä ja sanomasta, eivätkä vain toisistaan… Tottakai rippikoululla on edelleen rituaalinen tehtävänsä. Aikuistumisen alkua, kodista irtaantumista. Moni on erittäin kiinni sosiaalisen paineen vuoksi toisissa, ja yleisessä mielipiteessä. Moni kuitenkin myös saa rohkeutta itsenäiseen ajatteluun, näin uskon. Se, mikä on ehkä hienointa, on nähdä miten nuoret arvostavat hiljentymistä jumalanpalveluksissa, rukoushelmien äärellä, iltahartauksissa. Tätä on myös tutkittu. Aivan kärkipäässä on tämä löytö: On hienoa olla hartauselämässä mukana. Se on jotain todella erilaista tässä ajassa nuorille. Uskon myös, että jp-elämään opettaminen on hyvä panostuksen paikka. Siinä on se sana, joka ei tyhjänä palaa…

3 tykkäystä

Ei toki, päinvastoin. Koska en oppinut siellä mitään, niin se sai minut opiskelemaan itse. Silloin 90-luvun alussa ei ollut nettiä, joten kirjastosta roudasin kassitolkulla kirjoja joita sitten lueskelin. Eri kirkkokunnista ja välillä myös muista uskonnoista.

Taisin osua juuri tuohon ajankohtaan. Tuli vähän sellainen tunne, että “hoidetaan nämä pakolliset opetuskuviot nyt lyhyen kaavan mukaan pois alta”.

Nuo leikit ovat monelle pahin painajainen. Jos me aikuisetkin ahdistumme työpaikan tykypäivien pelleilystä, niin kuinka sitten nuoret joilla ei ole välttämättä uskallusta sanoa ettei halua osallistua. Varsinkin, jos käy niin kuin minulle. Jouduin samalle leirille useammankin kiusaajani kanssa. Tosi kiva vetää jotain piirileikkiä sellaisen tyypin kanssa, jolta on juuri edellisellä viikolla saanut pataan.

3 tykkäystä

Tämän takia jätin leirit väliin ja kävin iltarippikoulun 4-5 kuukautta kerran viikossa muutama tunti. Sieltä en kylläkään saanut mitään irti, mutta tulipahan käytyä. Myös työpaikkojen leikit olen kiertänyt kaukaa. Kerran kolmannes osastosta karkasi omille retkille leikkien ajaksi.

1 tykkäys

Niin minullakin oli alunperin tarkoitus, mutta ystävä sai taivuteltua leirille.

Onneksi työpaikoilla osallistuminen on usein vapaaehtoista.

Ammattikoulussa sen sijaan käytettiin uhkailua tehosteena. Vain lääkärintodistuksella sai olla poissa. Minulla kävi hyvä tuuri, kun juuri sille viikolle osui luvallinen poissaolo. Tosin migreeniä sairastavalle lääkärintodistuksen hankkiminen ei mikään ongelma olisi ollut. Nuuhkaisu hajuvesipullosta ja päivä menee mukavasti tiputuksessa.

2 tykkäystä

Rippikoululeirien ahdistavuus voi tosiaan liittyä nykyään enemmän pakkoleikkiin kuin uskoon painostamiseen, mikä on jotenkin koominenkin muutos äkkiseltään ajatellen.
Mutta kyllä asia on todellinen ja on todellakin vältettävä tuota että sosiaalinen paine pakottaa nekin mukaan joille läheisyys on kamalaa. Regressio ei sinänsä ole huono juttu. Estojen häipyessä ja ehkä leiriväsymyksen myötä tapahtuu hyvääkin vapautumista. Mutta se voi olla joku pienempi joukko ja ajanviete mikä sopii kun piirileikki tympii tai pelottaa. Syntyy Aliaksen pelaamiseen tai korikseen tai pingikseen innostuvia porukoita jne. Nuorten kesken juttuhan on se yhdessä olo, ei se mitä tehdään.
Aina ei voi välttää sitä että samalle leirille tulee esim koulukiusaaja ja kiusattu. Mutta se pitäisi kyllä estää, samoin kuin on nuoren huoltajan vastuulla että joku isompi ongelma tai sairaus on kerrottu ohjaajille etukäteen. Sitten on niinkin että leiri ei sovi kaikille ja sen pitäisi olla normaalia että käydään päiväripari. Mutta introvertinkin on mahdollista olla joukossa mukana jos hänestä huolehditaan. Mutkikkaita tilanteita riittää!

Isoskoulutus on suunnannut leiritoimintaa liikaa sen mukaan että isoset tykkäävät järjestää sitä leikkiä ja vetää sketsejään. Joskus sattuukin huipputaitavia kykyjä isosiksi. Nuoret ovat äärimmäisen tärkeitä apuja ohjaajille. Kyllä he pitkälti vastaavat siitä ryhmäytymisestä.
Koulutusta ja leirejä ollaan kuitenkin nyt muutettu niin että isoset ovat enemmän mukana oppisisältöä jaettaessa eli itse asiassa. Ryhmänohjaajana nuoren ei ole aina helppo tarttua uskon asioita koskeviin tehtäviin. Mutta periksi ei kannata antaa. Joukossa on yleensä aina hiukan kypsempiä jotka näyttävät esimerkkiä.
Itse pidän suurimpana haasteena ja tavoitteena kohdata jokainen rippikoululainen rakkaudella ja kärsivällisesti. Erityisesti ne jotka eivät ole aktiivisia ja esillä. Muistaen että ei se suupalttikaan välttämättä ole onnellisin. Jopa masennus on vaiva joka ei aina näy päällepäin ryhmän keskellä.

1 tykkäys

Varmaan tätäkin on joissain järjestöjen omilla rippikoululeireillä tapahtunut, ehkä paljonkin, mutta ennemmin vaikka sitä, kuin ettei pappi uskonut ollenkaan siihen mitä piti opettaa.

Meillä pastori sanoi, ettei hän oikeasti usko, mutta oli kiinnostunut aiheesta ja kai yleisemminkin uskonnoista. Soitti nauhalta muslimien rikouskutsuhuutoja aikana, jolloin heitä ei ollut Suomessa kuin muutamia. Tuosta rippikoulusta en kyllä saanut yhtikäs mitään ainakaan kristillistä, paitsi tapakirkollisuuteen liittyviä ohjeita. Myöhemmin kävin joskus saman papin jumalanpalveluksessa, jossa hän keskittyi purjehdusharrastukseensa saarnassaan niin hyvin, ettei siinä oikein muusta puhuttukaan.

1 tykkäys

Juu siihen viittasinkin edellä että erot olivat varmaan suuria myös nuoruudessamme.
Nuorisotyössä oli paljon ratkaisukeskeistä menoa myös seurakunnissa 70-luvulla. Ei ollut vain järjestöjen ominaisuus se. Jotkut sitten sanoutuivat irti sellaisesta ja saattoi lapsi mennä pesuveden mukana.

Kuten nyt entiset kommunistit tekevät tiliä nuoruudestaan niin myös uskonnollisesti se aika oli äärimmäisyyksiä täynnä.

Jep. Ja kristillisissä piireissä hämmentävän usein on oletuksena, että kaikki uskovat nuoret haluavat isosiksi. Äärimmillään paikallisseurakunta ei järjestä mitään muuta nuortentoimintaa kuin isoskoulutusta. Se houkuttelee mukaan silloin vain tiettyä ihmistyyppiä - sosiaalista, huumorikeskeistä, luonnossa hyvin pärjäävää (omalla riparillani isosten piti mm. soutaa), yökukkuvaa… Muille ei oikein ole mitään. Vielä aikuisempanakin monesti seurakunta/herätysliiketoiminnassa on paljon erilaisia leirejä, ja oletusarvo on, että kaikkihan niistä tykkää.

Tämä asia on muuttumassa, usko huviksesi. Jo se seikka että isoskoulutus taitaa menettää suosiota, pakottaa uuteen.
Itse pyrin tuomaan esiin sitä nuorille että mukaan voi tulla ja seurakunnassa olla oma itsensä. Luonnollisesti musiikki on se jota aina voi suositella. Mutta ihan ilman suurta aktiivisuuden halua kirkkoon pitää saada tulla. Jatkamaan sitä mitä rippikoulu antoi eli hiljentymistä Jumalan edessä.
Nuorille on kuitenkin tyypillistä halu varttua yhdessä. Siihen muodostuu tapoja jotka ovat nyt tässä rippikoulun ja isostoiminnan tarinassa näkyvissä.

Kun minä kävin luterilaista rippikoulua muistaakseni vuonna 1965, se oli hyvin koulumaista. Ainoa työntekijä oli pappi, joka opetti meitä kirkon takahuoneessa. Se ei siis ollut leiri, mutta koko rippikoulu käytiin silti yhdessä jaksossa kesälomalla. Opeteltiin ulkoa varmaankin jotakin katekismuksesta. Serkkuni, joka asui kirkon vieressä, ja hänen ystävättärensä, naapurin tyttö, kilpailivat, kumpi on pidempään käymättä kirkossa, mutta he tulivat kirkkoon minun konfirmaatiooni. Sillä tavalla kumpikaan ei saanut etumatkaa kilpailussa.

1 tykkäys

Minä sain viime kesänä noottia, kun olin kysynyt riparilaisilta, mihin he uskovat. Kannatan avointa, rehellistä ja kunnioittavaa keskustelua. Kysyttäessähän kristillinen käsitys kuolemanjälkeisestä elämästä häviää heittämällä ateistiselle tyhjyydelle ja jälleensyntymälle. Mutta joo, kysyä ei saa. Näen tässä taustalla relativismin. Ojasta allikkoon, painostamisesta hällävälismiin. Ikävä kun seurakunnatkin rajaavat hengellisyyttä sydämen ja yksityisyyden reservaattiin.

Minä kävin luterilaisen rippikoulun 1984-85 pienessä varsinaissuomalaisessa maaseutuseurakunnassa. Liityin sitä varten itse kirkon jäseneksi, kun isä oli eronnut kirkosta muutama vuosi aikaisemmin. Tästä syystä olin myös vuoden vanhempi kuin muu osallistujajoukko, jotka lisäksi olivat luokkakavereita keskenään. Meillä ei ollut mitään muuta vaihtoehtoa tarjolla kuin tulla rippikouluun joka lauantai klo 10-13, konfirmaatio sitten toukokuun lopulla. Ei ollut ratkaisukeskeisyyttä, ei typeriksi mainittuja leikkejä. Sen sijaan oli koulumaisuutta ja vahvaa osaamattomuutta nuorison käsittelyssä. Suuri osa ajasta meni hälinän merkeissä.

Opin kyllä vuoden aikana paljonkin uskosta ja uskonnosta, mutta ennemmin se oli sen aikaisen koulun uskonnonopettajani, myöhemmän arkkipiispan vaimon ansiota. Hän oli yksi parhaita opettajia, joita koulussa kohtasin.

1 tykkäys

Kuulostaa oudolta. Olen siinä käsityksessä ollut, että seurakuntamme on sellainen keskiverto mitä tulee mielipidekirjoon kansankirkossamme. On siis sekä radikaaliuteen että perinteisyyteen taipumusta, ja eniten keskitielle. Mutta missään vaiheessa ei ole tullut vastaan tuollaista, etteikö saa kysyä mihin nuoret uskovat. Sehän on aivan eri asia kuin tuputtaminen tai painostaminen. Jos ei saa kysyä, sopii ihmetellä, onko konfirmaatiotakaan! Siinähän kysytään, tahdotaanko yhtyä uskontunnustukseen, ja sitten tahdotaan. Siitäkin on käyty ihan avointa keskustelua että jos ei nuori halua ollenkaan kunnioittaa uskontunnustusta ja jotenkin haistattaa pitkät (jätetään tarkempi kuvaus sikseen) rippikoulun sisällölle ja uskolle, niin ei häntä papin ole pakko konfirmoida. Ihan tavalliset melko liberaalit papit tätä ovat pohtineet. Ja aina toisinaan olen kuullut kun pappi sanoo avoimesti ryhmälle, että konfirmaatio on vapaaehtoista. Rippikoulun voi käydä, mutta jos ei halua tunnustaa uskoa, voidaan konfirmaatio sellaisen kohdalla jättää sikseen.

Oletko siis pappi? Kyllä sinuna kysyisin nootin antajilta perusteluja.

1 tykkäys

Voin uskoa. Ja on sitä vieläkin… Joskus meidän ohjaajien mokista johtuvaa, joskus vaan sattuu ryhmä rämä vai olisko se ryhmä räkä samalle rippikoululle ja kurssia on lähes toivotonta kääntää kun vikaan mennään alussa.
Konkarit ovat kertoneet, että juuri 80-luvulla oli kaikkein levottominta. Ripareille tuotiin päihteitä, vieraita tuli ja meni, ja homma meni aivan hulluksi monesti. Sinä ehkä osaat sanoa, oliko se myös koulupäivinä ja koulun sisällä tuollaista, ja sinun lauantairiparisi sitten vaan heijasteli samaa meininkiä.
Kuulostaa kyllä huonoimmalta mahdolliselta ajankohdalta tuo la klo 10-13, millä aikakaudella tahansa! :laughing:

Olen pappi joo. Sain perustelun: se ei kuulu minulle, mihin nuori uskoo. Samalla logiikalla kasteperheeltä ei saa kysyä avioliitosta tai ohjata siihen, sillä silloinhan annettaisiin ymmärtää, että toinen on parempi toista. Yritin tuosta herättää keskustelua, mutta ainakaan itse en kuullut yhtään kommenttia. Vetosin itsekin konfirmaatioon. Elämä kysyy uskoamme päivittäin. Kysyminen on mm. siitä ongelmallinen, että se paljastaa uskonelämän teatteriksi monen kohdalla. Eli, mitä tekemistä uskolla on rippikoulun kanssa?

En ole enää töissä tuossa paikassa. Eikä ole ensimmäinen kerta, kun oma ymmärrys rippikoulun tarkoituksesta ja toteutuksesta törmää kansankirkon leväperäisyyteen - toisaalta monesti oikein hyvä meno (eipä katkeroiduta).

3 tykkäystä

Ok, hyvä että olet päässyt tuosta työpaikasta.

Kieltämättä erilaisia törmäystilanteita voi tulla missä tahansa… Eihän tämäkään täydellinen seurakunta ole, ei läheskään.
Mutta koska ennakko-oletus minulla oli ja monella on (tietoon tai luuloon perustuen) että paikallisseurakunnat eivät tarjoa nuorille lainkaan Jumalan sanaa rippikoulun yhteydessä, niin siitä ilosta minkä olen kokenut (kyllä tarjoaa!) olen täällä jo useana vuonna halunnut sitä positiivista puolta korostaa.

Järjestöjen rippikouluista minulla siis lähinnä tietoa ja kokemusta Sleyn toiminnasta. Arvelisin että Ryttylä tarjoaa melko lähelle sitä tulevaa kokemusta, Päiväkumpu (SLS) perinteisesti aika vahvaa musiikkileiriä, Aholansaari taatusti körttihenkistä ja lestadiolaiset aivan varmasti heidän liikkeensä arvojen ja opin mukaista riparia.
Olkoon sitten hengeltään ja sisällöltään mikä vaan, järjestöriparin heikkous on paikallisseurakuntaan tutustumisen olemattomuus. Jotain alkujuttuja kai käydään kotiseurakunnassa mutta leirin ja jatkon eli isoselämän tarjoaa järjestö. Mikään onni ja autuus tuskin on sekään vaihtoehto. Joillekin sopii, toisille ei.

Aikuisten rippikoulut ovat muuten lisänneet kai suosiotaan. Hyvä!

Kyllä sitä silloin mun aikaan oli jonkin verran. Käsittääkseni seurakunta voi kuitenkin päättää itse, kuinka paljon käyntejä vaaditaan. Mutta silloin muinoin lukuvuonna 2003-2004 homma toimi niin, että järjestöriparille menijöille oli ensin oma yhteinen tilaisuus, jossa rippikoulupastori kertoi oman seurakunnan toimintamuodoista. Meitä oli paikalla muistaakseni kaksi sleyläistä, kaksi lestadiolaista (joilla oli vaikeuksia hahmottaa, mikä toimintamuoto on seurakunnan ja mikä rauhanyhdistyksen!) ja yksi Kuortaneen urheiluopiston riparille suunnannut urheilijanuori. Alkusession jälkeen kerättiin merkintöjä rippikoulukorttiin. Alunperin oli määritelty tilaisuudet joissa käydään, mutta niitä sai aika jouhevasti korvata toisilla jos aikatauluun ei sopinut, ja viisi merkintää taisi olla minimi. Yksi nuorteniltakin piti olla, joten seurakunta järjesti erikseen rippikouluryhmiä varten nuortenilta-nimikkeisiä tilaisuuksia, kun tosiaan kaikille avoin nuorisotyö oli pelkkää isoskoulutusta. Tuskin ne oman paikallisseurakunnan riparilaiset sen enempää seurakunnan tilaisuuksissa kävivät. Leiri nyt on joka tapauksessa oma erillinen kuplansa, oli se minkä tahansa tahon.

1 tykkäys

Hah, meillä katolisessa kirkossa, ainakin täällä Suomessa, suunnilleen kaikki lasten ja nuorten opetus järjestetään edelleenkin lauantaisin, usein nimenomaan klo 10-13 :wink:

En muista, että rippikouluun olisi tuotu päihteitä, tai ainakaan minulle ei tarjottu :wink: Ehkä niitä jotkut nauttivat sitten sen jälkeen… Varmaan tuollaista on enemmän leireillä.

Sen sijaan koulusta kyllä muistan, että päihteiden käyttöä esiintyi - ihan perinteistä alkoholia, mutta myös lääkkeiden väärinkäyttö välitunneilla oli muutamilla ihan päivittäistä. Liimojen haistelua myös esiintyi niihin aikoihin, mutta sitä pidettiin vähän epätoivoisena.

1 tykkäys

Asia ei välttämättä aina noin ole, että paikallisseurakunta jäisi vieraaksi järjestörippikoulun käyneelle. Järjestöriparin käyneet, järjestöriparille isoseksi haluavat käyvät usein myös paikallisseurakuntansa isoskoulutusta luettelemistasi ripareista ainakin Ryttylän ja Päiväkummun kohdalla. Ei näillä järjestöillä ole omaa viikkotoimintaa nuorille kuin joissain harvoissa kaupungeissa. Sitä pidetään parempana, että osallistuu johonkin kuin että ei olisi arjessa minkään hengellisen yhteisön toiminnassa aktiivisesti mukana.

Kansanlähetyksen isoskoulutus kestää 2 viikonloppua. Kansanlähetyksen isoshaussa täytyy hakijan vastata myös kysymykseen: “Käytkö kotipaikkakunnallasi ainakin noin kerran kuussa jossain nuortenilloissa, jumalanpalveluksissa tai muussa toiminnassa?” sekä kysymykseen “Oletko suorittanut isoskoulutuksen myös muualla (tai käytkö sitä tällä hetkellä)?” Päiväkummun isoshaussa erikseen korostetaan, että “Pidämme tärkeänä isoskoulutuksen käymistä omassa seurakunnassa, joten merkitse se hakemukseen. Kerro myös, millaisia sisältöjä koulutuksessa on ollut.” Sitä pidetään positiivisena asiana ainakin noissa kahdessa järjestössä, jos nuori osallistuu säännöllisesti johonkin hengelliseen toimintaan ja jos tämä on käynyt isoskoulutusta myös muualla.

1 tykkäys