Onko kukaan kuullut sitä juttua, kun ennen ostettiin rippilahjaksi nuorelle tekohampaat. Tarina on ilmeisesti tosi jossain 50-60-luvun Itä-Suomen syrjäseuduilla, missä hammaslääkäreitä ei ollut.
4 tykkäystä
Tuo oli asia, josta en lapsena tykännyt yhtään. Sunnuntaisin pitkä kirkkomatka ja messu, arkisin koulua, ja sitten pitäisi uhrata mikä tuntui koko lauantailta uskonnontunnille? 
En ollut kovin hurskas lapsi, mutta asiaa ei auttanut että kaikki lauantaikurssilla tuntuivat tuntevan toisensa koulusta/muualta entuudestaan, eikä porukkaan integroituminen oikein onnistunut. En sitten hirveän kauan tuolla käynytkään, saatiin uskonnonopetus järjestymään arkena koulussa.
5 tykkäystä
Britanniassa se oli tavallista ennen kuin hampaita alettiin hoitaa paremmin. Vuonna 1968 peräti 37 prosentilla yli 16-vuotiaista oli kokoproteesi.
“Pre-1948, the vast majority of the population had dentistry only when they were in pain, and that probably resulted in an extraction,” says Dr Nigel Carter, chief executive of the British Dental Health Foundation. Then the NHS swooped in to rescue us. Well, as best it could. "If you went to the dentist in the 50s and 60s, for the first time possibly, you probably had half a dozen badly broken-down teeth and another half-dozen that would need heavy restoration. You’d end up with all your teeth taken out: full dentures. By the first Adult Dental Health Survey in 1968, 37% of the population over the age of 16 – and you really have to think about this figure twice, over the age of 16 – had got full dentures."
4 tykkäystä
Luulisi olevan järkevämpi järjestää tuollainen sunnuntaina messun yhteydessä, kun ollaan muutenkin paikalla. Joku evästauko siihen tietysti silloin tarvitaan.
Kertomukset tekohampaista rippilahjana ovat tuttuja. Olen tutustunut tuohon osaan Suomen historiasta keskustellessani sellaisten ihmisten kanssa, joilla on ollut omakohtaiseen kokemukseen perustuvia kertomuksia siitä, kuinka rippilahjaksi on annettu tekohampaat. Suomalaisten hampaat paranivat olennaisesti kai vasta 1970-luvulta eteenpäin, kun hammastahnoihin alettiin laittaa fluoria ja kun vuoden 1972 kansanterveyslaki mullisti hammashoitoon pääsymahdollisuudet.
Jos historia kiinnostaa, niin suomalaisten hampaiden historiasta Yle julkaisi vuonna 2015 katsauksen. Osana sitä mainittiin myös tekohampaiden hankinta rippilahjaksi:
Proteeseja hankittiin nuorille rippilahjaksi tai viimeistään vihille mentäessä. Juhannushäiden alla hammaslääkärit urakoivat tekohampaita jopa kymmenelle morsiamelle.
– Valkoisista kauniista filmitähtien hampaista oli kuvia lehdissä ja semmoset haluttiin itsellekin, etenkin jos kaikki etuhampaat olivat rikki. Sitten otetiin kaikki pois ja teetettiin proteesi.
Suuri osa suomalaisista oli hampaattomia 70-luvun alussa, kun halu pitää omista hampaista kiinni alkoi kasvaa.
4 tykkäystä
Siltä se aikuisistakin tuntuu. Minua on välillä pyydetty auttamaan, jos on ollut iso ryhmä ja erityislapsia joukossa. Silloin meno on niin levotonta, että toinen aikuinen paimennushommissa vapauttaa opettajan keskittymään opettamiseen. Varsinkin yöviikon jälkeen se aamuherätys lauantaina oli 
Ja hälinä ja kiljuvat kersat, kun itse oli väsynyt työviikosta. Ymmärrän niitä lapsia oikein hyvin. Meiltä aikuisilta tuppaa usein unohtumaan, että eivät ne lapsetkaan mitään ikiliikkujia ole vaikka siltä joskus näyttääkin.
4 tykkäystä
Lauantai on kuitenkin arkipäivä. Pyhätyötä ei tule suosia. Opettaminen ja opiskelukin ovat työtä. Ei sunnuntaina pidä olla muuta ohjelmaa kuin jumalanpalvelus ja kirkkokahvit.
1 tykkäys
Muistutan nyt, että meillä melkein kaikissa seurakunnissa on 4-5 messua eri aikoina pitkin päivää, joten mitenkään itsestään selvästi ei ole mitään “kun ollaan muutenkin paikalla” -aikaa. Toinen juttu on se, että papin aika menee messun viettoon, ja tilatkin ovat sellaiset, että on valittava kirkkokahvit tai opetus. Lisäksi oikeasti noita vapaaehtoisia taitaa sunnuntaiksi olla vielä vaikeampi värvätä kuin lauantaiksi.
1 tykkäys
Kirkko Suomessa on laittanut Facebookiin seuraavan jutun.
Kuten jo niin monissa tutkimuksissa on tuotu esille, nykyiset nuoret sukupolvet eivät välttämättä pidä merkityksellisinä niitä asioita, jotka ovat itselleni tärkeitä. Olin siis mission ytimessä: kuinka evankeliumin sana voi tulla eläväksi siinä elämässä, jonka keskellä nuoret ovat.
Ihan mielenkiintoisia huomioita tuossa jutussa on. Varmaan semmoiset, jotka ovat olleet opettamassa rippikoulussa, tunnistavat tuosta jotain.
Tuosta itselleni tuli mieleen se, että kirkon työntekijöiden ikärakenteen ja eläkeiän vuosittaisen nousemisen johdosta keskimääräinen ikäero rippikoululaisten ja kirkon työntekijöiden välillä kasvaa jatkuvasti. Nykyään rippikoulun vetäjän ja rippikoululaisen välillä voi olla enimmillään noin 55 vuoden ikäero. Kohta töissä saa halutessaan eläkevakuutettuna jatkaa 70 vuotiaaksi asti.
Toki niin oli läpi 1900-luvunkin, että rippikoulun vetäjät ovat olleet eri sukupolvea kuin leiriläiset, maailman ollessa samaan aikaan muutoksessa, mutta ikäeron kasvun myötä asiaan voi vuosien saatossa tulla lisää haastekertoimia. Varsin harvassa taitavat olla yli 60-vuotiaat nuorisotyöntekijät, koska moni nuorisotyöntekijä vaihtaa alaa jo kauan ennen vanhuuseläkeikää, mutta suhteessa papistoon rippikoululaisten ikäero voi olla välillä varsin suurikin.
4 tykkäystä
Tänne voisi jatkaa tuota rippikoulusta keskustelemista. Käyttäjiltäkin toivoisi oma-aloitteisuutta, kun jossain ketjussa aletaan kirjoitella jostain ihan muusta kuin otsikon aiheesta. Hakusanalla “rippikoulu” tällainen ketju löytyi helposti.
Rippileirin jälkeen Vuorikuru kävi isoskoulutuksen ja päätyi isoseksi ja mukaan seurakunnan nuorisotoimintaan. Isosaikaan liittyvät hänen traumaattisimmat kokemuksensa. Rippileirillä ohjaajat kertoivat isosille, että mitä pitempään leiri kestää, sitä voimakkaammin saatana yrittää estää sen, että nuoret tulisivat uskoon. Siksi isosten tehtävänä oli rukoilla ja käydä sillä lailla hengellistä sotaa.– Sitä rukoilemista oli ihan hirveästi. Kun muu ohjelma iltaisin oli loppunut, isosilla oli vielä pakollinen rukoushetki. Aamulla ennen muuta ohjelmaa oli myös rukous. Jatkuvaan rukoilemiseen liittyi myös kielilläpuhumista ja muuta. Ne olivat aika ahdistavia tilanteita, varsinkaan kun en ymmärtänyt, mistä siinä oli kyse. Leirin loppuvaiheessa olin ihan poikki.
Tuossa on jutun mukaan ollut kyse seurakunnan järjestämästä rippileiristä. Se on varmaan aika yleinen kokemus niin isosilla kuin leiriläisilläkin, että leirin loppuvaiheessa on ihan poikki. Unet jäävät usein vähiin, ja leirin jälkeen moni nuori nukkuu pitkään. Asia ei johdu siitä, että työntekijät määräisivät olemaan nukkumatta, vaan siitä, että ilta-aikaa hiljaisuuden alettua nuoret käyttävät aikaa usein johonkin muuhun kuin nukkumiseen.
Rukousasioiden opetusta isosille pidän lähtökohtaisesti hyvänä asiana. Rukoukseen Jeesuskin seuraajien kehotti. Mutta toki sisällölläkin on väliä. Kuvauksen mukaan isoset on koottu yhteen rukoilemaan aamuisin ennen ohjelman alkua ja iltaohjelman jälkeen. Haastateltu on pitänyt tilannetta ahdistavana. Rukoustilanteet pitäisi toteuttaa niin, että rukous tapahtuu turvallisessa ympäristössä. Varsinkin jos kyse on nuorten leiristä.
2 tykkäystä
Ihan näin yksinkertainen ei selitys tälle ole. Oma riparikokemukseni oli sellainen, että leiriläisten ohjelma oli aikataulutettu niin, että nukkumaan ehtii asiallisen määrän. Ohjelmaa oli kuitenkin aamusta iltaan, koko ajan jotain. Ainoastaan viimeinen ilta oli ohjelmoitu sellaiseksi, että “virallinen osuus” kesti yli puolenyön. Isosilla oli kuitenkin lisäksi monenlaista suunnitteluhommaa, ja työntekijät ja isoset jäivät usein vielä palaveeraamaan jotain, kun leiriläiset lähtivät iltatoimille. Isoset myös herättivät leiriläiset aamuisin. Kyllä heidän päivälleen siis tuli väkisinkin sen verran pituutta, että unimäärä on todennäköisesti jäänyt alle suositusten.
Uskisteinien maailmassa ylipäätään valvomista kyllä ihannoitiin. Nuortenleireillä oli monesti erilaisia yöjatkoja, ja innokkaimmat eivät kai nukkuneet esim Evankeliumijuhlien (pe-su) aikana ollenkaan. Valvominen oli eräänlainen laillinen päihde, jonka avulla osa avoimesti tavoitteli aivotoiminnan tilan muuttumista. Tähän ei mielestäni vetäjien taholta riittävästi puututtu.
Tämä ei nyt sinänsä liity noihin kokemuksiin hengellisestä sodankäynnistä sun muusta, vaan siihen, että isosilla on ohjelmaa ennen muita ja muiden jälkeen.
Olen törmännyt erilaisiin käytäntöihin - joiden sisältö riippuu mm. majoitustiloista. Yleinen käytäntö isompien majoitustilojen rippileireillä on se, että isoset nukkuvat samoissa huoneissa rippikoululaisten kanssa, jolloin unen määräksikin tulee jokseenkin sama. Aikaisempi aamuherääminen on silloin isosille mahdollinen, mutta vain herätyskellon kanssa, joka herättää monet muutkin huoneessa nukkujat, jolloin hereilläoloaika edelleenkin on aika sama leiriläisten kanssa. Jos leirillä olevat nuoret eivät nuku silloin kun pitäisi, ei tällöin isonenkaan nuku. Pienten huoneiden majoituksen tapauksessa taas rippileiriläiset nukkuvat usein keskenään ja isoset myöskin omissa huoneissaan, ja silloin isosten ja rippileiriläisten nukkuma-ajoissa voi olla enemmän eroakin.
Suunnittelut ja valmistelut tehdään yleensä silloin kun rippikoululaiset ovat oppitunneilla. Oppitunteja on useampia tunteja per päivä. Vain koko leirin kaikkien vetäjien + kaikkien isosten läsnäoloa jostain syystä vaativat kokoukset voi toteuttaa silloin kun mitään ohjelmaa ei ole. Eli vaikka jonkun ruokatauon jälkeen ennen ohjelman jatkumista. Mutta isosten ohjaamisen ja kuulemisen voi tehdä ihan kaikkien vetäjien läsnäolovaatimusta käytännöllisemmin niin, että työntekijöistä vain osa on paikalla, jolloin kalenterointi on helpompaa, eikä päiviä tarvitse venyttää kummastakaan suunnasta. Somen kautta voi myös nykyään hoitaa leirin järjestäjien sisäistä kommunikointi pitkin päivääkin, mikä myös nykyään vähentää erillisten kokousten järjestämistarvetta.
Ylipäätään nuorten maaimassa valvomista usein ihannoidaan. Niin on ollut ennen ja niin lienee jatkossakin. Kyse on jo biologiasta. Murrosiässä nukkumistarve ei vähene, mutta nukahtamisajankohta tyypillisesti siirtyy myöhäisemmäksi kuin mitä on nuoremmilla lapsilla tai tyypillisesti työelämässä mukana olevilla vanhemmilla aikuisilla. Myös opiskelijaikäiset aikuiset harrastavat usein yövalvomista. Some-aika ei ole ainakaan vähentänyt nuorten yövalvomista.
Evankeliumijuhlat on tapahtuma, jossa tapahtumajärjestäjä järjestää päivisin ohjelmaa. Aitoja ei ole, ja yöpaikan saa kukin osallistuja valita vapaasti itse.
Seurakuntien ja hengellisten järjestöjen lasten ja nuorten leirit poikkeavat monista muista lasten ja nuorten leireistä Suomessa siinä, että niissä on yleensä jonkinlainen yritys varmistaa, että leiriläiset menevät illalla huoneisiinsa ja nukkuvat öisin. Monilla muiden tahojen järjestämillä lasten ja nuorten leireillä ei ole leirin järjestäjien puolesta valvontaa sen suhteen, että ovatko leiriläiset menneet nukkumaan. Myös sen seuranta, että nuoret eivät leirillä käytä alaikäisiltä Suomessa kiellettyjä päihteitä, on tyypillisesti erityisen aktiivista kristillisten organisaatioiden järjestämillä leireillä - kun taas kaikilla muilla leireillä sitä asiaa ei ole niin valvottu.
Näistä yllä olevista, osasta jo poistetuista kauhukertomuksista päätellen voin tyytyväisenä todeta, että onneksi minä en ole koskaan ollut minkäänlaisella rippileirillä. Ainoastaan armeijan sissileirillä ja tutkateknikkojen sauna, suunnistus-, sota-- ja makkaranpaistoleirillä. Olisi mahtanut olla ahdistava kokemus nuorelle 15 vuotiaalle. On pitänyt valvoa, ei ole saanut nukkua jne.
1 tykkäys
Mahdoton tietysti sanoa varmasti mutta kenties se on ollut onni.
Vuosittain huomataan sekin että monelle leirille tulleelle parempi vaihtoehto olisi päiväkoulu. On erilaisia vaikeuksia sopeutua leirillä olemiseen. Se vaikuttaa tietenkin koko ryhmään jos joudutaan paljon käyttämään aikaa ja voimia näihin tapauksiin.
Aivan varmasti. Tässä tullaan kuitenkin siihen suht yleiseen ongelmaan, että seurakuntien ja järjestöjen toiminta on hirveän leiri- ja isoskeskeistä. Joissain seurakunnissa ei edes ole riparin käyneille muuta nuorisotoimintaa kuin isoskoulutus. Silloin kaikille ei luontevasti löydy omaa paikkaa seurakunnan toiminnassa, koska pitkään poissa kotoa oleminen, ryhmien vetäminen, sketsiheittäytyminen tai yleinen eräjormailu eivät vaan ole kaikkien juttuja. Päiväripareita löytyy sitten kyllä paikallisseurakunnista, mutta herätysliikepuolella luonnollisista syistä on järjestään vain leirejä, joten jos oma seurakunta ei ole opillisesti hyvä vaihtoehto tai haluaa olla rauhassa paikalliselta porukalta, on vaihtoehtona lähinnä leiri - ja herätysliikkeiden leirit ovat pitkiä!
Tämä taitaa olla se yleistyvä normaali, koska uudemmat leirikeskukset yleensä rakennetaan niin, että huoneet ovat pienempiä. Tiloille halutaan monipuolista käyttöä, ja 10-20 hengen huoneisiin ei aikuisia taida edes yrittää majoittaa muut kuin armeija…
Ja nuorten kohdalla myös öisin. Yömessu jatkuu puolille öin, ehkä ylikin, ja sen jälkeen on nuorten yöjatkot, jotka voivat kestää jopa noin klo 03-04 asti. Kympiltä sitten jatkuu meno aamulla, että kyllä siinä ehtii hetken nukkuakin jos haluaa.
1 tykkäys
Itse en ole ollut myöskään missään seurakuntien nuorisotoiminnoissa milloinkaan mukana, enkä osannut sellaista edes ikinä kaivata. Koulupoikana kymmenvuotiaana ja muutaman vuoden alle olin kuitenkin seurakunnan poikakerhossa, jossa harrastettiin kaikkea mielenkiintoista. Sain innostuksen myös radiotekniikkaan ja elektroniikkaharratukseen tuolla. Jo kuuden vanhana uravalintani selveni, kun pihan muutaman vuoden vanhempien poikien kerhossa rakentamat radiot innostivat itseänikin kokeilemaan taitojani.
Kun opin lukemaan, ensimmäinen kirjani oli yksi professori Osmo A Wiion radionrakentajan kirjoista, jonka kanssa marssin elektroniikan komponenttiliikkeeseen ostamaan osia. Taloyhtiössä oli samassa rapussa kristillisen herätyksen saanet kerhonpitäjäveljekset ja viereisessä rapussa kaverini radiorakentajaisoveli, jolta kävin kyselemässä neuvoja. Rakennettiin myöhemmin kymmenen vanhana myös oma puhelinlinja ja puhelinkoneet, vedettiin piuha kerrostalon seinien ulkopuolella asunnosta toiseen. Myöhemmin toisessa talossa sama tehtiin ullakon kautta rapusta toiseen. Tietenkään mitään lupia kyselemättä. Hyvin toimi vuosia ja radio- & elektroniikkalaitteiden rakennus monipuolistui. Varhaisnuoruus meni antennien testauksissa ja kenttien kokeiluissa, missä saataisiin paras kuuluvuus.
Se kytkentä tässä on itse aiheeseen, että kerhonpitäjäveljekset olivat todennäköisesti viidennen liikkeen herätyksen uhreja. 
Nämä kirjat tulivat tutuiksi:
Yhteenveto
- Wiio, Osmo A. ja Somerikko Unto V: Harrastelijan radiokirja. Harrastelutaito Oy, 1950.
- Wiio, Osmo A. ja Somerikko Unto V: Taskuradiot ja transistorit. Tekniikan Maailma, 1958.
- Wiio, Osmo A. ja Somerikko Unto V: Uusi Radiokirja. Toinen painos. Helsinki: Tekniikan Maailma, 1959.
- Wiio, Osmo A. ja Somerikko Unto V: Nuorten radiokirja. Tekniikan Maailma, 1960.
2 tykkäystä
Vielä yksi viesti tästä aiheesta. Sitten vaikenen.
Vitsailusi on toki oma asiasi mutta tarkennan vielä muita lukijoita varten: Minä en syytä viidesläisyyttä summittaisesti vaan olen kertonut sen että liikkeen johtohahmoista ainakin osa on itse myöntänyt virheitä tehdyn. Samoin olen kirjoittanut ymmärtäväni niitä kriittisiä ääniä joita esiintyy sillä perusteella että ne vastaavat omia ja tuntemieni ihmisten kokemuksia.
Kaikissa liikkeissä ja kirkoissa on joitain puutteita. Viides liike ei tee poikkeusta mutta ei se mitätöi sen hyviä puolia. Ystäviä minulla on monessa suunnassa, myös siellä.
Ottaen huomioon ettei sinulla ole kokemusta rippikoulun tai nuorisotyön osalta nuorena tai aikuisena, mielipiteesi ja tiettyjen kokemusten vähättelysi on yllättävän vahvaa. .
Itse siis olen tehnyt työtä lasten ja nuorten parissa 40 vuotta ja 10 viimeisintä vuotta ilokseni myös rippikoulun ohjaajana.
Rohkenen sanoa että pedagogina ja nykyisin myös kirkon työntekijänä arvioin asioita aika vankan ja monipuolisen kokemuksen nojalla. En ole erehtymätön tietenkään ja kokemuksia tälläkin alalla on eri ihmisillä erilaisia.
Insinööriksi minusta ei olisi ja niistä asioista kysynkin viisaammilta. Ja monesta muusta.
Keskustelusta kiittäen, parempaa yhteyttä jossain vaiheessa toivoen.