Yksittäisen ihmisen on todellakin turha opettaa tästäkään yhtään mitään ellei hän nojaa kirkon parituhatvuotiseen kokemukseen.
Kai yksittäisellä ihmisellä saa olla mielipide, vaikka kuuluisikin kirkkoon. Opettaminen on eri asia.
Oikea kirkko -ajattelusta on tullut kumman fanaattista. Jokaista pientä kulttuurillistenkin perinteiden yksityiskohtaa joku pitää suoraan Jumalalta tulleena käskynä.
1 tykkäys
Itse ajattelen, että jos kirkolliset rituaalit tuntuvat näytellyltä, teatterilta eikä totuudelliselta, ongelma on ensisijaisesti minussa itsessäni. Kyse on turtumisesta siihen, mikä aluksi hämmästytti ja ihmetytti, lapsenkaltaisuuden menetystä, kuvan merkityksen menettämistä sieluni vastahakoisuuden vuoksi, poissaolevaa läsnäoloa, sisäisen keskittämistä ulkoiseen eikä ulkoisen keskittämistä sisäiseen. Kirkko kuitenkin kutsuu ja on aina kutsunut myös yhteiseen rukoukseen yksityisen rukouksen ja laupeudentekojen lisäksi. Kaikkia näitä Jumala käyttää ihmisten pyhitykseksi ja parannukseksi.
2 tykkäystä
Minun mielestäni on vähän eroa siinä tuntuuko joku pyhän merkkipäivän kulkue näytellyltä vai tuntuuko ehtoollisjumalanpalvelus näytellyltä.
Niin kuin olen sanonut, pidin ja pidän edelleen kulkueista, ihmettelen ja ihailen niitä edelleen. Pieniltä näytelmiltä ne tuntuivat alusta asti. Ne tuntuivat hyvältä kristilliseltä pedagogialta, ne avasivat minulle paljon kristinuskon totuuksia, mutta näytellyltä ne tuntuivat silti. Niiden todellinen merkitys mielestäni tapahtuu aivan toisaalla. Niissä ei ole mitään mitä ei voitaisi korvata toisella pienellä pedagogisella näytelmällä.
Kyynistyneisyys minussa näkyy niin että en jaksa palata joka kulkuepäivä muistelemaan sitä mitä ne kulkueet minulle silloin joskus antoivat. Niin kuin kirjoitin, se mikä on jäänyt jäljelle on Raamattu ja ehtoollinen. Ja joskus yhteiskristillinen Jeesus-kulkue kotikaupungissa.
1 tykkäys
Ei ristisaatto ole pedagoginen näytelmä.
Kyllä se siinä mielessä on, että jokainen siihen osallistuja sekä käyttäytyy yhteisesti sovitulla tavalla, että näin käyttäytyessään prosessoi omia prosessejaan. Esimerkiksi miltä tuntuu kantaa julkisesti, toisten katsellessa ristiä ja kävellä yhdessä ristiä kantavan joukon kanssa monta kilometriä. Moni kävellessään mielessään pohtii mitä tämä ristisaatto-akti toisaalta kertoo hänen muusta uskon elämästään ja toisaalta mitä ristisaattoon osallistuminen antaa ja voi auttaa oivaltamaan. Ristisaaton kestäessä mieleen tulee kaikenlaisia ajatuksia ja kysymyksiä mitä ei ehkä muuten niin paljon ajattele.
On vahva pedagoginen metodi kavellä joukon keskellä ja jopa tuntien ajan katsoa edellään kulkevaa ristiä ja pidän tapaa oikein hyvänä, mutta niin ettei siihen lueta mitään esoteerisia merkityksiä.
Itselläni pisin pyhissä käynti oli kolmen kuukauden ja 1300 kilometrin urakka. Välietappeina Fatiman pyhiinvaellusalue ja Pyhän Jaakobin hauta. Päätepisteenä Lourdesin pyhiinvaellusalue. Ei se pyhiinvaellus sinänsä minua tai maailmaa pyhittänyt vaan se Jumalan armosta minussa ja kohtaamieni ihmisten välissä tilanteissa tapahtunut Jumalan aikaansaama mielenmuutos. Siihen ei tarvita pyhissäkäyntiä tai ristisaattoa, vastaanottavuus Jumalaa kohtaan arkielämässä riittää, mutta jotkut haluavat lähteä ristisaatolle tai pyhiinvaellukselle, ja se on ihan hyvä tapa kuluttaa aikaansa.
Mielestäni tässä puhumme nyt aika lailla toistemme ohi. Vierastan “tarvitsemis-kielenkäyttöä”, sillä Jumala voi järjestää monenlaisia elämänolosuhteita, joissa asiat, jotka ovat aivan normaalia kristillistä elämää, kuten yhteiset jumalanpalvelukset, ehtoolliseen osallistuminen ja muut mysteeriot ovat ihmisen ulottumattomissa, mutta Jumala voi silti vaikuttaa armonsa kautta ihmiseen ja pelastaa hänet. Mutta silti olisi erikoista alkaa sanoa, että edellä mainittuja asioita “ei tarvittaisi”. Itse näen, että pyhiinvaellukset, ristiraatot ja rituaalit ovat sellaisia, joita pyhät ovat tehneet ja joihin he ovat osallistuneet. Ne ovat erityinen osa Jumalan vastaanottamista ihmisen elämään ja hyödyllisiä, jos ne oikein toteutetaan. Ne ovat osa mielenmuutosta, eräänlaisia hoitoja, jotta Jumalan armovoima enenisi myös muussa elämässä.
1 tykkäys
Ethän lue liian paljoa yhteen tarvita-sanaan.
Itse olen todella sitä mieltä että noita asioita ei välttämättä tarvita, mutta en ole sitä mieltä etteikö niiden muodostuminen tavaksi olisi hyödyllistä. Kuitenkin, esim. Krisin kommenteista näkee että niihin on mahdollista ladata paljon enemmän merkityksiä kuin tervehenkisen kristillisyyden nimissä olisi järkevää.
Eritteletkö siteeraten tervehenkisesti ne merkitykset joita olen viesteissäni ristisaattoihin ladannut?
Viittasit veden pyhitykseen pyhittymisen välineenä, mikä on totta kai aivan eri asia kuin viitata kulkueeseen/ristisaattoon sinänsä pyhityksen välineenä.
Kasteveden siunaavat monet kirkkokunnat. Siitä ei kuitenkaan opeteta monissakaan paikoissa että kastevesi luomakunnan osana pyhittyy kirkollisen siunauksen voimalla. Siitäkin voidaan vääntää ja tulkita suopeasti mitä pyhittyminen veden pyhittämisen yhteydessä teologisesti tarkoittaa.
Kasteveden siunauksen yleensä ajatellaan olevan sen veden kastekäyttöön erottamisen siunaus jossa pyydetään Jumalaa välittämään sen materian kautta kasteen sakramentin todellisuuden. Se on aika erilainen näkökulma kuin että jos virkaan vihitty pappi astelee siunatun ristin kanssa rantaan, upottaa ristin veteen ja sitten on varma että, oman pappeutensa ja ristin saaman siunauksen voimalla, Pyhän Hengen armovoima pyhittää koko järven. Eleenä ja pedagogisena näytelmänä tämä on loistava, äärimmäisen havainnollistava perinne. Itse asiassa kyllä minä rukoilen Jumalaa siunaamaan sen järven, siitä juovat ihmiset, siinä uivat ja sen rannalla asuvat ihmiset. Pyhittyminen on ehkä suomenkielisessä käytössä tässä yhteydessä aika vahva sana, vaikka sitä ortodoksit ovatkin tottuneet käyttämään.
Omasta mielestäni on sakramentit ja vielä niiden joukosta selkeät Jeesuksen asettamat sakramentit, joista voidaan jo puhua pyhityksen välineinä. Sitten on iso liuta kaikenlaisia kirkollisia rituaaleja joissa kuvataan pyhittymistä mutta joiden itsessään ei voida perustella välittävän pyhittymistä.
Joskushan varsinkin katolisessa tai ortodoksisessa kirkossa kuulee maallikoiden ja joskus papistonkin väittävän että milloin mikäkin tietyllä tavalla kirkossa istuminen, polvistuminen ja kääntyily tai eri lailla säilytetyt esineet pyhittävät.
Sitten taas voidaan sanoa että missä tahansa elämän yksityiskohdassa Jumala voi halutessaan pyhittää luomakuntaa.
Kategorisesti kirkon tapojen kutsuminen pyhityksen välineeksi on minusta ollut uskoontulostani asti ja on edelleen sekä esoteerisuutta, gnostilaisuutta sekä pakanallista vaikutetta kristinuskossa. Monikaan niistä tavoista ei tee ihmistä suoraan pakanuuden ja magian harjoittajaksi, mutta ei myöskään välttämättä kasvata uskon aikuisuuteen.
Itse todellakin arvostan kristinuskon kulttuurista puolta perinteisesti kristillisissä Välimeren maissa, mutta en lue niihin tapoihin enemmän kuin ne mielestäni ovat.
Pyysin sitaatteja minun kirjoituksista.
Mitä ristisaattoihin tulee, niin kyseessä on jo jakamattoman kirkon käytäntö, kuten vedenpyhityskin. Foorumin sääntöjen mukaan ne nauttivat suojelua.
Jos esimerkiksi ne eivät jotakuta henkilökohtaisesti nappaa, niin sen voi ihan hyvin jättää kertomatta. Sellaisella ei informatiivista arvoa juuri ole.
Viestissäni on lainaus sinulta. Minulla on hieman enemmän sanottavaa kuin että ristisaatot eivät henkilökohtaisesti nappaa. Foorumilla saa myös keskustella suojelua nauttivista aiheista.
Uskon että tekstilläni on paljonkin informatiivista arvoa, ja pidän tekstiäni sääntöjen puitteissa pysyvänä.
Onhan siinä yksi.
Kerroin uskomme mukaisen käsityksen, suojellun, siitä mitä vedenpyhityksessä tapahtuu.
Olen aivan varma että tämä suojelu ei tällä foorumilla tarkoita sitä etteikö vedenpyhityksen merkityksistä voi keskustella. Jos moderaattorit pyytävät minua muokkaamaan viestejäni, niin sitten muokkaan.
Ei tarkoita. Saa keskustella. En muista että lännen kirkossa olisi esim. koko järven pyhitystä sakramentaalina. Ei siis sakramenttina. Jakamaton kirkko käsitteenä sisältää myös käytäntöjä joita ei hyväksytä tai katsotaan karsaasti toisissa kirkoissa.
D
1 tykkäys
Piispa Tiihon opetti vuonna 1985 Kuopion katedraalissa ristisaatoista.
Tämän opetuksen voin jo allekirjoittaa. Hän puhuu ensin miten uskovat ja kirkko tuovat Jumalan armoa ja pyhyyttä maailmaan tavallisen elämän keskellä.
Maailmaan lähetettynä kirkko suorittaa tehtävää, evankeliumin sanoman julistamisen ja pyhittämisen tehtävää. Apostolien lähetystyön jatkajina ajassa olivat pyhittäjäisämme Sergei ja Herman, joiden nimeä Pyhien Sergein ja Hermanin Veljeskunta kantaa. Hengen kypsyydessä pyhittäjäisät olivat ymmärtäneet olla kuuliaisia evankeliumin sanomalle ja olla valmiit viemään hyvää sanomaa “aina maan äänin asti”.
Kirkon elämän nykyhetkessäkin pyhyys vaikuttaa ja toimii. Tällekin sukupolvelle on eräänlaisena uskonelämän syvyyden tavoitteena synnyttää uusia pyhiä hengen elämän taivaalle. Kirkko pyrkii pyhittämään myös luomakunnan ja saattamaan sen kaunistettuun ja kirkastettuun olotilaan. Ristisaatto ja vedenpyhitys kuvaavat ihmisen matkaa ajassa kohti ikuisuutta uskon totuudessa ja pyhittymisen janossa.
Tämänkin sukupolven tavoitteena on synnyttää pyhiä (opetuspuhe) – Ortodoksi.net
Piispa uskaltaa käyttää ilmaisua “kuvata”. “Ristisaatto ja vedenpyhitys kuvaavat ihmisen matkaa ajassa kohti ikuisuutta uskon totuudessa ja pyhittymisen janossa.”
Todellinen matka tapahtuu kuitenkin suurelta osin muualla kuin ristisaatossa, todellisen elämän keskellä. Ristisaatto omasta mielestäni antaa mahdollisuuden miettiä sitä omaa todellista matkaansa ja tehdä suunnanmuutoksia jos on tarpeen. Näkisin että ristisaatto on ikäänkuin mobilisoitu retriitti, tuokio oman elämän suuntansa miettimiseen. Sellaisena se on tietysti osa ihmisen matkaa pyhyyteen. Jos kuitenkaan mitään pyhittyvää ja pyhittävää elämää ei tapahdu ristisaattojen ulkopuolella, se ei yksin ole mikään pyhyyden lähde seuduille jonka läpi se kulkee.
Piispan opetus on lyhyt ja ytimekäs. Kirkko maailmaan lähetettynä suorittaa evankeliumin sanoman julistamisen ja pyhittämisen tehtävää. Kristittyjen maailman pyhittävyys ei liity rituaalien määrään ja muotoon, pyhitetyn veden määrään tai kulkueiden pituuteen, vaan olemiseen kuuliainen evankeliumin sanomalle. Kun kristitty tuo toisia Jumalan luo ja uskoon antamalla omalla elämällään esimerkin ja todistuksen, vaillinaisenkin, niin kuin me kaikki olemme, se vie sanomaa Jeesuksesta maailmaan ja sitä kautta pyhittää sitä.
3 tykkäystä