Turun YO-teatteri “rohkeana”. No, kieltämättä lievästi omaperäinen veto onkin tuo Jeesuksen lesbous jostakin Ecce Homo -ilveilystä tai Terence McNallyn Corpus Christi -näytelmästä tutun mieshomouden sijaan. Voi tuota nuorison luovuutta, mitä kaikkea ne vielä keksivätkään!
Turun ylioppilasteatteri esittää rohkean tulkinnan Jeesuksen elämästä. Jenni Korpelan ohjaamassa Messias-näytelmässä Jeesus on lesbo ja opetuslapset sateenkaaren kirjava joukko.
Näytelmä seuraa melko tarkasti Uuden testamentin kertomusta, mutta joissakin kohdissa siitä poiketaan. Jeesus esimerkiksi vihkii kaksi miespuolista opetuslasta avioliittoon.
Messias perustuu osittain Terrence McNallyn näytelmään Corpus Christi, jossa Jeesus esitetään homoseksuaalina miehenä.
Ohjaaja Jenni Korpela kertoo näytelmän käsiohjelmassa, että hän päätti tehdä esityksen, koska kristinuskosta kumpuava normisto on edelleen monia ihmisiä ulkopuolistava.
– En ole koskaan kokenut, että se lähimmäisen rakkaus ja hyväksyntä, josta kristinuskossa puhutaan, olisi toteutunut täysin ehdottomana ja vilpittömänä tässä yhteiskunnassa. Siihen sisältyy vaatimus sopia tietynlaiseen muottiin. Jos et sovi, on hyvin mahdollista, että sinulle käännetään selkä, Korpela kirjoittaa.
Eihän tämä mitään uutta ole. Jo vuosia sitten Amos Andersonin taidemuseossa oli esillä “taideteos”, jossa ristiinnaulittu oli alaston naishahmo, kankaasta tehty nukke. Oli “piristyksenä” sinne Andersonin keskiaikaisen kirkkotaiteen joukkoon asetettu.
Tämän lajin luovuus ja rohkeus on kyllä aika loppuunkaluttua ollakseen jotenkin uutta ja hätkähdyttävää.
Tuo vaan tiivistää miten postmodernia taidetta juuri tehdään. Käydään kakalla, jätetään vetämättä ja sanotaan, että ihmiset voivat vapaasti tulkita teoksen niinkuin haluavat. Useimmat tulkitsee oikein, eli pitämällä kyseistä taiteilijaa sekopäänä.
Hyvin harvoin taidekentällä tapahtuu mitään seuraamisen arvoista ainakaan Suomessa. Latteata torttua vailla mitään yritystä postmodernismin hengessä on juuri se teema. Josta mennäänkin niihin homo, trans jne. juttuihin. Jotka ovat synonyymi sille, ettei taiteilijalla ole mitään syvyyttä tai sanomaa ja näin ainoa mitä osataan on soutaa samaan suuntaan kuin kaikki muutkin. Ja leimata ne jotka eivät kyseistä ihanuutta jaa rikkoen kaikkia sääntöjä, joita oikeat taiteilijat itsellään pitävät.
Pitäisi tietysti tavattomasti paheksua, mutta koska kirjoittaja on kuitenkin McNally, niin enpä sano mitään näkemättä. Alkuteksti on ilmeisesti kirjoitettu jo 1980-luvulla, joten siinä on voinut olla ihan eri teemat tapetilla kuin tuossa tämän päivän toteutuksessa. Sinänsä ei ole minusta erikoista, jos esim. teatterissa tehdään lesbo-Jeesus. Sateenkaariväen julistajat on näet helppo nähdä eräänlaisina uskonnollisina Messias-hahmoina ja heidän seuraajansa “uskonlahkoina”. (lahko-sana on kiellettyjen listalla, I know…)
Yleisesti ottaen sietokykyni ja suvaitsevaisuuteni taiteen ilmaisuvapauksia kohtaan on melko suuri. Eivät taitelijat yleensä pyri tarkoitukselliseen ilkeilyyn edes silloin kun he “shokeeraavat”, “rikkovat rajoja” tai “haastavat vanhoja käsityksiä”. Kyllä siellä taustalla on aina jotain muuta. Myös vilpitöntä halua tarttua epäkohtiin ja tehdä ne näkyviksi.
Ikåkysymyshän tämäkin on, tietysti. Kukaan ei tietenkin voi olla muuten vain väärässä. Iästähän se on kiinnostaa. Saamarin nuoriso, aina pilaamassa kaiken.
Ihan relevantti viestihän se oli. Ei siinä syyllistetty koko nuorisoa tai muuta vastaavaa. Kuitattiin vain ylioppilasteatterin tekeminen “nuoruuden intona”. Ja vielä hymiö perässä.
Näkemättä veikkaan tuon olevan poliittista propagandatoimintaa, jolla ei ole mitään tekemistä taiteen kanssa. Eli tavanomaista, suomalaista, yhteiskunnan maksamaa kulttuuritoimintaa. Tämä oli tuore asenne 60-luvun lopulla jolloin se toki oli yhtä väärä ja typerä kuin nytkin.
2.Tim. 2:22: Karta nuoruuden kiihkoa ja pyri tasapuolisuuteen, uskoon, rakkauteen ja rauhaan niiden kanssa, jotka vilpittömin sydämin pyytävät avukseen Herraa.
Pyhien kirjoitusten mukaan, nuorisolla on taipumus kiihkoilla. Ehkäpä tässä oli, tai ei ollut, kyse siitä. Raamattu osoittaa myös vanhuksille omat paheensa, ei sillä. Tässä nyt kuitenkin oli puhe, ainakin oletettavasti, jokseenkin nuorista ihmisistä.
Pastoraalisesti, nämä tempaukset tai kulttuuriset pyrinnöt tuoda “vaikeita asioita yleisen keskustelun piiriin”, kertovat enemmänkin tällaisiin projekteihin osallistujien omasta henkisestä ja psyykkisestä juurettomuudesta ja hädästä.
Sen sijaan, että he pyrkisivät taiteen ja kulttuurin keinoin kohtamaan tämän asiantilan mielekkäästi, he käyvätkin offensiiviin; suomalaisten antiteisti-jihadistien (esim. Tuomas Enbuske) tavoin he hyökkäävät lähimmäisiään vastaan, joilla on vielä joku selkeä ja vahva henkinen tai hengellinen fundamentum. Näiden ikonoklastien ja nihilistien “suvaitsevaisuuteen ja tasa-arvoon” paketoitu ilosanoma kuuluu;"Kukaan ei ole mitään, milloinkaan. Jos joku yhä vielä kuvittelee toisin, me tulemme ja kaadamme heidän jumalansa maahan ja murskaamme ne jalkojemme alle. Tulkaa siis tänne, syödään, juodaan ja naidaan, niin maailma pelastuu.
Kaukonäköisesti; jos ei Jenni vielä itse, niin viimeistään hänen jälkeläisensä joutuvat nykyisen kehityksen vallitsessa kohtaamaan vielä kristinuskoakin patriarkaalisemman ja sekulaaria, liberaalia demokratiaa vierastavamman uskonnon. Toivottavasti uskallusta ja energiaa riittää sen kulttuuriseen kritisoimiseen -kun on sen aika.
