Rukous kaikilla aisteilla (ort.)

Ortodoksisista palveluksista tavataan sanoa, että ‘niillä on siellä kaikki niin kaunista’. Eipä ole tavatonta, että juuri tämän on se syy, miksi joku ortodoksiseen kirkkoon tahtoo tutustua ja jopa lopulta liittyä. On kaunista sisustusta, ikoneja, treenattu kuoro laulaa komeasti, on ikoneita, tuohuksia, suitsutusta, ristinmerkkejä ja kummarruksia ja vaikka mitä.

Aluksi itsekin viehätyin kaikesta tästä. Mutta sitten aloin ihmetellä, että mikä on se pointti? Tokihan olin lukenut joitakuita selityksiä aiheesta, mutta silti pitkän aikaan menin palveluksiin osaltaan estetiikka edellä: pidin kaikkea tuota eräänlaisena rekvisiittaana jollekin syvemmälle.

Sitten ajattelin, että 1) kaikella tuolla on monenlaista symbolista merkitystä ja että 2) tokihan haluamme tarjota Jumalalle parasta. Symboliikasta on paljon kirjallisuudesta tietoa ja Jumalalle on kautta aikojen haluttu pyhittää tila erilaisin esteettisin elementein, vaikka aina se ei ole onnistunut, esim. lähetyskentillä tai vaikkapa stalinismin vainojen aikaan.

Mutta sitten minulle tuli ajatus kaikilla aisteilla rukoilemisesta. Todennäköisesti ajatus on peräisin eräältä kirkkoherralta, vaikken keskustelua tarkemmin muista. Kirkkosalissa kaikki voidaan ymmärtää rukoukseksi, ei vain suullinen tai mielessä tapahtuva rukous. Minne katsotkin, mitä kuuletkin, mitä haistatkin ja mitä kehollasi rukouksessa teetkin - kaikki tuo on rukousta.

Kirjoitan tämän, koska ääriprotestanttisen taustani johdosta moinen kirkollinen ‘krumeluuri’ oli kovastikin pannassa ajattelussani. Enkä tohdi väittää, etteikö ajatus kokonaisvaltaisesta rukouksesta ja kirkosta rukouksen ilmentäjänä olisi mitenkään ortodoksinen erityispiirre.

Mutta jos joku minulta kysyy, että miksi teillä ortodokseilla on niin prameaa, niin jotain tuollaista koittaisin selittää.

1 tykkäys

Olet oikeilla jäljillä. Me haluamme tarjota Jumalalle kauneinta, koska Jumala on kauneus. Jumalanpalvelus on juhlaa, ja se on juhlava, kun kirkko ikoneineen, ikonostaaseineen, jumalanpalveluspukuineen, kynttelikköineen, kattokruunuineen, tuohuksineen, analogeineen, liinoineen ym. on kaunis. Me koemme palvelukset kaikilla aisteillamme.

No ei se kyllä yleensä ole. Arkipäivinä monissa suomalaisissa seurakunnissa paikalla on vain kourallinen väkeä. Kuoro voi muodostua kahdesta laulajasta, jotka molemmat ovat ihan harrastelijoita. Moni jälleenrakennuskauden kirkko on melko karuja sekä sisältä että ulkoa. Tsasounissa ei myöskään voida prameudesta puhua.

Tarkoitin prameudella mielikuvia, joita ei-ortodokseilla usein ilmenee, kun kerron olevan ortodoksi. Ja siihen sitten, jos viitsin, yritän selittää tätä, että miksi näin. Puhun kaikilla aisteilla rukoilusta ja sen sellaisesta. Rukoilun sijaan voisi tietysti puhua ihan vaan kokonaisvaltaisesta osallistumisesta, mutta itselleni tuo rukouksellinen osuus on se juttu, koska noin muutoin en ole mikään ahkera rukoilija.

Moni pyhäkkö on tietysti kaukana Uspenskista tai Iisakinkirkosta. Ja on totta, että ainakin oman seurakuntani normivigiliassa saattaa olla joskus vain kymmenen henkeä paikalla, joista puolet muodostaa pappi, diakoni, kanttori, ponomari ja joku tuohusten vahtija.