Oman kirkkokunnan valitseminen

Ei aina, ei aina… Etenkin monikielisten liturgioiden toteutus ei useinkaan ole kovin harmonista, vaan päinvastoin antaa epätasaisen vaikutelman. Kun on alettu pitää monikielisiä liturgioita, niin joskus se menee vähän överiksi pappien ja diakonien yrittäessä resitoida kieliä, joita eivät kunnolla osaa. Minusta lähtökohdan pitäisi olla se, että Suomessa liturgia on pääsääntöisesti aina suomeksi, ja muita kieliä käytetään vain poikkeustilanteissa. Uskon, että ulkomaalaiset vieraatkin arvostaisivat enemmän harmonista suomenkielistä liturgiaa kuin epäyhtenäistä monen kielen sekamelskaa.

Minusta ne toimivat oikein hyvin. Ei ole missään vaiheessa häirinnyt, vaikka yleensä nillitän kaikesta.

2 tykkäystä

Ei varsinaisesti oppia vaan käytäntöä. Gregoriaaninen laulu ja urkumusiikkikin ovat kehittyneet aikojen myötä, joten ei olisi mielekästä säätää niitä ainoiksi mahdollisiksi. Hyvää makua on taas vaikea kodifioida sääntöihin.

2 tykkäystä

Vähän ehkä hitaammin askelin kuin 60-luvun jälkeiset muutokset.

Polyfonia oli pitkään paheksuttu juttu jumalanpalvelusmusiikissa.

3 tykkäystä

Ortodoksina totean, että ortodoksinen kirkko on se kirkko.

Kun itse aikoinaan harkitsin siihen liittymistä, niin toki se kaikki komeus hullaannutti. Mutta se ei ollut lopultakaan se pointti. Kauneudella on mielestäni ortodoksisessa uskossa tarkoitus rukoilusta kaikilla aisteilla.

Taustani on tiukka, jopa tukehduttava protestanttinen näkemys “yksin uskosta”. Se ei vain lopulta vastannut omaa kokemustani ihmisenä olemisesta. Ortodoksinen usko opettaa, että ihmisellä on kuin onkin oma osansa pelastuksessaan. Ei yksin - ei todellakaan - mutta yhteistyössä Jumalan kanssa. Tekninen termi tähän on synergia.

Kaikki kirkkokunnat väittävät olevansa jatkumoa alkuseurakunnasta. Näin myös ortodoksinen kirkko ja minä uskon sen. Mutta ajatus, että tämän alkuseurakunnan tilanne oli jokin alkuperäinen onnela, on mielestäni väärä. Lue Uutta Testamenttia ja huomaat kuinka poleemista tekstiä siellä on. Taisteltiin yksittäisiä harhaan kulkeneita seurakuntalaisia vastaan, vääriä opettajia vastaan ja myöhemmin kirkolliskokouksissa taisteltiin erilaisia harhaoppisiksi koettuja näkemyksiä vastaan.

Kaiken sen hienon, mitä ortodoksinen kirkko tarjoaa, ohella myös joutuu näkemään jotain ikävää. On riitoja, joista julkisuudessa raportoidaan, on yksittäisistä opinkappaleista ja käytännön seikoista johtuvia kiistoja. Kaikki papit eivät olekaan kristillisen täydellisyyden ruumiillistumia. Itse sain kantapään kautta kokea tämän vain neljä kuukautta liityttyäni Kirkkoon. Mentiin jopa hallinto-oikeuteen asti riitoja selvittämään.

Tämäkin on kristillinen kokemus. Emme ole kristittyinä täydellisiä, kirkkokuntamme ei ole käytännön tasolla täydellinen.

Mutta sen oppi on täydellinen, vaikka vajavaiset ihmiset muun vaikutelman antavatkin.

Oma alkujohdatukseni - jos niin voi sanoa - ortodoksiseen liturgiaan oli Alexander Schmemannin kirja Maailman elämän edestä. Sittemmin olen joutunut huomaamaan, että kaikki eivät Schmemanniakaan diggaa. Mutta mitä sillä on merkitystä, jos se tai mikä tahansa “vetovoima” sinua ortodoksiseen kirkkoon vetää, niin osallistu sen palveluksiin. Käy katekumeenikurssi, jos sellaiseen on mahdollisuus, ja tutustu ortodokseihin kaikessa tavallisuudessaan ja ristiriitaisuudessaan.

Muista Kristuksen sanat: “Minä olen se hyvä paimen, ja minä tunnen omani, ja minun omani tuntevat minut, niinkuin Isä tuntee minut ja minä tunnen Isän; ja minä annan henkeni lammasten edestä.” (Joh. 10:14-15)

2 tykkäystä

“Matalaprofiilinen”… kenties oli tarkoitus hällä ilmaista?

“Matala profiili” on eräänlainen vastakohta korkealle, näyttävälle, arvokkuutta ym. hienostelua vaativalle…

@SanGennaro sepä se, ei tosiaan tarvitse, se on myös helpottavaa. Uskoon liittyviä asioita on hankala niputtaa tiettyyn järjestykseen tai järkeistää. Silti analyyttinen ja pedantti minä yrittää siitä huolimatta🙄

@anon44874121 uskon, että helpostikin käy niin, että uusi kirkkokunta vaikuttaa aluksi kaikin puolin moitteettomalta ja saattaa sitten pudottaa korkeallakin, kun vastoinkäymisiä/ristiriitoja tulee esiin.

Katekumeenikurssia olen kyllä ajatellut. Uskon, että keskustelu yms. antaa vähän parempaa perspektiiviä kun lukea yksin kirjoja jne.(tätä olen jo tehnytkin, lukenut, selvittänyt, punninnut asioita). Ja tottakai tärkeää tutustumisessa on se kirkossa käynti. Ehkä katolisenkin kirkon messuun vielä pk-seudulla menen. Olemme sinne suunnalle muuttamassa syksyllä ja tällä hetkellä olen käynyt vain diasporassa messussa kerran. Se jäi jotenkin etäiseksi. Tietysti on vaikea edes verrata sitä evlut tai ort messuun/liturgiaan kun se pidettiin seurakuntatalolla, suomenkieli papilla ja lukijoilla oli vähän takeltelevaa, eikä se sujunut jotenkin kovin jouhevasti. Se mikä tuntui mukavalta oli se, että vaikka olin ainut ns. kantasuomalainen, niin eri puolilta maailmaa tulleita ja minua yhdisti yhteinen kristinusko. Kaikessa hapuilevuudessaan se oli myös koskettavaa.

Miten te, jotka olette kääntyneet katolilaiseksi tai ortodoksiksi olette kirkkokuntaanne päätyneet? Uskoisin, että en ole ainut joka näitä kahta on ”vertaillut” tai näihin kahteen tutustunut tarkemmin etsiessään omaa kirkkokuntaa.

Ortodoksisen kirkon haasteena pidän sen ns. epäyhteneväisyyttä eri maiden välillä(en osaa nyt muotoilla kunnolla mutta, ymmärtänette mitä haen). Venäläiset vaikutteet ovat myös sangen vieraita itselle. Katolisessa kirkossa puolestaan hyvä että haastava puoli on sen asioiden tarkka määrittely, kaikki tuntuu olevan pureskeluna hyvin yksityiskohtaisesti, myös ehkä analyyttisesti. Toisaalta katolisen kirkon suuri koneisto tuntuu hengästyttävältä ja kirkon alajärjestöt/jäsenistöt/yhteisöt(en muista nyt eri määritelmiä) sekavalta.

Tämä ilmiö tulee luultavasti esiin vain silloin kun ihminen joka ei elä katolisessa maassa alkaa opiskelemaan katolisen kirkon meinikejä.
Suomessa myös katolinen perinne on tällä hetkellä sen verran ohutta että tuntuu että koko ajan säädetään jotain eikä mitään arkista ja pysyvää ole.

Eivät katolisissa maissa syntyneet kaikki jaksa opiskella kaikkea mitä kirkkoon liittyy. Oman seurakunnan toimintaan osallistutaan ja ehkä Vatikaanin lausuntoja jollain tasolla seurataan. Seurakunnat yleensä julkistavat omissa medioissaan joitain paavin ja Vatikaanin julkaisuja, jotta ihmisten olisi helpompi pärjätä mediaviidakossa.

1 tykkäys

Ensin pieni tarkennus, en ole kääntynyt vaan liitetty ortodoksiseen kirkkoon mirhavoitelussa. Minut oli kastettu ev.lut. kirkkokunnan jäseneksi

Ratkaisuun vaikutti sekä veto- että työntövoimia.

Tärkeimmät olivat vetovoimatekijät: Palvelusten kokonaisvaltainen kauneus. Kirkon raamatullisuus ja hyvä järjestys, palveluksissa ei ladella omasta päästä tekstejä vaan pitäydytään suurelta osin Raamatun ja Kirkon opettajien teksteihin ja rukouksiin. Suora ja väärentämätön jatkumo aposteleista. Paluu suvun uskoon.

Ev.lut. yhteisöstä työntäviä tekijöitä: Lähes täydellinen välinpitämättömyys tärkeimmästä eli sielunpelastuksesta, ja keskittyminen maallisiin ongelmiin - siis sekularisaatio. Laajalle levinnyt ateistinen liberalismi joka alistaa kaiken materiaalisten tarpeiden tyydyttämiseen. Havaintojeni mukaan lähes koko nuorempi ev.lut. “papisto” on tätä joukkoa.

En väitä että syyni olisivat tosia muille, minulle ne kuitenkin ovat.

2 tykkäystä

Paljolti samoista syistä kuin jkh. Oletko lukenut nunna Kristodulin kirjan Kuinka minusta tuli ortodoksi? Siinä on kymmenien ihmisten kertomukset asiasta. Se löytyy melko helposti käytettynä, ja kai se on kirjastoissakin.

Näitä kohtia lukiessa tulee mieleen, että nuo väitteet eivät pidä paikkaansa ainakaan kaikissa luterilaisen kirkon herätysliikkeissä. Ja vaikkei sitoutuisi mihinkään niistä, on esim. evankelisuuden, lestadiolaisuuden ja osin viidesläisyyden vaikutus seurakuntien opetuksessa vielä aika suuri. Itselläni on ainakin se kokemus, että hyvin samantapaista sielunpelastukseen keskittyvää opetusta voi kuulla vaikka Sley:ssä kuin paikallisseurakunnassa. Toki jälkimmäisessä on isompaa hajontaa, mutta ei voisi sanoa (muutaman seurakunnan jäsenenä oltuani yli puoli vuosisataa) että

vallitsisi, ei todellakaan.

Mielenkiintoista on, että otat tuon näkökulman. Koska viime aikoina täällä ja muilla areenoilla on nimenomaan syytetty luterilaisuutta kapeasta sielunpelastukseen liittyvästä opetuksesta.

Kaikesta huolimatta kunnioitan kokemuksiasi, eikä oma sitoutumisasteeni kirkkooni ja sen liikkeisiin ole enää läheskään nuoruusaikojen tasoa. Mutta sinun perusteesi eivät itseäni siis veisi pois kirkosta, vaan aika paljon muuta pitäisi olla.

1 tykkäys

Asun Helsingissä, jossa ei juuri ole herätysliikkeitä. Täällä yhtenä erityisenä työntövoimana oli Kirkko&Kaupunki-lehden jatkuva pyhien asioiden pilkkaaminen. Ei tästä enempää minulta. Vastasin kysymykseen, enkä koeta ketään taivutella saati käännyttää.

Kuten sanoin, kunnioitan kokemustasi.
Tuo Helsinki on kyllä tässä suhteessa kaksipiippuinen juttu.
Esim. Sleyllä herätysliikkeistä on aika voimakastakin toimintaa siellä (vaikkapa Pyhän sydämen kappelin messut). Ja eiköhän sieltä löydy kaikkien herätysliikkeitten toimintaa ja jumalanpalveksia. Toisaalta viestit kertovat että seurakuntien tarjonta Hesassa on vähän sitä sun tätä. Poikkeuksia siinäkin.
K&K on täällä ollut vitsin ja kiukunkin kohteena vuosikausia. Onpa nykyinen Hesan piispa Laajasalokin kirjoittanut hiljattain, että moinen kirkkolehti voisi mieluummin keskittyä evankeliumin julistamiseen kuin “journalismiin” (joka juuri oli lähinnä sitä pilkkaa monen mielestä).

3 tykkäystä

Noin varmasti on, että oikeinkin opettavia on siellä täällä. Mutta ymmärräthän, että kuinka “tärpän tällingillä” touhu on siinä tapauksessa, että ihminen joutuu itse etsimään lukuisten herätysliikkeiden ja saarnaajien parista ne oikeaoppiset tapaukset ja toivomaan, että ne pysyisivät omassa kotiseurakunnassa, eivät jäisi eläkkeelle, muuttaisi muualle, sairastuisi tai kuolisi jne., jolloin se oikeaoppisen hengenravinnon saanti olisi heti uhattuna.

Ei uskonelämän ole tarkoitus olla sellaista, että yksilöt juoksevat oikeaoppisten pastoreiden perässä. Sen on tarkoitus olla sellaista, että meneepä minkä tahansa seurakunnan mihin tahansa palvelukseen milloin tahansa, niin aina saa osallistua oikeaan ja hyvään palvelukseen.

Sellainen, joka on tuskastunut ev.-lut. kansankirkon linjattomuuteen, ei saa lohtua siitä, että hänelle sanoo jossain olevan jonkun hyvänkin tyypin. Sen varaan laskeminen olisi vähän sama asia kuin palavassa talossa liikkuisi vain huoneesta toiseen sen sijaan että pakenisi ulos kokonaan ja asettuisi johonkin turvallisempaan paikkaan.

Kun itse olin ev.-lut. ja sen toimintaan tuskastuneena mietin eroa, niin ei minua kyllä kiinnostanut mitkään Sleyt, Rauhanyhdistykset tai Kansan Raamattuseurat yhtään. Ajattelin, että ei Jeesus sellaisia perustanut. Koin kaikki nuo ihan saman luterilaisuuden ilmentymiksi, johon olin jo pettynyt. Siksi niihin vetoaminen olisi ollut täysin turhaa - etenkin, kun en ollut minkään noiden toiminnassa koskaan mukana ja tunsin niitä kohtaan vierautta jo ollessani ev.-lutin toimintaan aktiivisesti osallistuva. Nuo ovat mielekkäitä vaihtoehtoja vain, mikäli henkilö mieltää itsensä ensisijaisesti evankelis-luterilaiseksi.

Joo, ei pitäisi joutua juoksemaan. Mutta monet ovat kyllä kokeneet niinkin, että esim. Sley on hyvä vaihtoehto, ja sitoutuneet siihen. Silloin ei tarvitse juosta.
Eli tuosta sinunkin viestistäsi näkee sen, että syy on pettymisessä luterilaisuuteen kokonaan, ei siihen että siellä on tätä hajontaa.
Minusta siis perustelu, jonka jkh esitti, on hiukan epäuskottava. Mutta uskon että hänellä ja sinulla on muuten ihan vahvat muut syyt ja hyvät perustelut kirkon vaihtamiseen.

Luulenpa, että moni joka pettyy ev.-lut. kansankirkkoon, ei vain saa itseään uskomaan sellaiseen kirkkokäsitykseen, että Kristuksen kirkko on Sley, Rauhanyhdistys tai Kansan Raamattuseura. Pettymyksestä ei seuraa uskosta luopuminen (toki niinkin voi käydä maallistuneille jäsenille), vaan sen kysyminen, mitä on olla kristitty, mikä on kirkko, missä on oikea oppi, missä nämä kaikki ovat säilyneet jne. Esimerkiksi se, että näkee realistisena vaihtoehtona siirtymisen ev.-lut. kansankirkosta Sleyn tilaisuuksissa käymiseen, edellyttää jo aivan tietynlaista kirkkokäsitystä. Siis juuri sitä, jossa kirkko on abstrakti ja näkymätön jne.

Jos ihminen on kuitenkin pettynyt luterilaisuuteen, niin silloin hän todennäköisemmin uudelleenarvioi koko kirkkokäsityksensä kuin vain yrittää siirtyä yhdestä luterilaisesta yhteisöstä toiseen. Koska jos oppi on se ihan sama luterilainen oppi, niin mikä takaa, ettei sille Sleylle tmv. luterilaiselle yhteisölle käy aikaa myöten ihan samalla tavalla?

En nyt osaa sanoittaa tätä riittävän hyvin, mutta kyse on siitä, että jos ei enää voi uskoa siihen, että luterilainen oppi ja seurakuntatodellisuus säilyttäisi uskon, opin ja käytännöt puhtaana, niin sen jälkeen ei vain voi uskoa siihen, että totuus olisikin jonkin entistä pienemmän luterilaisen haaran sisällä.

Ymmärtääkseni Sley ei ainakaan voittopuolisesti edusta tuonlaista kirkkokäsitystä.

Ihan hyvin sanoitettu, luulen ymmärtäväni.
Mutta mielestäni tässä on oleellinen kysymys, että mistä tulee se vakuuttuneisuus muualla olevasta tosi kirkosta.
Näkisin, että enemmän on siis vaikuttimena halu ja toive kohdata “täydellinen” ja “tosi” kuin se, että luterilainen kirkko on maallistunut ja se askartelee väärien asioiden parissa. Ja näin varmasti muillakin kuin sinulla.

Kyllä näitä hyvä miettiä on. Olen paljonkin pohtinut meidän seurakuntiemme ja järjestöjen puutteita. Minulla ei vissiin vain ole sitten niin suurta motivaatiota muuttaa uskoani siihen mikä on Kirkko. Ei se ole tuota abstraktiutta, mutta en usko ainakaan toistaiseksi että mikään organisaatio ja traditiokokoelma olisi ehdottomasti oikeassa ja muut väärässä. Se on minusta epälooginen ja epäuskottava ajatus. Enemmän uskon “reaktioteoriaani”. Kaikki kirkkohistorian jaot ja liittymiset ovat inhimillisen heikkouden seurausta. Meidän tulisi erottautumisen sijasta pyrkiä löytämään yhteisiä tekijöitä ja myös myöntää että kaikkea ei voida enää jälkeen päin muuttaa eikä ymmärtääkään.

Mutta asiasta kuudenteen:
Se, seikka joka sinun kritiikissäsi on eniten kolahtanut minun (siis positiivisesti) on nämä meidän kaikki uusimmat kotkotuksemme. Se, että luterilainen maailma ja meidän kirkkomme siinä mukana tuntuu voivan tehdä lähes mitä uutta “reformaatiota” tahansa, voi ehkä kenties mahdollisesti sittenkin jossain mielessä kertoa ongelmasta luterilaisuuden ja koko reformaation juurissa. Mutta en oikeasti tiedä.

1 tykkäys

@Plautilla tuo on varmasti totta mitä sanoit, että liittyy lähinnä Suomeen ja katolisen kirkon asemaan Suomessa jne. Varmasti olisi ihan erilainen tilanne, jos asuisi Italiassa, Espanjassa tms.
@Filonilla olen lukenut tuon kirjan, tosin siitä on jo jonkin aikaa. Kaikillahan syyt liittyä kirkkoon ja oma usko yms. ovat hyvin henkilökohtaisia, eikä niitä voi arvioida tai mitata mutta osa kirjan kokemuksista tai myös mediassa vastaan tulleista kokemuksista ovat jollain vaivanneet minua siinä, että varsinaisesta uskosta Jumalaan ja Jeesukseen puhutaan hyvin vähän. Jotenkin minulla särähtää korvaan(tai silmään tai miten vaan) se, että korostetaan pelkästään mystiikkaa tai kauneutta tai jotain jännyyttä ortodoksisessa kirkossa. Tai minulla herää ajatus, miksi osa on sitten varsinaisesti liittynyt ortodoksiseen kirkkoon. Katolisen kirkon yhteydessä ihmiset taas puhuvat enemmän opin oikeellisuudesta jne ja suppean tutkailuni mukaan sinne liittyy teologiaa opiskelleita miehiä tai muuten korkeakoulutettuja miehiä. Tällä kommentilla siis en tarkoita teitä täällä olevia (ort ja kat) mitenkään niputtaa samaan, enkä loukata millään muotoa. Tämä vaan on oma, ehkä täysin vääristynyt kuvani mutta tällaiseen olen törmännyt. @jkh kiitos vastauksesta. Teilläkö siis jkh ja filonilla ei ollut kiinnostusta katoliseen kirkkoon ennen päätöstänne liittyä ortodoksiseen? Oliko tuo liturgia yms juuri suurimpana erottavana vaikutteena?

Muutkin kristityt uskovat Jumalaan ja Jeesukseen.

Ei.