Ketjun otsikon kysymys on tietoisen provokatiivinen. Oheisen blogin kirjoittajan mielestä vastaus kysymykseen on ainakin joissakin tapauksissa myönteinen. En ole eri mieltä.
Karimäkisten ja vastaavien hippipappien “kaikki on hyväksyttävä sellaisina kuin ovat”-teologia ei missään merkityksellisessä mielessä eroa Aleister Crowleyn vastaavasta.
http://malefactory.blogspot.fi/2018/05/kun-kristityn-tulee-olla-■■■■■■.html
Jos olla ■■■■■■ tarkoittaa epäystävällisyyttä, piittaamattomuutta ja tylyyttä, niin kukaan ei saa olla sellainen, koska silloin ei ainoastaan osoiteta törkeää käytöstapojen puutetta vaan lisäksi unohdetaan pyhittää Jumalan nimi.
Kirkkoon kuulumattomat asiat voidaan torjua rakkaudessa ja ystävällisesti.
Blogin teksti on sinänsä hyvä, mutta en nyt hahmota, miksi tähän yhteyteen täytyy tuoda mulkkuuden käsitettä.
Ihan normaali kristillisten arvojen kannattaminen tulkitaan nykyään m**kkuudeksi. Jos esim. sanoo, ettei kannata naispappeutta ja homoliittoja, pidetään mulkerona jo lähtökohtaisesti.
No tämä!
Ei kannata huolestua siitä, että tässä näköjään ikään kuin jätetään viholliselle valta määritellä meidän positiomme. Uskossaan ja traditiossaan johdonmukainen kristitty ei kerta kaikkiaan voi käyttäytyä niin hyvin, että hän ei vihollisen näkökulmasta vaikuttaisi m*lkulta. Siinä vaiheessa, kun vihollinen lakkaa pitämästä meitä minään muuna, on syytä huolestua ja katsoa peiliin.
Vai mitä, @atte ?
Suurin osa tuon mielipiteen esittäjistä esittää melko usein kantansa m*lkeromaisella tavalla. Se että on jotain kristillisiä mielipiteitä ei oikeuta jyräämään muita sen enempää kuin mikään muukaan mielipide oikeuttaa olemaan ylimielinen mXXXXu.
Minun mielestäni hyvin käyttäytyminen on suorastaan jopa osoitus kristillisen uskon syvyydestä.
Jos olet siinä (onnellisessa?) tilanteessa, että viholliset pitävät sinua kivana ja sympaattisena tyyppinä, niin voit olla varma siitä, että se johtuu jostain aivan muusta kuin sinun “hyvästä käytöksestäsi”.
Blogikirjoituksessa keskitytään seurakuntaan. Joka on vain kolikon toinen puoli. Se toinen puoli on se, että sen vaiheessa elävän pitää päästä romahtamaan sinne pohjalle. Se on ainoa mahdollisuus todelliseen muutokseen. Torjuminen palvelee näin kaikkia. Seurakuntaa suojelemalla sitä harhoilta, ja synnissä eläviä mahdollistamalla se ettei heille muodostu ainakaan seurakunnan taholta täysin epäterveitä haitallisia turvaverkkoja ottamaan kiinni, kun valheessa eläminen vaatisi oman syntisyyden tunnustamista.
Ketjun teemaan löyhähkösti liittyen:
Minulla kristittynä ei ole vihollisia ihmisten ja luomakunnan joukossa.
On sinulla. Et vain tajua sitä.
(Kuinka voit kilvoitella täyttääksesi käskyn rakastaa vihollisiasi, ellei sinulla sellaisia ole?)
Minusta tuossa lauseessa on sanaleikki. Jos rakastaa vihollisiaan, eikö se silloin ainakin jollain tasolla kumoa koko vihollisuuden. Lause on samankaltaista vertauksilla opettamista kuin Jeesuksen vertaukset muutenkin. Se kuulee jolla on korvat.
Paavali selittää tätä vastakkainasettelua: Evankeliumin torjuessaan he ovat Jumalan vihollisia, teidän tähtenne, mutta valinnan perusteella he ovat Jumalalle rakkaita, isien tähden. (Room 11:28)
Juutalaiset olivat toisaalta Jumalan vihollisia, koska he vastustivat evankeliumia, toisaalta rakkaita, koska evankeliumu olu tarkoitettu heille. Sama koskee muitakin ihmisiä.
En ole tälle foorumille kirjoitellut reiluun neljään kuukauteen kuin muutaman kerran. Lukenut olen kuitenkin lähes tulkoon kaikki kirjoitukset. Jotenkin nyt tämä viestisi ja koko otsikon aihe sai kuitenkin pienen kommentin verran tarvetta kirjoittaa.
Lopetin kirjoittamiseni koska koin että osalle minä ja tyylini oli osoitus minun otsikossa mainitusta mkuudesta. Se, että epäilin ja toin sen julki, oli julkeaa mkuutta. Voin tietysti olla väärässä tulkinnassani. Mutta jos minä olen väärässä omine tunteineni niin etkö silloin sinäkin voi olla väärässä omine tunteinesi?
Onko kuitenkin vain niin, että meissä ihmisissä on eri tavoin maailmasta ajattelevia ja jotkut hyväksyvät paremmin ja toiset huonommin kritiikkiä omaa ajatusmaailmaansa kohtaan riippumatta siitä mikä tuo oma ja toisen maailmankuva on? Vai onko niin että niitä (tai meitä) mkuja on kaikissa ajatustavoissa edustettuina, niin että ei ole syytä leimata koko vastustajan joukkoa tai epäillä heitä siitä, että jokainen heistä pitää meitä mkuina.
Itselläni on vuosikymmenten varrelta paljon eri maailmankuvaa edustavia ihmiskontakteja joissa tuo asia ei määritä heitä mielessäni mkuiksi. En ole heidän kanssaan vain samaa mieltä ja joitakin heidän ajatuksiaan pidän suorastaan vahingollisena. Ihmisinä he kuitenkin ovat yleisesti ottaen mitä mukavimpia. Miksi siis pitäisin heitä kenties yhden näkemyseron vuoksi mkuina?
Noin on. Erotuksena on kuitenkin se, että ihminen yksilönä edustaa omia ajatuksiaan ja omia elämän varrella kertyneitä kokemuksiaan. Kun taas uskovan ajattelun perusta lähtee Raamatusta ja hän pitää esimerkiksi niitä omia kokemuksiaankin vain alisteisina sille mikä on hänen tehtävänään, joka on tulla jatkuvasti enemmän Jeesuksen kaltaiseksi.
Ihmisajattelu on äärimmäisen herkästi harhaan menevää. Ja antaa hyvin helposti anteeksi jo etukäteen kaikkein pahimmillekin väärintekijöille, kunhan he ovat hierarkioissa korkealla. Samalla unohtaen ja selitellen pois kaiken kärsimyksen, joka on ihmisten toimesta aiheutettu. Selitellen kuinka muka se kaikki onkin vaan vahinkoa jne. Eli aktiivisesti vältellen ja unohtaen oman ja toisten pahuuden.
Mielenkiintoista on, että pidät eri tavoin ajattelevaa vihollisena. Ja ihan vielä minut nimeät. Aika rankkaa. Jopa hieman pelottavaa…
Jotkut uskovat kokevat, että juuri muun maailman viha heitä kohtaan on osoitus heidän erinomaisuudestaan ja uskonsa suuruudesta. Tällöin tietysti kannattaa nähdä muut vihollisina ja käyttäytyä itse heitä kohtaan mahdollisimman törkeästi. Sitä saa mitä tilaa.
Yksi henkilöön kohdistuva viesti poistettu. Seuraavasta henkilökohtaisuudesta tulee varoitus. Keskustellaan asioista eikä toisista palstalaisista.
Otsikon kysymys on siinä mielessä mahdoton vastata, että siinä kysytään asiaa, jolle ei ole olemassa täsmällistä määritelmää. Sanoisin, että kristityn ei tule tietoisesti loukata tai ärsyttää toista, vaan pitää pyrkiä valitsemaan sanansa rakkaudellisesti. Aina ei kuitenkaan voi olla kaikkien kanssa samaa mieltä eikä suostua kaikkeen, ja tämä voi johtaa tilanteisiin, joissa vastapuoli pitää… no, m*lkkuna. Mutta siihen ei pidä tietoisesti pyrkiä eikä suhtautua siihen mahdollisuuteen välinpitämättömästi, vaan pyrkiä ystävällisyyteen ja lempeyteen - totuudesta tinkimättä.