Olen jo pitkään suunnitellut tällaisen ketjun aloittamista.
Sysäyksenä tälle juuri nyt oli tämä viesti Semajahilta.
Mikä käsitys erilaisilla ihmisillä on heidän seurakuntansa yhteisestä jumalanpalveluksesta, millaisia odotuksia yhteiselle kokoontumiselle ja rukoukselle on. Mitä yksityiskohtia historiallisesta jumalanpalveluselämästä olemme itse kukin pitäneet tärkeinä.
Tällaista ketjua en foorumilta löytänyt. Sen nimeämisestä oli hieman päänvaivaa, täytyy mahdollisesti muotoilla sitä vielä paremmin.
Tähän aloitusviestiin haen keskustelulle lähtökohtaa Robert Taftin S.J. vuonna 1977 julkaistusta artikkelista “How liturgies grow: The evolution of byzantine Divine liturgy” (linkki pdf-tiedostoon sivustolle jbburnett.com | liturgical studies).
Lainaus Robert Taftin artikkelista, englanniksi sekä Google Kääntäjän käännös
STAGES OF RITUAL HISTORY
The history of the eucharistic service can be divided into several periods:
- In the period of initial information the Lord’s Supper is separated from the agape, the Word services becomes permanently joined to it, and the “first statum” of that Dom Gregory Dix calledthe “classical shape of the liturgy, emerges by the middle of the 2d century in the Apology of Justin Martyr (I, 65, 67):
Readings
Preaching
Common prayers
Kiss of peace
Transfer of gifts
Prayer over the gifts (anaphora)
(fraction)
communion
(dismissal)
[…]
Now, if one compares these later liturgical developments to Justin’s “first statum” of the Eucharistic service, one sees that liturgical evolution respected this primitive outline in what I have called the third period of liturgical growth, and violated it in the fourth.
What we see happening in the third period, the period of the unification of rites, is a filling in of the basic common outline of the eucharist at the three “soft points”:
(1) before the readings, (2) between the Word’s service and the Eucharistic prayer, and communion (dismissal) (3) at the communion and dismissal that follow this prayer.
Note that at the primitive liturgy these are the three points of action without words: (1) the entrance into church, (2) the kiss of peace and transfer of gifts, and (3) the fraction, communion, and dismissal rites. What could be more natural than to develop the ceremonial of these actions, cover them with chants, and add to them suitable prayers? For one of the most common phenomena in later liturgical development is the steadfast refusal to let a gesture speak for itself.
This process often took the form of the permanent addition to the service of rites and ceremonies which in origin [lend an exclusively local scope to] the festive or stational rites of a particular time and place. When added to the Eucharistic rite as permanent integral parts, they inevitably lose their original connection to the religious topography of their place of origin— and, hence, too, their original scope and meaning— and assume a life independent of their past. This too is a common occurrence in liturgical history. It is especially noticeable in the rites derived from cities where liturgy was stational: Rome, Jerusalem, and Constantinople, the three most important centers of liturgical diffusion in the period after Chalcedon (451).
[…]
The enarxis
There many ways in which one can approach the history of how this came about. My one approach is structural and historical, that is, I try to identify and isolate individual liturgical
structures or units, then trace their history as such, rather than attempt to study the entire rite as a unit in each historical period. For it has been my constant observation that liturgies do not grow evenly, like living organisms. Rather, their individual structures possess a life of their own. More like cancer than native cells, they can appear like aggressors, showing riotous growth at a time when all else lies dormant. Let us see how this happened in the concrete.
As ceremonial and text rush in to fill the vacuum at the three action points of the liturgy, thus overlaying the primitive shape with a “second stratum” of introit, pre-anaphoral, and communion rites, a contrary movement is provoked. The liturgy, thus filled out, appears overburdened and must be cut back. Now what is fascinating about this next step is the abandonment of the former respect for the primitive shape. For it is universally verifiable that the elements thus reduced or suppressed are never the later, secondary, often questionable additions, but elements of the original core: the Old Testament lessons, the responsorial psalmody between the readings, the prayers after the readings, the kiss of peace, etc.
RITUAALIHISTORIAN VAIHEET
Eukaristisen jumalanpalveluksen historia voidaan jakaa useisiin ajanjaksoihin:
- Alkuperäisen tiedon kaudella Herran ehtoollinen erotetaan agapesta, Sanan/Katekumeenien liturgia liitetään siihen pysyvästi, ja Dom Gregory Dixin “liturgian klassiseksi muodoksi” kutsuman “ensimmäisen aseman” ilmeneminen tapahtuu 200-luvun puolivälissä Justinus Marttyyrin apologiassa (I, 65, 67):
Lukutekstit
Saarnaaminen
Yhteiset rukoukset
Rauhan suudelma
Lahjojen siirtäminen
Rukous lahjojen puolesta (anafora)
(fractio eli leivän murto)
ehtoollinen
(lähettäminen)
[…]
Jos nyt vertaa näitä myöhempiä liturgisia kehityskulkuja Justinuksen ehtoollisliturgian “ensimmäiseen asemaan”, huomaa, että liturginen kehitys kunnioitti tätä primitiivistä ääriviivaa siinä, mitä olen kutsunut liturgisen kasvun kolmanneksi kaudeksi, ja rikkoi sitä neljännessä.
Kolmannella kaudella, riittien yhdistymisen kaudella, näemme ehtoollisen perusyleisluonteen täyttyvän kolmessa “kriittisessä pisteessä”:
(1) ennen lukukappaleita, (2) sananpalveluksen ja ehtoollisrukouksen sekä ehtoollisen (päästämisen) välillä, (3) tätä rukousta seuraavan ehtoollisen ja päättämisen yhteydessä.
Huomaa, että primitiivisessä liturgiassa nämä ovat kolme toiminnan kohtaa ilman sanoja: (1) kirkkoon astuminen, (2) rauhan suudelma ja lahjojen siirtäminen sekä (3) osa-, ehtoollinen- ja päättämisriitit. Mikä voisi olla luonnollisempaa kuin kehittää näiden toimien seremoniaa, peittää ne lauluilla ja lisätä niihin sopivia rukouksia? Yksi yleisimmistä ilmiöistä myöhemmässä liturgisessa kehityksessä on järkkymätön kieltäytyminen antamasta eleen puhua puolestaan.
Tämä prosessi ilmeni usein siten, että jumalanpalvelukseen lisättiin pysyvästi riittejä ja seremonioita, jotka alun perin [antavat yksinomaan paikallisen ulottuvuuden] tietyn ajan ja paikan juhlallisille tai paikallaan pysyville riiteille. Kun ne lisätään ehtoollisriittiin pysyviksi ja olennaisiksi osina, ne menettävät väistämättä alkuperäisen yhteytensä alkuperäpaikkansa uskonnolliseen topografiaan – ja siten myös alkuperäisen ulottuvuutensa ja merkityksensä – ja saavat menneisyydestään riippumattoman elämän. Tämäkin on yleinen ilmiö liturgisessa historiassa. Se on erityisen havaittavissa riiteissä, jotka ovat peräisin kaupungeista, joissa liturgia oli paikallaan pysyvää: Rooma, Jerusalem ja Konstantinopoli, kolme tärkeintä liturgisen leviämisen keskusta Kalkedonin (451) jälkeisenä aikana.
[…]
Enarksis
On monia tapoja lähestyä tämän historiaa. Yksi lähestymistapani on rakenteellinen ja historiallinen, eli yritän tunnistaa ja eristää yksittäisiä liturgisia rakenteita tai yksiköitä ja sitten jäljittää niiden historiaa sellaisenaan sen sijaan, että yrittäisin tutkia koko riittiä yksikkönä kullakin historiallisella ajanjaksolla. Olen nimittäin jatkuvasti havainnut, että liturgiat eivät kasva tasaisesti, kuten elävät organismit. Sen sijaan niiden yksittäisillä rakenteilla on oma elämänsä. Ne voivat vaikuttaa hyökkääjiltä, jotka näyttävät riehakasta kasvua aikana, jolloin kaikki muu on lepotilassa. Katsotaanpa, miten tämä konkreettisesti tapahtui.
Kun seremonia ja teksti ryntäävät täyttämään tyhjiön liturgian kolmessa toimintapisteessä ja peittävät siten primitiivisen muodon “toisella kerroksella”, joka koostuu introitus-, preanaforaalisista ja kommuunio-riiteistä, syntyy päinvastainen liike. Näin täytetty liturgia vaikuttaa ylikuormitetulta ja sitä on supistettava. Tässä seuraavassa askeleessa kiehtovaa on aiemman alkuperäisen muodon kunnioittamisen hylkääminen. Onhan yleisesti todistettavissa, että näin vähennetyt tai pois jätetyt elementit eivät ole koskaan myöhempiä, toissijaisia ja usein kyseenalaisia lisäyksiä, vaan alkuperäisen ytimen elementtejä: Vanhan testamentin opetuksia, lukukappaleiden välistä vastauspsalmodiaa, lukukappaleiden jälkeisiä rukouksia, rauhan suudelmaa jne.
Tässä katkelmassa Taftin artikkelia hän kuvaa ensimmäisten kristillisten dokumenttien antamien tietojen pohjalta liturgisen jumalanpalveluksen peruselementtejä.
Hän osoittaa niiden pohjalta liturgisen rukouksen historiallisen kehittymisen etenemistapoja. Omasta mielestäni kiinnostavimman väitteen tässä katkelmassa hän esittää sen viimeisissä lauseissa.
Tässä seuraavassa askeleessa kiehtovaa on aiemman alkuperäisen muodon kunnioittamisen hylkääminen. Onhan yleisesti todistettavissa, että näin vähennetyt tai pois jätetyt elementit eivät ole koskaan myöhempiä, toissijaisia ja usein kyseenalaisia lisäyksiä, vaan alkuperäisen ytimen elementtejä: Vanhan testamentin opetuksia, lukukappaleiden välistä vastauspsalmodiaa, lukukappaleiden jälkeisiä rukouksia, rauhan suudelmaa jne.
Eli Taft tässä esittää, että kun liturgiaa kehitettiin erityisesti koristelemalla olemassaolevaa rakennetta pisteeseen asti, jossa liturgia muodostui tietyllä tavalla liian täydeksi, siirryttiin vaiheeseen jossa liturgisesta rukouksesta alettiin yksinkertaistamisen vuoksi poistaa tai muuttaa nimenomaan sen vanhimpia ja alkuperäisimpiä palikoita, eikä uusia koristeita.
Tämä selittäisi sen, miksi nykykristityn on joskus vaikeaa hahmottaa siitä liturgian nykymuodosta, johon hän osallistuu, mikä oikeastaan on liturgisen rukouksen muoto, merkitys ja sisältö.
Onko nykyajassa sitten ainoa ratkaisu pyyhkiä pois kaikki ja lähteä uudelleen puhtaalta pöydältä?