Kysymys joka tuossa videossa tuotiin esille kuului sisällöllisesti miten on suhtauduttava niihin uskoviin, jotka eivät omantuntonsa tähden voi osallistua naispastorin toimittamaan messuun, asettaen näin myös seurakuntalaisten kanta asiaan siihen asemaan joka pitäisi ottaa huomioon kirkollisessa päätöksenteossa, eiväthän päätöksen tekijät piispat, kirkolliskokukset, tuomiokapitulit jne., ole itseään varten vaan seurakuntaa varten? Saavatko toisin sanoen nämä tahot antaa seurakuntaa sitovia käskyjä ja velvoitteita vaikka heillä ei ole siihen Jumalan sanan antamaa valtaa? Eikö tämä ole juuri sellaista vallan väärinkäyttöä joka tuossa videossa kyseenalaistettiin? Osuva teksti asiaan liittyen löytyy Franz Pieperiltä.
Osaan Amerikan reformoituja kirkkokuntia on tarttunut roomalainen henki siinäkin, että niiden käsityksen mukaan yleisillä kirkon kokouksilla, kuten synodeilla ja kirkolliskokouksilla on valta säätää lakeja ja säädöksiä, jotka sitovat omiatuntoja. Kaikki ne tosin väittävät, ettei Kirkko saa päättää mitään sellaista, mikä on ristiriidassa Jumalan sanan kanssa (näin esim. episkopaalit, presbyteriläiset ja metodistit). Samat kirkkokunnat loukkaavat kuitenkin tätä periaatetta karkeasti säätäessään asioita, joista Jumalan sanassa ei ole käskyä. Näissä asioissa on heidän mukaansa yleisillä kirkollisilla kokouksilla valta laatia säädöksiä, joita kristittyjen on omantuntonsa tähden noudatettava (vrt. esim. presbyteriläisten Confession of Faith, Art. XXXI). Luterilaisiinkin kirkkokuntiin tämä roomalainen hapatus on levinnyt. Ne opettavat, että Jumala on sanansa palvelusviran rinnalle asettanut myös kirkollisen hallinnon, joka iure divino voi laatia säädöksiä, joita seurakuntien on toteltava. Tähän kyllä lisätään se rajoitus, ettei kirkollisen hallinnon ole lupa antaa mitään sellaisia määräyksiä, jotka ovat vastoin Jumalan sanaa. Tässä on kuitenkin sisäinen ristiriita, sillä jo se on Jumalan sanan vastaista, että kristityille annetaan sellaisia käskyjä, joita Jumala ei ole sanassaan antanut. Tässä on vedottu neljänteen käskyyn. Vanhemmat voivat, niin sanotaan, käskeä lapsiaan sellaisissa asioissa, joista Jumalan sanassa ei ole käskyä, jos se vain ei ole vastoin Jumalan sanaa. Mutta seurakunnanpaimenet ja muut kirkolliset esimiehet ovat hengellisiä isiä. Sen vuoksi on Jumalan säätämyksen mukaan velvollisuus kuulla heitä kaikessa, mistä Jumalan sana ei anna käskyjä, kun vain se ei ole Jumalan sanassa kiellettyä.
Tähän on sanottava seuraavaa: Vanhemmat voivat tosin käskeä lapsiaan, koska Jumala on antanut heille lapsiinsa nähden lainsäädäntövallan (Kol. 3:20). Kirkolle tai yksityisille henkilöille Kirkossa Jumala ei kuitenkaan ole lainsäädäntövaltaa antanut (Matt. 23:8 - 10). Sen tähden se, joka tahtoo Kirkossa antaa käskyjä yli sen, mitä Kristus käskee, puuttuu Kristuksen hallintaan ja loukkaa Kristuksen majesteettia; Kristushan on Kirkon ainoa Herra ja käskijä. Mutta se joka näin tekee, loukkaa myös kristittyjen ihanaa asemaa, jolla heidän Vapahtajansa on heidät kruunannut, sillä lunastettuina Jumalan lapsina he ovat vain Kristuksen ja hänen sanansa alaiset ja vapaat kaikista ihmissäännöistä. Tämä on Jumalan lasten ihana vapaus, jonka Kristus on heille ansainnut kalliilla verellään ja lahjoittanut heille vanhurskautuksessa (1. Kor. 6:19 - 20)). Jos nyt ihmiset vaativat itselleen oikeutta hallita kristittyjä omilla ihmiskäskyillään, he tekevät vapaista Jumalan lapsista ihmisten orjia ja kehottavat heitä itse asiassa luopumaan Kristuksesta, ainoasta Herrastaan ja Mestaristaan. Luther sanoo: »Älä pidä vähäisenä asiana sitä, että sinulle annetaan käskyjä, joita Jumala ei ole antanut, ja näin murennetaan kristityn vapaus, jonka Kristus on verellään ansainnut, ja omientuntojen kuormaksi pannaan synti siinä, missä ei mitään syntiä ole. Se, joka niin tekee ja rohkenee tehdä, rohkenee tehdä kaikkea muutakin pahuutta, vieläpä hän näin tehdessään jo kieltää kaiken, mitä Jumala ja hänen Kristuksensa on, opettaa ja tekee.» (St. L. XX, 207; W.A. 18, 141 s.)
Franz Pieper, Kristillinen Dogmatiikka, s. 539, Korostus minun.