Jeesus sanoo:
Joh 8:24: “ellette usko minua siksi, joka minä olen, niin te kuolette synteihinne.”"
Kun hänen sanansa käännetään positiiviseen muotoon niin silloin ne kuuluvat:
“Jos uskotte minut siksi joka minä olen, niin te ette kuole synteihinne.”
Näin usko on se tekijä, joka piirtää rajalinjan ihmisten välille, ne jotka eivät usko kuolevat synteihinsä, ne jotka uskovat eivät niihin kuole. Tässä vahvistuu Jeesuksen omin sanoin luterilainen sola fide, yksin usko periaate.
Kun nyt puhutaan siitä mitä meidän on hyväksyttävä seurakunnassa, niin rajalinja todella piirtyy tämän periaatteen mukaan, meidän on siten suvaittava niitä jotka uskovat. Ongelmaksi tässä muodostuu se, mistä me tiedämme ketkä uskovat ja ketkä eivät? Asia ratkeaa kun tiedostamme, että parannukseen johon Jeesus meitä kaikkia kehottaa kuuluu katumus ja usko. Jollei katumusta ole, ei ole uskoakaan, eli ne jotka puolustavat syntiänsä, eivätkä kadu sitä, eivät myöskään usko. Tällöin nuo joista tämänkin keskustelun loppupuolella on ollut puhe, eli esim. homojen vihkiminen riippuu siitä katuvatko he näitä syntejä vai puolustavatko niitä? Jäkimmäisessä tapauksessa emme voi suvaita heitä, vaan meidän on saarnattava heille lakia ja osoitettava sekä sanoin, että teoin, että he eivät voi kuulua Herran seurakuntaan, jotta he tekisivät parannuksen, katuisivat ja uskoisivat ja uskossa saisivat syntinsä anteeksi.
Mikä suuri hulluus meissä onkaan, kun näin pakenemme sitä ovea, josta meidän olisi käytävä sisälle autuuteen! Jos olisimme viisaat, eikä omatuntomme olisi niin paatunut ja tottelematon, silloin ei synti jumalisissa varmaankaan vaikuttaisi muuta kuin Pyhän Hengen parannusta ja opetusta ja vaikuttaisi hyvää, niin kuin Paavali sanoo: “Kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat” (Room. 8:28), siis syntikin. Miksi näin? Sen tähden että me, kun lankeamme syntiin, tulemme siitä nöyryytetyiksi ja saamme opetusta ja varoitusta paremmin varoaksemme syntiä ja näin saadaksemme aihetta kiittää Jumalaa, kun tunnustamme syntimme ja teemme parannuksen. Näin monenlainen hedelmä on synnillä, jos sitä vaan osattaisiin hengellisesti käyttää. Laki merkitsee tosin käytännössä. kuolemaa ja kadotusta, mutta lisäksi täytyy ottaa huomioon myös hengellinen käyttö eli lain hyvä puoli: synti on tunnettava, sydän avattava, tunnustettava se, ja etsittävä apua. Silloin tulee synti meille hyödylliseksi, ja mitä enemmän sinua nöyryytetään, sitä pikemmin saat myös armon ja anteeksiantamuksen. Daavidkin vaikeni jonkin aikaa, niin kuin hän itsestänsä kertoo, mutta hän lisää: “Kun minä siitä vaikenin, riutuivat minun luuni” (Ps. 32:3). Pahan omantunnon tuskaa ei pidetä kurissa vaieten, kätkien ja peitellen. Kun profeetta Naatan tulee Daavidin tykö ja sanoo: “sinä olet se mies”, silloin hän peljästyy ja tunnustaa: “minä olen tehnyt syntiä”. Kun profeetta kuulee tämän sanan, hän sanoo heti Daavidille: “niin on myös Herra antanut sinun syntisi anteeksi”. Mutta jos Daavid olisi tahtonut puolustaa ja kaunistella syntiä ja peittää sen, ettei joutuisi syntisenä pidetyksi, vaan olisi vanhurskas ja viaton, niin hän olisi ollut iankaikkisesti kadotettu. Oppikaamme tästä käyttämään hyväksemme onnettomuutta ja syntiä, niin saamme itse kokea, kuinka armollinen ja ystävällinen Herra on.
Martti Luther, Hengellinen virvoittaja, s.553.