Kun olemme kasteen kautta uskossa yhdistyneet Kristukseen me koemme ja tunnemme niitä aivan samoja tuskia kuin mitä Kristus koki ottaessaan meidän syntimme ja sairautemme päälleen. Olemmehan tulleet yhdeksi hengeksi hänen kanssaan, niin kuin Raamattu asian ilmaisee. Tämä jos mikä on konkretiaa, ei mitään joutavaa idealismia tai filosofointia, vaan elämistä Kristuksen kanssa, hänen kärsimyksiensä osallisuudessa, mutta myös osallisuudessa hänen ylösnousemukseensa. Tässä ylösnousemuksen osallisuudessa voi luottavasti kohdata kaikki kärsimykset ja lopulta kuoleman, sillä silloin toteutuu Raamatun sana “kuolema on nielty ja voitto saatu.”
Mutta kun tämä katoavainen pukeutuu katoamattomuuteen ja tämä kuolevainen pukeutuu kuolemattomuuteen, silloin toteutuu se sana, joka on kirjoitettu: “Kuolema on nielty ja voitto saatu.” 1. Kor. 15: 54.
Olisi erittäin hassua, jos uskova tarvitsisi koulutetun personal trainerin pelastuakseen. Ja mitä kalliimpaan olisi varaa, sitä pätevämmän trainerin saisi.
Minä ajattelen että kaikki muut pelastuvat paitsi minä. Tai siis en epäile kenenkään muun kuin itseni pelastumista. Siksi en niin kamalasti hätäile toisten puolesta ja omalla kohdallani en voi tehdä mitään, mikä edesauttaisi pelastumistani. Uskoni on kuin syöpä joka tappaa minut lopulta. Käsittääkseni näkemykseni ei edusta kirkkoni vakionäkemystä, vaikka se ei välttämättä ole ristiriidassa kirkkoni kanssa.
Uskon antaa ja ylläpitää Jumala yksin, ja uskova ei ole “äärimmäisessä hädässä” edes itsensä vuoksi, vaikka onkin se suurin syntinen, kaikki on Jumalalla, joka on Rakkaus, hallussa.
Jos Herra Henkensä pois ottaa, en ainakaan minä usko montaa minuuttia, tämä on asia, jonka pyrin rukouksessa muistamaan luottaen ja toivoen.
Rukous on kanava, jolla niin oma kuin muiden asia viedään Taivaalliseen Tuomioistuimeen, mutta luterilaiselle Sana on selkeä;
“Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu; mutta joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen.”
Mark 16:16
“Sillä jos sinä tunnustat suullasi Jeesuksen Herraksi ja uskot sydämessäsi, että Jumala on hänet kuolleista herättänyt, niin sinä pelastut;
sillä sydämen uskolla tullaan vanhurskaaksi ja suun tunnustuksella pelastutaan.”
Room 10:9-10
Pelastuksen tai kadotuksen lopullisesta luonteesta meillä ei ole muuta selkeää ilmoitusta, kuin että ensimmäisessä päädytään yhteyteen Jumalan kanssa, jälkimmmäisessä eroon Jumalasta, muulla on sinänsä turha spekuloida, asia ratkeaa aikanaan suuntaan tai toiseen.
Joskus sanotaan, että Helvetin portit on lukittu sisäpuolelta…
Uskovan tunteet vaihtelevat siinä, missä ei uskovallakin persoonakohtaisesti, mutta usko ei ole enempää tunteen kuin järjen asia, vaan syvä pohjavirta, joka kertoo, että lopulta kaikki on hyvin, näytti, miltä näytti tai tuli, mitä tuli. Uskovan tulisi armosta (myös pyhitys on Jumalan työtä) kasvaa lähemmäs Kristuksen (joka on uskovassa ja sama toisinpäin) luontoa, ja voiko palvelija olla herraansa suurempi; kärsimys ja ahdinko on myös osallisuutta (uskovat muodostavat yhden kirkon, joka on Kristuksen ruumis), joka otetaan kiitoksella vastaan samasta kädestä kuin mukavuusalueellekin kuuluvat asiat, kaikella on oma, hyvä tarkoituksensa, myös silloin, kun Isä kersojansa kurittaa (joskus rautaruoskalla).
Kateessa uskovan luonnollinen ihminen on Kristuksen kanssa haudattu ja uusi luomus nostettu Kristukseen puettuna. Ideaali on, jos ihminen uskoo ja uskossaan kasvaa kasteesta hautaan, mutta yleensä meillä on taipumus kasteen armosta livahtaa karkuteille… Joku tuhlaajapojista ja -tytöistä palaa, kun kutsutaan, joku ei, armonaikaa on viimeiseen hengenvetoon asti.
Kaste on luterilaisuudessa keskeinen asia ja toinen sakramentti, mutta ei välttämätön pelastukseen (pelastunut ryöväri ristillä ei päässyt kiireiltään kasteelle irrottautumaan, mutta uskoi). Abrahamia ei kastettu, mutta tämä uskoi.
Esim. Augustinuksen mukaan kasteen puuttuminen ei vie kadotukseen, kasteen halveksuminen sen sijaan kyllä.
“Mutta usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy.”
Hepr. 11:1
Ihminen ei toista saa uskomaan millään poppakonstilla, mutta emme tiedä, kenen uskoa tai epäuskoa olemme osaltamme välittämässä, siksi jokainen lähimmäinen, joka ei usko, on kohdatava potentiaalisena uskovana (evankeliumi on kerrottava kaikille);
"Ja Jeesus tuli heidän tykönsä ja puhui heille ja sanoi: “Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä.
Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni, kastamalla heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettamalla heitä pitämään kaikki, mitä minä olen käskenyt teidän pitää. Ja katso, minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti.”
Matt. 28:18 - 20, (KR33/38)
“Evankeliointi” meikäläisessä merkityksessä on luterilaiselle (uskovalle) rivikristitylle Suomessa, jossa kukaan aikuinen ei voi väittää, että ei ole koskaan kuullut Kristuksesta, lähinnä käytettävissä olemista, kysyvälle vastaamista, selittämistä ja Jumalan vetämisen tukemista ja rukousta, kun siltä näyttää. Ulkolähetys taas on usein varsinaista evankeliumin julistamista.
Luterilainen pelastuskäsitys lähenee yksinkertaista predestinaatiota, mutta meidän tehtävämme ei ole tietää, kuka päätyy minnekin, vaan jokainen on potentiaalinen pelastuva.
Yritystä olla kristitty seuraa yleensä tapakristillisyys, omavanhurskaus tai ahdinko.
…on paradoksi, joka ei voi toteutua ainakaan tässä elämässä
Tämä riippuu aivan siitä, millaista kristillisyyttä voidaan pitää oikeana kristillisyytenä. Ja siitä, millainen mielikuva ihmisellä on siitä, mitä kristittynä oleminen pitää sisällään.
Eli kyse voi olla paljolti siitä, millainen kristityn pitää olla. Ja entäpä kuinka nopeasti tällaiset ‘ihannekristityn’ ominaisuudet pitää saavuttaa.
Ei ole ihme, jos ihminen ahdistuu, jos ympärillä kerrotaan, että saat vain hengittää ja lukea Raamattua, mutta kaikki muu on syntiä. Ajattelepa tilannetta jossa juuri uskoontullut (mies) kipaisee lehtipisteelle, näkee pornolehden kannessa hehkeän naisen alastomana kutsumassa leikkiin. Miehen mieleen tietenkin syntyy kiusaus ja sen jälkeen ajatteluprosessit hyökkäävät syyttämään: teet syntiä. Ja sitten iskee syyllisyys. Paikassa, jossa joku toinen ui kuin kala vedessä eikä ahdistu tippaakaan.
Ihminen voi jäädä yksin ajatustensa kanssa. Tällöin mieli saattaa alkaa askaroimaan ongelmakohtien kanssa ja ne saattavat alkaa vaikuttamaan peräti ylitsepääsemättömiltä.
Psykologisia prosesseja uskoontulon yhteydessä ei voi mitenkään erottaa pois uskoontulosta. Nämä prosessit joko onnistuvat, jolloin kristillisyys ikään kuin luontevasti astuu ihmisen arkeen tai epäonnistuvat, jolloin tuloksena on ahdistunut ihminen.
Ei ole kaukaa haettu ajatus, että kristitty uskon personal trainer, joka kulkisi koko ajan mukana neuvomassa, voisi auttaa huomattavasti ihmistä pärjäämään niin kauan, että asiat liikahtavat paremmin kohdilleen.
Uskonasioiden kanssa kamppailu on psykologiaa, eikä mitään paholaisen tekemiä täsmäpommituksia. Psykologiaa sen vuoksi, että kristinuskossa on kriminalisoitu ihmisen perustarpeita, joista kukaan ei voi päästä vapaaksi. No voi olla, että aseksuaali ei joutuisi kamppailemaan seksuaalisia ärsykkeitä kohdatessaan, mutta hänellä voisi sitten olla jokin muu heikko kohta.
Jos kristinusko asettaa ehdottomat vaatimukset, jotka täytyy täyttää heti, on seurauksena useammin ahdistunut ihminen kuin uusi kristitty. Ja ehdottomat vaatimukset tietysti kumpuavat tietynlaisesta opetuksesta joka puolestaan kumpuaa tietynlaisesta tavasta tulkita esim Raamattua.
Kuinka niin? Kristinusko toki on paikoitellen ristiriidassa esim joidenkin vallitsevien tieteellisten näkemysten kanssa mutta ei kai lähtökohtaisesti mitenkään logiikan kanssa?
Kyllä minä logiikan jätän sovinnolla narikkaan, kun uskosta on kyse
Filosofia pyrkii yleensä loogisuuteen. Seurauksena on pohjaton suo, ja sitten antiikin kreikkalaisten ei ole päästy puusta pitkään.
Kristinusko (ja jumalusko ylipäänsä) ylittää logiikan, kun siirrytään teismiin. Olemassaoloa koskevana eli ontologisena käsityksenä teismi on väitelause, jonka mukaan jumala tai jumalia on olemassa. Ontologia luetaan usein metafysiikan osa-alueeksi niin sanottuna yleisenä metafysiikkana.
Perinteisesti on ajateltu, että metafysiikka pyrkii pääsemään pelkkien ihmisille ilmenevien seikkojen, havaintojen ja harhojen ”taakse” ja kertomaan perimmäisen totuuden asioista.
Jotta metafysiikka olisi lainkaan mahdollista, tämän todellisuuden perimmäisen luonteen olisi ainakin periaatteessa oltava ihmisen ymmärrettävissä, eli todellisuuden olisi oltava rakentunut siten, että se voitaisiin hahmottaa inhimillisellä loogisella ajattelukyvyllä. Tämä on metafysiikan ensimmäinen todistamaton perusoletus.
Raamattu on dogmaattisen teologian korkein normi (principium cognoscendi theologiae), olennaisin lähde ja myös ensisijaisin armonväline, koska usko tulee kuulemisesta ja kuuleminen Kristuksen sanan kautta, (Room 10:17). Yksin Raamatulla on siten korkein uskonopillinen arvovalta.
Raamatussa kaikella on alku ja loppu, alfa ja omega, Kristinuskon tulkinnassa Kristus, josta kaikki alkaa ja johon kaikki päättyy, (Jeesus on se, jonka kautta maailma luotiin ja joka jakaa meidät aikanaan vuohiin ja lampaisiin). Vanhaa ja Uutta testamenttia on luettava samanaikaisesti, ja jos mahdollista, dialogissa juutalaisen lukutavan kanssa, mutta tässä yhteydessä juutalaisilta ei kysytä…
Raamatun ensimmäinen sana hepreassa on bə·rê·šîṯ, joka käännetään yleensä “alussa”, mikä on täysin oikein, mutta merkitsee myös mm. “esikoisen / pään kautta” … Eeron video selittää aihetta minua ymmärrettävämmin, tulkinta on sinänsä hyvin varhainen;
ja viimeinen lause;
“Herran Jeesuksen armo olkoon kaikien teidän kanssanne, Aamen.”
[Ilm. 22:21]
Kreikkalaiset pääsivät loogisesti alun suhteen “liikkumattomaan liikuttajaan”, lopun suhteen eivät mihinkään.
Big Bang (joka on sinänsä kehno teoria) ei ole ristiriidassa Jumalan luomistyön kanssa, vaan Raamattu selittää sitä (tai vastaavaa alkutapahtumaa, mikä se sitten onkin) allegorisesti / metaforina. Selitäpä maailmankaikkeuden synnyn singulariteetin primaari alkusyy loogisesti. Tai Kristinuskon keskeisin asia; kolmiyhteinen Jumala sovittaa itse itsensä ihmisen suhteen sulasta armosta ja rakkaudesta.
Jos rakkaudesta saa “loogista”, pitää olla esim. alaansa yli kaiken rakastava matemaatikko (jolloin se ala on epäjumala, ja maalaisjärjellä ajatellen suhde on enemmän perverssi kuin looginen). Universaalin armon loogisuuteen ei taas taivu unta näkevä Amnestyn feissarikaan.
Quadriga oli keskiajalla vallinnut raamatuntulkinnan metodi, jonka mukaan tekstistä voidaan löytää neljä merkitystä: kirjaimellinen, allegorinen, tropologinen (moraalinen) ja anagoginen (pelastusta koskeva).
Sittemmin Luther laajensi tavat kahdeksaan: jokaista edellä mainittua merkitystä voidaan tulkita kirjaimellis-historiallisesti (litera occidens) tai hengellis-profeetallisesti (spiritus vivificans), so. vanhatestamentillisesti tai Uuden testamentin lupauksen valossa.
"Onhan kirjoitettu: “Minä hävitän viisasten viisauden, ja ymmärtäväisten ymmärryksen minä teen mitättömäksi”.
Missä ovat viisaat? Missä kirjanoppineet? Missä tämän maailman älyniekat? Eikö Jumala ole tehnyt maailman viisautta hullutukseksi?
Sillä kun, Jumalan viisaudesta, maailma ei oppinut viisauden avulla tuntemaan Jumalaa, niin Jumala näki hyväksi saarnauttamansa hullutuksen kautta pelastaa ne, jotka uskovat,
koskapa juutalaiset vaativat tunnustekoja ja kreikkalaiset etsivät viisautta,
me taas saarnaamme ristiinnaulittua Kristusta, joka on juutalaisille pahennus ja pakanoille hullutus, mutta joka niille, jotka ovat kutsutut, olkootpa juutalaisia tai kreikkalaisia, on Kristus, Jumalan voima ja Jumalan viisaus.
Sillä Jumalan hulluus on viisaampi kuin ihmiset, ja Jumalan heikkous on väkevämpi kuin ihmiset.
Sillä katsokaa, veljet, omaa kutsumistanne: ei ole monta inhimillisesti viisasta, ei monta mahtavaa, ei monta jalosukuista, vaan sen, mikä on hulluutta maailmalle, sen Jumala valitsi saattaaksensa viisaat häpeään, ja sen, mikä on heikkoa maailmassa, sen Jumala valitsi saattaaksensa sen, mikä väkevää on, häpeään, ja sen, mikä maailmassa on halpasukuista ja halveksittua, sen Jumala valitsi, sen, joka ei mitään ole, tehdäksensä mitättömäksi sen, joka jotakin on, ettei mikään liha voisi kerskata Jumalan edessä.
Mutta hänestä on teidän olemisenne Kristuksessa Jeesuksessa, joka on tullut meille viisaudeksi Jumalalta ja vanhurskaudeksi ja pyhitykseksi ja lunastukseksi,
että kävisi, niinkuin kirjoitettu on: “Joka kerskaa, sen kerskauksena olkoon Herra”. "
Usko on jokseenkin hankala asia selittää, jos kohdehenkilöltä puuttuu omakohtainen kokemus. Vähän sama, kuin kuvailla sokealle värejä. Ja hyvä niin, jokaisen uskovan sydämenusko on henkilökohtaisuudessaan ainutkertainen, ja toinen ei toisen sydäntä näe, saati että olisi oikeutettu sitä arvioimaan (uskovan / uskoaan etsivän lempeä paimennus rakkaudessa ei koskaan arvioi, puhumattakaan tuomitsemisesta, vaan ehdottaa, herättää kysymyksiä ja vastaa parhaansa mukaan, kun kysytään).
Kristillisyys taas ideaalina on vain Kristuksen seuraamista, uskovien jokapäiväistä toimintaa Kristuksen ruumiin jäseninä ihan sen kummemmin treenaamatta —> uskova kristitty on vapaa vaikka pahantekoon, mutta se ei yleensä juurikaan huvita, satunnaisesti joskus kyllä ja tahattomasti teemme syntiä jatkuvasti; ihminen on syntinen, uskova kristitty ihminen on armahdettu syntinen. Mahdollisuus ja vapaus “tehdä iloiten syntiä” (Luther) on siis olemassa, mutta sinänsä mitättömiä tekosyntejä oleellisempaa on tietoisuus siitä, että on luontojaan syntinen (sinner) —> kristillisyys on myös kasvamista syvenevään synnintuntoon ja kasvavaan armoon; uskova kristitty on yhtä aikaa paha ja kelvoton, mutta Kristukseen armosta puettuna pyhä ja kelvollinen.
Joka on synnitön, heittäköön sen ensimmäisen kiven, Kristukselle ei synnittömällä tosin ole mitään asiaa, minulla on jostain syystä hyvinkin tiuhaan…
Lainaan Augustinuksen syntikäsitystä.
Augustinus jakaa ihmisen ja synnin välisen suhteen kronologisesti neljään osaan:
Posse non peccare = mahdollisuus olla tekemättä syntiä. Tämä oli Adamin tilanne ennen syntiinlankeemusta.
Non posse non peccare = ei mahdollista olla tekemättä syntiä. Tämä oli Adamin tilanne syntiinlankeemuksen jälkeen ja myös myöhempien ihmisten tilanne perisynnin tähden.
Posse non peccare = mahdollisuus olla tekemättä syntiä. Tämä on ihmisen tilanne uudestisyntymisen jälkeen.
Non posse peccare = ei mahdollista tehdä syntiä. Tämä on autuaitten tilanne Taivaassa.
Jos “ihannekristillisyys” pitää saavuttaa (tai kristillisyys ylipäänsä), ollaan uskon ja armon ulkopuolella ja lain alla, kun koko homman idea on siinä, että Kristus siitä meidät vapautti
"Vapauteen Kristus meidät vapautti.
Teidät on kutsuttu vapauteen, veljet. Mutta älkää tämän vapauden varjolla päästäkö itsekästä luontoanne valloilleen, vaan rakastakaa ja palvelkaa toisianne. Lain kaikki käskyt on pidetty, kun tätä yhtä noudatetaan: “Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” Mutta jos te revitte ja raastatte toinen toistanne, pitäkää varanne, ettette lopullisesti tuhoa toisianne.
Tarkoitan tätä: antakaa Hengen ohjata elämäänne, niin ette toteuta lihanne, oman itsekkään luontonne haluja. Liha haluaa toista kuin Henki, Henki toista kuin liha. Ne sotivat toisiaan vastaan, ja siksi te ette tee mitä tahtoisitte. Mutta jos Henki johtaa teitä, ette ole lain alaisia. 19 Lihan aikaansaannokset ovat selvästi nähtävissä. Niitä ovat siveettömyys, saastaisuus, irstaus, 20 epäjumalien palveleminen, noituus, vihamielisyys, riidat, kiihkoilu, kiukku, juonittelu, eripuraisuus, lahkolaisuus, kateus, juomingit, remuaminen ja muu sellainen. Varoitan teitä, kuten olen jo ennenkin varoittanut: ne, jotka syyllistyvät tällaiseen, eivät saa omakseen Jumalan valtakuntaa.
Hengen hedelmää taas ovat rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä. Näitä vastaan ei ole laki. Ne, jotka ovat Jeesuksen Kristuksen omia, ovat ristiinnaulinneet vanhan luontonsa himoineen ja haluineen. Jos me elämme Hengen varassa, meidän on myös seurattava Hengen johdatusta. Emme saa tavoitella turhaa kunniaa emmekä ärsyttää ja kadehtia toisiamme."
Gal.5:1, 13-26
Rakkauden kaksoiskäsky on kristillinen termi, jolla tarkoitetaan Jeesuksen Matteuksen ja Markuksen evankeliumeissa esittämää käskyä rakastaa Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä kuin omaa itseä. Kokonaisuudessaan raamatunkohta kuuluu;
»Kun fariseukset kuulivat, että Jeesus oli tukkinut saddukeuksilta suun, he kokoontuivat neuvonpitoon. Sitten yksi heistä, joka oli lainopettaja, kysyi Jeesukselta pannakseen hänet koetukselle: “Opettaja, mikä on lain suurin käsky?” Jeesus vastasi: "Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Näiden kahden käskyn varassa ovat laki ja profeetat.»
Käsky on inhimilisesti mahdoton täysin toteuttaa pyhimmänkään, tekikö Jeesus julman källin? No ei tehnyt, vaan myös rakkaus, kuten uskokin on uskovassa lahjaa / lainaa Kristukselta, ja Kristuksen rakkaudella ihminen voi tuon käskyn täyttää, oman saa unohtaa, ja mielenmuutosta (metanoia), heräämistä, uudestisyntymistä (en tykkää termistä “tulla uskoon”, kun usko tulee ihmiseen), what ever seuraavan pyhityksen (joka on sekin armoa ja Jumalan työtä) seurauksena Kristus uskovassa kasvaa ja minä pienenee. Tästä sitten jo tässä elämässä tuo Paavalin Hengen Hedelmä (rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä).
Kaikki ihan yrittämättä, ilman hintaa, ilman vaivannäköä. Lutherin Iloinen Vaihtokauppa; ihminen antaa Jumalalle syntinsä ja saa vastalahjaksi pelastuksen Jeesuksen sovitustyön ansiosta. Jos siinä sivussa kasvaa hieman vähemmän hankalaksi lähimmäiseksi, niin aina parempi, mutta ei vaihtokaupan edellytys.
Emotionaalinen “uskoontulo” tai “uskonratkaisu” on yleensä ihmisen tietoinen tai tiedostamaton valinta, ja kun tunteet tulevat ja menevät, niin siinä menee jossain vaiheessa luulouskokin.
Yleensä voi alkaa epäillä uskovansa, jos ei voi olla uskomatta, vaikka kuinka yrittäisi. Sen enempää tunteella kuin järjellä ei uskon kanssa ole sinänsä mitään tekemistä, uskon antaa ja ylläpitää Jumala yksin Sanansa kautta Pyhän Hengen välityksellä —> myös luterilaisen dogmatiikan mukaisesti uskovassa asuu koko Triniteetti (Unio Mystica).
“Pyhän Hengen ja koko Pyhän Kolminaisuuden asuminen ihmisessä (unio mystica). Raamattu opettaa, että tämä Jumalan yhdistyminen kristittyihin, joka on suuri salaisuus (Ef. 5:32), on sekin seurausta siitä, että heidät on vanhurskautettu uskosta (Gal. 3:2 - <<<0331>>> Ef. 3:17; Joh. 14:23; 1. Kor. 6:19; 2. Kor. 6:16). Raamatun mukaan ei tämä Jumalan asuminen uskovissa, joka on salaisuus, koske ainoastaan heidän sieluaan, vaan myös ruumista (1. Kor. 6:15). Unio mystica on erotettava Jumalan läsnäolosta kaikissa luoduissa (unio generalis), sillä edellinen on uskovaisten etuoikeus (Joh. 14:23 s.). Se ei myöskään ole vain Jumalan vaikutusta tai Jumalan lahjojen asumista heissä, sillä Raamatun mukaan Jumala itse asuu uskovissa (vrt. Yksim. Ohje, M. 624, 65; suom. 499). Edelleen ei unio mystica -ajatusta ole vietävä niin pitkälle, että se panteistisesti tarkoittaisi kristittyjen olemuksen muuttumista substanssiltaan samaksi kuin Jumala, sillä unio mystica ei kumoa sitä eroa, mikä vallitsee Luojan ja luodun välillä. Unio mystica -oppi on myös käytännön kannalta erittäin merkitsevä, sillä Raamattu käyttää sitä sekä varoittaessaan (1. Kor. 3:17 - 6:15) että lohduttaessaan (Room. 8:10 s.; Ef. 4:30).”
[Franz Pieper, Kristillinen Dogmatiikka. Lyhennetty laitos. Laatinut J.T. Müller, suom. Heikki Koskenniemi. 2. uudistettu laitos SLEY-kirjat 1995]
Tarkoitatko, että kristinuskossa jokin asia samassa merkityksessä samaan aikaan sekä on että ei ole? Tai miten muuten se ylittää logiikan?
Miksi se on moite tai virhe, että eivät päässeet lopun suhteen mihinkään? Yrittivätkö he sitä edes? Tai missä merkityksessä kristinusko sitten hoiti asian paremmin?
Miksi pitäisi? Luulen, että tässä on jollain mennyt myyttinen ja epälooginen jollain tavalla sekaisin. Ne eivät ole sama asia sanana eivätkä käsitteenä.
Taas. Tuo väite ei tarkoita mitään jos et sitä ennen kerro, että mitä tarkoitat loogisella tai loogisuudella?
Häh? Tämä on vähän kuin sanoisi, että henkilöllä oli niin suuri intellektuaalinen hauis, että kun hän kietoi paidan päänsä ympärille ja alkoi näyttämään taitojaan, paita repesi. Eli kategorioiden sekaannus. Mutta ei läheskään ainoa tuossa viestissä.
Miten tämä liittyy edellä sanottuun? Minkä Jumala tekee mitättömäksi? Kaiken ajattelemisen?
Ok. Omasta puolestani minä en ryhtynyt ajattelemaan yhtään vähemmän loogisesti, kun käännyin ateismista kristiliseen uskoon. Monet premissit ova tietysti erilaisia, mutta looginen päättely aika lailla samaa.
Tämän jutun voi käsittää kolmella eri tavalla. Täytyy sanoa siksi, että huomasin juuri, että se on mahdollista käsittää tarkalleen takaperin kuin miten sen tarkoitin.
En kritisoinut sitä, että kristinuskossa ihmisellä olisi valmentaja. Vaan kritisoin sellaista valmentajan työskentelyä, jossa varsinaisen työn tekemisen sijaan hän ainoastaan selittää itselleen ja muille, että sitä työtä tapahtuu. Vähän kuin palokunta, joka palojen sammuttamisen sijaan menisi palopaikalle huutamaan, että “sammutetaan, sammutetaan”, kunnes palaisi loppuun tai joku muu sammuttaisi.
Vähän kuin evankeliointi, joka ei varsinaisesti evankelioi ihmisiä mihinkään. Ei muuhun kuin ryhmään tai organisaatioon, jonka tarkoitus on evankelioida lisää, jotta voidaan evankelioida lisää. Siis pyramidiuskonto. Tai maailman puhtain ideologia, eli ideologia vailla substanssia.
Pelastuminen on sitä, että ollaan osallisia jostain elämästä. Tai toivotaan sitä osallisuutta lisääntyvissä määrin. Samalla tavalla kuin urheilija toivoo osallisuutta paremmista suorituksista. Pelastuksen kriteeri ei silloin ole tietty suoritustaso, vaan aito halu johonkin asiaan tai jotain asiaa kohtaan. Eikä se voi siksikään olla tietty taso, koska haluttu asia ei ole staattinen tai mitattava, vaan sen sisältö ja suhde siihen on joka hetkessä uusi.
Uskolla on sisältö. Tämä väite kiistää, että sillä ei olisi sisältöä, mutta ei edellytä, että sillä olisi kokonaan tiedetty, univokaalinen, staattinen, mitattava tai absoluuttinen sisältö.
Karismaattisen liikkeen keskellä olen törmännyt moneen julistajaan, jolle puheaiheissa on keskeisellä sijalla ollut pyhitys, pyhä elämä ja lihan himoista vapautuminen. Mutta sitten todellisuus on osoittautunut esim. juuri seksuaalisuuden alueella kaikkea muuta kuin pyhäksi. Tulee mieleen Suomesta esim. Markku Koivisto. Alla näkyvässä pastori Veli Saarikallen videossa on sellaista puhetta, jota muistan kuulleeni olennaisilta osin muiltakin karismaattisen liikkeen pyhityskristillisyyden julistajilta.
Tätäkin esiintyy; Jeesus opetti sekä ”jo nyt” että ”ei vielä” -valtakunnasta. Evankeliumien perusteella voidaan sanoa, että Jeesuksen opetusten painopiste oli Jumalan valtakunta, sen olemus ja arvot. Jeesus opetti valtakunnasta, että sen aika oli tullut (jo nyt), mutta opetti myös Isä Meidän –rukouksen (Matteus 6:9-15).
Jeesuksen mukaan (Luukas 17:20) Jumalan valtakunta ei tule näkyvällä tavalla. Raamatussa valtakunta ei ole konkreettinen käsite. Sekä heprean ‘malchut’ että kreikan ‘basileia’ sanat eivät tarkoita maantieteellisiä alueita, joita kuningas hallitsee. Molemmat sanat pitävät sisällään hallitsijan suvereenin tahdon toteutumisen.
Isä Meidän –rukouksen alussa heprealaiselle runoudelle tunnusomainen kaksoisilmaus selittää valtakunnan merkitystä. Se täsmentää lausetta ”tulkoon sinun valtakuntasi” tarkoittavan tulemiseen (ei vielä) liittyvän myös ”tapahtukoon sinun tahtosi”.
Kreikan λογική [logikē] on johdettu sanasta λόγος [logos], ”sana”, ”järjestys”, ”järki”, Perinteisesti logiikassa argumentit ovat lausejonoja, joiden viimeinen lause on johtopäätös edellisistä premisseistä. Perinteinen näkökulma keskittyy argumenttiskeemoihin. Argumenttiskeemat ovat käsitteellisiä rakenteita, joiden pätevyys perustuu niiden loogiseen muotoon.
Anselm Canterburylainen esitti 1070-luvulla käsityksen Jumalasta täydellisenä olentona, jota täydellisempää ei voi ajatella: ”olento, jota suurempaa ei voida kuvitella”. Anselm erotti kaksi asiaa: että olio on olemassa vain mielessä, ja että olio on olemassa myös todellisuudessa. Jos täydellisin kuviteltavissa oleva olio olisi ainoastaan kuvittelijan mielessä, syntyisi Anselmin mukaan ristiriita: on kuviteltavissa vielä täydellisempi olio, joka on olemassa myös kuvittelijasta riippumattomassa todellisuudessa. Tämän vuoksi täydellisimmän kuviteltavissa olevan olion täytyy olla todellisuudessa olemassa.
Jo 1200-luvulla Tuomas Akvinolainen hylkäsi ontologisen todistuksen ja muodollisesti virheelliseksi todistuksen pyrki osoittamaan esimerkiksi Immanuel Kant väittäessään, että olemassaolo ei ole predikaatti samassa mielessä kuin esimerkiksi voimakkuus. Oliolla, jonka joku vain kuvittelee, voi olla kaikki samat predikaatit kuin todellisella oliolla. Toisenlaisen loogisen virheen on todistuksesta pyrkinyt osoittamaan myös Bertrand Russell. Hänen esittämänsä määrättyjen kuvausten teorian mukaan olemassaolo on mielekkäästi väitettävissä vain tietyllä tavalla kuvaillusta, ei nimellä mainitusta oliosta, mikä hänen mukaansa osoittaa myös ontologisen todistuksen virheelliseksi.
Uuden ajan filosofiassa René Descartes hyödynsi Jumalan olemassaolon todistuksessaan Anselmillakin esiintynyttä ajatusta olemassaolosta ominaisuutena. David Hume katsoi, että jos jonkin olion ajatukseen lisätään väite sen olemassaolosta, se ei lisää mitään itse käsitteeseen. Jos muodostamme esimerkiksi täydellisen ajatuksen Mooseksesta ja lisäämme siihen väitteen siitä, että Mooses oli olemassa, emme lisää mitään ajatukseen Mooseksesta. Myös Kant katsoi, ettei olemassaoloa voida onnistuneesti esittää ensimmäisen kertaluvun predikaattina, ja ettei olemassaolo näin ole ”oikea” predikaatti. Hän ei kuitenkaan selittänyt, miksi näin on. Hänen käsittelynsä aiheesta vain esitti uudestaan Arnauldin opin, jonka mukaan väittämässä ”Jumala on kaikkivoipa” verbi ”on” ilmaisee kahden käsitteen, kuten ”Jumalan” ja ”kaikkivoipuuden”, yhdistämistä tai erottamista.
Bertrand Russell on esittänyt sellaisenkin kysymyksen, onko olemassaolo itse olemassa? Teoksessaan The Principles of Mathematics hän kirjoitti, että ”olemassaolo on erityisen suhteen omaamista olemassaoloon – suhde, jota olemassaololla itsellään ei ole”.
Otetaan framille jokin rakentavampi aihe, pohjana vaikka Lutherin ja Erasmuksen keskustelu sidotusta ja vapaasta ratkaisuvallasta; kumpi kirjoittaa ensimmäisen tiiliskiven?
En jaksa vääntää sinänsä tyhjästä, kun en loogisesti voi päätellä edes tämän keskusteluketjun olemassaoloa
Tämä menee off-topic puolelle, mutta eikö Raamattu sano, että se joka tekee tahallaan syntiä, ei enää voi uudistua parannukseen?
Skenaario: uskovainen heikkona hetkenään ostaa pornolehden lehtikioskista ja menee kotiin tekemään tiedättekö mitä: onanoimaan.
Tuossahan täyttyy kirkkaasti tahallisen synnin tekeminen. Tuossahan on pitkä aika kiusauksesta teon täyttymiseen ja siinä on selvästi päätetty ryhtyä tuumasta toimeen.
Ja tietenkin esimerkki-ihmisemme koko ajan tietää pian tekevänsä syntiä, mutta jatkaa kiihkoissaan siitä huolimatta.
Tietenkin tämä esimerkki latistuu, jos tuon melko luonnollisen toimenpiteen ja visuaalisen ärsykkeen yhdistelmän katsotaan olevan jotain muuta kuin syntiä.
Toisaalta se, mitä kristinuskosta tiedän, viittaa vahvasti siihen, että synnin puolelle lipsutaan.
Entäpä jos kotiin kuljetettua lehtä ei hävitetäkään suuren katumuksen vallassa, vaan se laitetaan pöytälaatikkoon uutta katselukertaa varten odottelemaan?
Itselläni on myös paha taipumus ainakin pyrkiä ajattelemaan loogisesti. Tarkoitan edelleen logiikalla yleisellä tasolla jokseenkin seuraavaa
“Kreikan λογική [logikē] on johdettu sanasta λόγος [logos], ”sana”, ”järjestys”, ”järki”, Perinteisesti logiikassa argumentit ovat lausejonoja, joiden viimeinen lause on johtopäätös edellisistä premisseistä. Perinteinen näkökulma keskittyy argumenttiskeemoihin. Argumenttiskeemat ovat käsitteellisiä rakenteita, joiden pätevyys perustuu niiden loogiseen muotoon.”
Hukkasin ehkä ytimen siitä, mitä piti sanoa; usko on asia, joka ei taivu logiikkaan, joka edustaa järkeä. Ei myöskään tunteeseen… Kristinuskon osien ja kokonaisuuden hahmottaminen taas edellyttää loogista päättelyä, ja teologia ilman logiikkaa olisi mahdottomuus.
Teologiassa ja filosofiassa teismi määritellään uskomuksena persoonalliseen Jumalaan.Eli teismi ja se, mitä siitä suoranaisesti seuraa on niin Kristinuskossa kuin muissakin uskonnoissa logiikan ulkopuolella. Uskomus, jota ei ole osoitettu todeksi suuntaan taikka toiseen, ei kelpaa loogiseksi argumentiksi tai premissiksi.
Toki teistit pyrkivät usein perustelemaan näkemystään rationaalisilla argumenteilla eli järkiperusteilla ja vetoamalla kokemukseen. Todistuksia Jumalan olemassaolon puolesta on neljää päätyyppiä: kosmologinen, ontologinen, teleologinen ja moraalinen todistus.
Ateistit taas pyrkivät päinvastaiseen jokseenkin samoin keinoin.
Peli on ollut jatkoajalla jo tovin, mutta tilanne on edelleen 0 - 0
Jos A) uskon, niin B) Jumala on olemassa
Ei A)
Siispä ei B)
tai sama kääntäen; tuloksena on Non sequitur, alkuoletuksista esitetään seuraavan sellaista, mitä niistä ei tosiasiassa seuraa.
Jos kuitenkin usko olisi ihmisen valinta ja sen suhteen olisi rehellisesti looginen, päätyisi jokseenkin väistämättä agnostikoksi
Ei sano, eikä parannus ketään pelasta, vaan usko ristillä kuolleeseen ja ylösnousseeseen Kristukseen. Sillä Paratiisiin päivälliselle kutsutulla ryövärillä ei hillittömästi aikaa jäänut parannuksen tekoon; usko ja yksi lause riitti
Jotenkin niin, että joka totuudentuntoon päästyään tekee tahallaan syntiä, niin ei ole enää uhria, joka nuo synnit voisi sovittaa.
Löytyihän se:
"26. Sillä jos me tahallamme teemme syntiä, päästyämme totuuden tuntoon, niin ei ole enää uhria meidän syntiemme edestä,
27. vaan hirmuinen tuomion odotus ja tulen kiivaus, joka on kuluttava vastustajat. "
Tässä on nyt kyse siitä, mitä tuolla totuuden tunnolla tarkkaan ottaen tarkoitetaan. Synniksi varmaan kelpaa mikä tahansa synti, sitä tuossa ei eritellä.
Eli tuota totuuden tuntoa lienee syytä vältellä kuin ruttoa, että tuo lausahdus ei toteutuisi. Toisaalta teologisesti oppimaton voisi käsittää tuon niin, että totuuden tunnolla tarkoitetaan uskoontuloa ja sitä seuraavaa uskonelämää.
