Suhtautuminen muiden kadotukseen


#1

Uskon ‘seurapelin’ kaltainen luonne on todellakin havaittavissa:

Ihmettelen sitä tyyneyttä, mikä uskovilla on uskosta osattomien kohtalon edessä. Jos iankaikkiseen kadotukseen suhtauduttaisiin oikeasti sillä vakavuudella, minkä asia oikeassa perspektiivissään vaatisi, voisi odottaa, että uskovat olisivat suorastaan kauhuissaan tilanteesta, jossa uskosta osattomat ovat. Jopa niin kauhuissaan, että menettäisivät huolen takia järkensä.

Kuitenkin uskovat voivat suhtautua asiaan huomattavasti leppoisammin, eikä tuo suuren joukon joutuminen kadotetuiksi liiemmin vaivaa heitä joka hetki 247. Tämä asia on ristiriitaista ja hämmentävää.

Jos uskovat jättävätkin tämän asian Jumalan haltuun, hämmästelen sitä, että he eivät kuitenkaan ole äärimmäisessä hädässä lähimmäistensä puolesta ja siitä, etteivät he voi tehdä asialle mitään.

Tämän havainnon selitän itse siten, että koska helvetti ei ole missään oikeasti nähtävissä ja koska täällä maan päällä helvetti on oikeastaan vain pelkkä idea, se jää paitsi sille kuuluvaa asemaa ihmisten mielissä.

Vähän niin kuin käy Jumalalle ateistien mielessä: koska Jumalan olemassaoloa ei voi havaita tai muuten todistaa, eikä Hänen vaikutustaan voi tuntea, Hän jää ateisteille pelkäksi ideaksi, johon ei sitten suhtauduta suurella vakavuudella, joka olisi ainoa oikea tapa suhtautua luojaJumalaan.

Eli oikeastaan kummatkaan, niin ateistit kuin uskovatkaan eivät todella usko, he ovat vain valinneet tietyn tavan suhtautua ideaan.


Kristillinen usko ja psykologia ja psykiatria
#2

Itselläni se johtuu ainakin ihan täysin siitä, että ymmärrän erittäin hyvin oman kyvyttömyyteni “käännyttää” ketään. Todellinen usko perustuu aina kokemukseen Jumalan toiminnasta. Ei siihen, että joku sanoo tai tekee sulle jotain.

Toisessa ketjussa siteerasin p. Paavalia. Sitaatti sopii tähänkin:

Jumalan valtakunta ei ilmene puheina vaan voimana. (1. Kor. 4:20)


#3

Itse olisin suorastaan kauhuissani. Näkisin vain ympärilläni helvettiin matkalla olevia ihmisiä ja heidän kohtalonsa kauhistuttaisi joka hetki. Ja oma voimattomuuteni tehdä asialle mitään saisi minut tuntemaan itseni täysin voimattomaksi ja turhaksi.

Itse asiassa näin kävikin vuonna 1989, jolloin yritin olla kristitty jonkin aikaa, mutta se mitä löysin ei ollut mikään rauha vaan suuri ahdistus. Ja tuo kyseinen teema vaivasi erityisesti.


#4

Tuo on spekulointia. Eivät kristityt ole kauhuissan muuta kuin omasta kohtalostaan. Oikea kristillinen asenne on se, että kaikki muut ovat pelastumassa, mutta itse ansaitsee kadotuksen. Jokainen voi kilvoitella vain omasta puolestaan. Kukaan ei tunne toisen sydäntä eikä voi siten tietää, miten ankarasti tämä on kamppaillut. Vain Jumala näkee sydämeen ja osaa arvioida oikein.

Joten jos olisit uskossa, sinä olisit lähinnä huolissasi omasta kohtalostasi ja pitäisit itseäsi “syntisistä suurimpana”, kuten pyhä apostoli. Se on oikea kristityn asenne omaan ja toisten pelastumiseen.


#5

Ei asia voi olla näin. Raamatussa vihjataan monessa paikassa, että suuri osa ihmisistä ei pelastu.

Loogisesti uskova voisi olla siis erittäin huolissaan läheisistään ja heidän ikuisuuskohtalostaan. Siis siinä tapauksessa, että rakastaa lähimmäisiään.

Minusta olisi kauheaa itse pelastua ja nähdä esim lasteni joutuvan kadotukseen. Antaisin itseni kadotukseen lasteni puolesta, jos se olisi sallittua. Tekisin mitä hyvänsä sen eteen, että he pelastuisivat, vaikka se johtaisi omaan turmiooni.


#6

Niin vihjataan, eikä se ole millään tavalla ristiriidassa sen kanssa, mitä p. apostoli opettaa oikeasta suhtautumisesta omaan pelastumiseensa. Oikea asenne on näet se, että sanoo: “Ei niin, että minä olisin sen jo saavuttanut, mutta minä riennän sitä kohti.”

Sinä et voi tehdä läheistesi puolesta mitään sen enempää kuin rukoilla heidän puolestaan. Et saa heitä uskomaan millään omilla teoillasi. Jeesus sanoo Raamatussa selvästi: “Ei kukaan voi tulla minun luokseni, ellei Isä, joka minut on lähettänyt, vedä häntä.” (Joh. 6:44)

Syytät uskovia siitä, että he eivät ponnistele riittävästi kaikkien pelastumisen puolesta. On mukavaa, jos olet huolissasi muiden pelastumisesta. Mutta kukaan ei voi tehdä enempää kuin rukoilla lähimmäistensä puolesta. Vaikka menisit kuinka jakamaan viljaa miljoonia säkkejä Afrikkaan, ei kukaan todennäköisesti pelastuisi sellaisen maallisen puuhastelun takia. Niin voi tehdä, jos haluaa, mutta se on silti vain inhimillistä vaivannäköä. Uskominen perustuu sen sijaan Jumalan toimintaan. Siksi rukous on tehokkainta. Mutta ei sen avullakaan voida pakottaa Jumalaa tekemään kenestäkään uskovaa.


#7

Raamatussa vihjataan myös siihen, että täytyy olla huolissaan myös lähimmäisten iankaikkisuuskohtalosta.

Sitä paitsi mitä tekee taivaspaikalla, jos omat rakkaat ihmiset ovat helvetissä?

Siihen ei auta kuin se, että Jumala pyyhkii heidän muistonsa päästäni.

Kuitenkin tuollaisessa tilanteessa mielestäni minulle on tehty väkivaltaa.

En varsinaisesti syytä uskovia. Syytän sitä, että uskovat ovat sellaisessa tilanteessa, etteivät he voi syvällisesti käsittää sitä, että mikä oikeasti on uskosta osattomien kohtalo. Muuten he rukoilisivat lakkaamatta.

Rukoileminen on turhaa, jos myönteisen vastauksen odottaminen nähdään Jumalan pakottamisena.

Jos rukous ei auta läheisen uskoontuloa, kyse oli käsittääkseni siitä, että Jumala ei voi pakottaa ketään uskoon ilman tämän omaa halua.

Ja tästä päästään siihen, että joku voi haluta uskoa, muttei silti pysty. Tällöin voidaan sanoa, ettei henkilö kuitenkaan oikeasti halua.


#8

Tämä on oman ketjunsa arvoinen offtopic. Voisiko joku tehdä tästä oman ketjun, minä en nyt puhelimella pysty.


#9

Pidän itseäni uskovana, enkä ole koskaan pysynyt kovin tyynenä tämän asian kanssa. Tyynenä toki siksi että luotan Jumalan hoitavan asiat niin kuin niiden tulee hoitua, rakkaudessa, mutta koko ajan pyydän rukouksessa kaikkien puolesta.


#10

Vastakkaisia argumentteja on hyvä muistaa muutama. Ensimmäinen on se, että kukaan kadotukseen menevä ihminen ei ole olemassa minua varten tai minun kauttani, vaan heillä on oma, itsenäinen olemassaolonsa. Maailma on puolillaan lapsia, jotka eivät ole tutustuneet vanhempiinsa tai joilla ei ole syytä muuhun kuin vihaan vanhempiaan kohtaan. Eli on sattuma, että länsimaissa on joku, joka haluaisi sen ylellisyyden, että kaikki hänelle tärkeät ihmiset pelastuvat.

Kristinuskossa on kyse siitä, että ihminen hyväksyy oman kuolevaisuutensa ja elämän traagisuuden ja rajallisuuden. Jumala on luvannut poistaa tragedian elementit ja kuoleman, mutta ihmisen pitää kuitenkin omaksua oma paikkansa rajallisena olentona. Se, miksi en psykiatriasta joiltain osin pidä, johtuu tästä, että se tarjoaa, modernin tieteen ja modernin ajan kertomien satujen tapaan, ihmiselle näennäisen paon tästä rajallisuudesta ja traagisuudesta.

Vika siinä, että ateisti ei tule uskoon, on aina ateistissa. Kiinnostavaa on vain se, että minkä laatuinen se vika on. Kukaan ei väitä, että se olisi yksinkertainen tai helposti ohitettava. Ateismiin pätee sama kuin persoonan häiriöihin, että ihminen jatkaa niiden vallassa siksi ja niin kauan kuin häneltä puuttuvat tietyt tavat olla tekemisissä todellisuuden kanssa. Yleensä kyse on siitä, että tällainen henkilö kykenee kyllä aistimaan ja havaitsemaan ne asiat, mutta hän ei anna niille arvoa eikä merkitystä.

Ei ole sellaista huolen määrää, ei sellaista pakon, nautinnon, vaivan, rahan tai tiedon määrää, joka vaikuttaisi henkilöön, joka on kyvytön ottamaan sitä vastaan ja haluton hankkimaan niitä kykyjä. Vika ei ole siinä, mitä ateisti ei tiedä, vaan siinä, mitä ateisti luulee tietävänsä. Vika ei ole siinä, mihin ateisti ei kykene, vaan siinä, mihin ateisti luulee kykenevänsä. Tiedän, että tämän sanominen tuntuu hyvältä kuin moottorisahamurha, mutta ateistin ongelma on nöyryyden puute.

Tästä voisi sanoa paljon enemmän. Laittakaa pystyyn se eri keskustelu tästä, niin katsotaan.


#11

Ihan hyvää pohdintaa. Vika on ateistissa, jos ateisti ei tule uskoon. Mutta entäpä vaikka muslimi, jonka näkökulmasta kristityn pitäisi pelastuakseen palata islamiin.

Toisaalta luonnontieteiden saavutuksia ei voi kuitenkaan kuitata aivan näin yksioikoisesti.

Psykologiaan edellä mainittu pohdiskeluni liittyy oikeastaan juuri sillä tavalla, että uskovakin uskoo vain kuvajaiseen. Ymmärtääkseni Raamatussakin tämä näin esitetään, joten tuo ei ollut mitään ateistin pilkantekoa. Mutta tuon kuvajaisen takaa nousee sitten hirvittävä reaalitodellisuus, jos osoittautui, että kristityt ovat koko ajan olleet oikeassa uskoessaan Jumalaan.


#12

En muista kokeneeni epävarmuutta omasta pelastuksestani juurikaan. Tuonpuoleiseen ikuiseen helvettiin uskominen on ollut minulle lähes aina kaikkein vaikeinta kristinuskossa. Toisaalta on elänyt myös uskossa vahvoja hengenmiehiä, jotka eivät ole ilmeisesti olleet niin varmoja ikuisesta helvetistä. Esim. Urho Muroman näkemys helvetistä muistaakseni muuttui jossain vaiheessa toisenlaiseksi (muun muassa poikansa itsemurhan vuoksi). Billy Graham ei muistaakseni myöskään uskonut ikuiseen helvettiin.

Kierkegaard vastaisi sinulle omasta puolestaan ehkä seuraavasti:

Either one works unceasingly with all the effort of one’s soul, in fear and trembling, on self-concern’s thought, “whether one will oneself be saved,” and then one truly has no time or thought to doubt the salvation of others, nor does one care to. Or one has become completely sure about one’s own part - and then one has time to think about the salvation of others, time to step forward concerned and to shudder on their behalf, time to take positions and make gestures of concern, time to practice the art of looking horrified while one shudders on behalf of someone else…

…Save me, O God, from ever becoming completely sure; keep me unsure until the end so that then, if I receive eternal blessedness, I might be completely sure that I have it by grace! It is empty shadowboxing to give assurances that one believes that it is by grace - and then to be completely sure. The true, the essential expression of its being by grace is the very fear and trembling of unsureness. There lies faith - as far, just as far, from despair and from sureness.

(Kierkegaard: Christian Discourses. 2009, 210-211.)


#13

Mun mielestä pelastuminen ja taivas on juuri se hyvä tahto joka saa pyhän tuntemaan syvää yhteenkuuluvuutta kaikkien pelastumisprojektin kanssa, ei vain omansa.
Silloin kun kaverin pelastuminen kiinnostaa yhtä paljon kuin oma ja siihen suhtautuu Hyvällä Tahdolla eli Rakkaudella, ollaan taivaassa.
Rakkaus ei etsi omaansa, ei kerskaa, ei käyttäydy sopimattomasti, kaikki se peittää, kaikki se uskoo, kaikki se toivoo, kaikki se kärsii.
Jumalalla on kaikkia ihmisiä kohtaan hyvä tahto.

Mutta kenenkään ei tule kärsiä mitään vääryyttä tai rakkaudettomuutta toisten ihmisten taholta sillä perusteella että siten pelastaa itsensä ja muut. Jeesus Kristus oli vain yksi. Me muut toimimme hieman toisella tavalla. Itseään saa ja pitää puolustaa, mutta tarkoitus ei kuitenkaan pyhitä keinoja eli kaikkea lähimmäisen ojentamista hyvän motiivin suojissa ei voi pitää hyvänä tahtona.


#14

Emme voi tietää kuka pelastuu kuka ei. Meidät tuomitaan tekojemme mukaan. Pelkään sitä miten minulle itselleni käy Kristuksen peljättävän tuomioistuimen edessä, ja rukoilen muitten pelastumisen puolesta. Enempää en katso voivani tehdä.


#15

Tässä ketjussa on todella hyvä sauma nyt keskustella siitä mitä tekojen mukaan pelastuminen todella tarkoittaa.
Se ei todellakaan tarkoita “lain tekojen” tekemistä, ei sääntöjen noudattamista, ei hurskaiden tapojen suorittamista eikä edes eettisesti ja moraalisesti oikein elämistä, vaan sitä että jokainen teko tapahtuu hyvässä tahdossa, että jokaisen teon motiivi on yhtä paljon oma kuin toisen pelastus.
Näin teot ja rakkaus sulautuvat yhteen, ihmisyys ja jumaluus sulautuvat yhteen, pää ja sydän ovat yhtä.

Kysymys ei siis ole siitä että pelastukseen on suoritettava jotain, vaan eläminen niissä hyvissä teoissa ja hyvässä tahdossa on se itse pelastus.


#16

Helvetin pelko on meidän vanhalle aadamillemme, isältä ja äidiltä syntymässä peritylle luonnollemme ominaista ja sille aiheesta kuuluvaa. Kristus astui kuitenkin ihmisyyteemme myös näiltä osin ja otti kantaakseen ja kukistaakseen kaiken pelon meissä henkensä kautta, jonka hän lähetti asumaan niihin, jotka hänen omiansa olivat, jotka ottivat vastaan hänen sanansa. Näin uskovassa kukistuu kaikki pelot ja pelkotilat. Hän ei myöskään loputtomasti huolestu lainomaisesti muiden helvettiin joutumisesta, sillä onhan hän nyt Kristukselta perityn syntymän kautta uusi luomus, uutta ihmiskuntaa, vaikka hänessä vielä roikkuukin tuo muka kaikista huolissaan oleva vanha aatu, joka loppujen lopuksi ei ole huolissaan muusta kuin omasta itsestään. Jumalahan oli se, joka oli huolissaan ihmisten kadotukseen joutumisesta aivan riittämiin kun tuli ja kärsi häpeällisen ristinkuoleman kaikkien puolesta ja laskeutui alas helvettiin, ettei kenenkään tarvitsisi sinne joutua. Tähän huolestuneisuuteen me emme voi mitään lisätä.


#17

Entäs jos vika onkin uskovien rukouksen puutteessa?
Entäs jos into toisten käännyttämiseen; mielen muuttamiseen onkin se vika, ja parannuskeino on rukoilla itselleen hyvää tahtoa kaikkien pelastukseksi, rukousta siis pelastuksen puolesta ei uskoontulon puolesta, sillä kaikkien pelastus on tärkeämpää kuin uskoontulo.


#18

Olet varmaan puhdasoppisena luterilaisena samaa mieltä Johannes Gerhardin kanssa, kun hän helvetistä kirjoittaessaan esim. toteaa, että “helvetissä roihuu liekki, joka polttaa taukoamatta. Kadotukseen tuomittujen elämä on loppumatonta kuolemista: heidän kuolemansa on sitä, että he joutuvat elämään ikuisesti rangaistuksen alaisina. Heidän kiduttajansa ei väsy, eivätkä kidutettavat milloinkaan kuole. Tuli kuluttaa siten, että se kuitenkin aina säästää; kidutukset yltyvät siellä siten, että ne kuitenkin aina uudistuvat. Kadotukseen tuomitut kuolevat sillä tavoin, että aina kuitenkin elävät; heidän elämänsä on sitä, että he alati kuolevat. Se, että joku on loppumattomasti kidutettavana, ylittää kaikki epätoivon rajat. Mikä voisi olla kauheampaa kuin se, että aina tahtoo jotakin, mitä ei milloinkaan tule, ja ettei ikinä tahdo sellaista, mikä alati kuitenkin on? Ikinä eivät kadotetut saavuta sitä, mitä tahtovat, mutta ikuisesti heidän on pakko kestää sitä, mitä eivät tahdo…Tuomittujen korviin kantautuu parkua ja alinomaisia herjauksia, samoin myös pahojen henkien hirvittävää mölyä. Jano ja nälkä vaivaavat heidän kurkkuaan, mutta kaikki ruoan ja juoman nautinto on heiltä riistetty. Hajuaistia kiusaa rikin inhottava haju. Tuntoaistiin koskee tuli, joka polttaa sisältä ja ulkoa tunkien ytimiin saakka. Tuomitut ovat ruumiiltaan rumat, synkännäköiset, hitaat ja raskaat…Yksi ainoa helvetin tulen kipinä tuottaa synnintekijöille enemmän tuskaa kuin jos nainen saisi kestää synnytyskipuja tuhat vuotta…” (Gerhard: Uskon pyhä salaisuus. 1995, 200-201, 197.)

Jos joku uskova on kokenut vakavan depression, joka on kuin maanpäällinen helvetti, ja hän tietää siis kokemuksesta epätoivon syöverit, hänen täytynee tietoisesti sulkea tietoisuudestaan ajatus helvetistä ihmisiä kiduttavana paikkana, joka on paljon kauheampi kuin maanpäällinen depressiohelvetti? Toisaalta jos uskova on ihmisiin (myös “rakkaisiinsa”) empatiattomassa suhteessa, ajatus siitä, että esim. oma ateistinen isä joutuu helvetin ikuiseen tuleen, ei tuota suurempia emotionaalisia vaikutuksia Gerhardin kuvaamaan helvettiin uskovassa. Vai onko niin, että tosi uskova yhdessä Jumalan kanssa riemuitsee siitä, että helvetti on olemassa, sillä eihän sitä olisi ilman Jumalaa? Helvetissä toteutuu hyvän Jumalan tahto aina niiden kohdalla, jotka sinne kidutettaviksi joutuvat.


#19

Uskova riemuitsee siitä, että taivas on olemassa ja hänet on Kristuksen sovituskuoleman ja helvettiin astumisen tähden lunastettu helvetistä, joka olisi ollut hänen oikeudenmukainen paikkansa ilman Kristuksen tuottamaa sovitusta.


#20

Nyt ymmärrän, miksi Lutherin siteeraamisessa nykyaikana ei tunnu olevan päätä eikä häntää. Tai se tuntuu abstraktilta, etäiseltä ja puhuu jostain kuvitteellisesta todellisuudesta, missä kukaan ei ole koskaan elänyt ja mitä kukaan ei ole koskaan kokenut.

Se johtuu siitä, että Luther puhuu prosesseista, tarkoittaen ne prosesseiksi. Ja Luther puhuu ideoista, tarkoittaen ne ideoiksi eikä konkreettisiksi faktoiksi. Mutta kun Lutheria tunnustuksellisesti julistetaan, niin siinä katoaa ero idean ja konkretian väliltä. Tulee vaikutelma, että elävien ihmisten pitäisi latistua ideoiksi, jotta Luther voisi olla oikeassa, kaikki olla varmaa ja kunnia kuulua Jumalalle.

Tämä on vähän kuin jollain urheilijalla olisi valmentaja, jonka työ koostuisi sen toistamisesta, että “kyllä sinä kehityt” ja “hyvin sinä kehityt”.