Suhtautuminen omantunnon vääriin hälytyksiin

Tämän keskustelun innoittajana on viikonlopun netti-Evankeliumijuhlassa olleen kysy pastorilta -tilaisuuden yksi kysymys-vastauspari, mutta haluan laajentaa siitä aiheeseen yleisemmin. Ei myöskään ole tarvinnut seurata Evankeliumijuhlia pystyäkseen keskustelemaan, selitän kyllä :slight_smile:

Netti-Eviksillä oli siis tilaisuus, jossa kaksi pastoria vastasi ihmisten kysymyksiin, sekä lähetyksen aikana esitettyihin että ennakolta tulleisiin. Yhteen kysymykseen saatiin kaksi varsin erilaista vastausta. Kysymys koski sitä, että kysyjä ihmetteli miksi hänelle tulee huono omatunto hyvin maltillisesta alkoholin käytöstä. Vastaus A lähti siitä, että alkoholin kohtuukäyttö ei ole mitenkään väärin ja omantunnon kolkutus voi nousta esim. lapsuuden kasvatuksessa opituista vääristä malleista, eikä syyllisyyden tunteminen siis ole tarpeen. Vastaus B taas, vaikka vastaaja ei myöskään alkoholia syntinä pitänyt, pohti enemmän sitä vaihtoehtoa että ehkä kysyjän olisi parempi olla käyttämättä alkoholia jos siitä tulee huono omatunto, ja että siihen tunteeseen voi olla hyväkin syy.

Pidän molempia näkökulmia periaatteessa ihan oikeina. Omantunnon ääntä pitää kunnioittaa, mutta sitä ei kuitenkaan pidä nostaa yli Raamatun. Suhtautuminen riippuu varmasti myös siitä, mistä asiasta puhutaan. Ei ole mitenkään haitallista tai huono asia olla juomatta alkoholia syystä tai toisesta, mutta joissain elämän valinnoissa voisi tulla huomattavaakin hankaluutta, jos menisi kritiikittömästi yliherkän omatunnon perässä. Ja kuitenkaan omaatuntoaan ei pidä myöskään paaduttaa, eikä opettaa itseään ignooraamaan sen varoituksia. En siis lopultakaan oikein tiedä, mihin tulokseen tässä pitäisi päätyä. Vai onko tämä täysin tilannesidonnainen asia?

Vastaan A.

.                     .               .

.

 . 

.

Nykyaikana omatunto mielletään useimmiten siten, että jonkin asian tekeminen ei tunnu hyvältä ja sitä ei sitten yleensä tehdä, tai sitten jonkiin asian tekeminen tuntuu hyvälle ja se tehdään. Molemmissa sanotaan että kuuntelin omantunnon ääntä.

Minä olen sitä mieltä, että kyseessä on ilman ulkoista mandaattia tyystin mielivaltainen henkilökohtainen tila. Jos Jumala sanoo, että “Älä sano väärää todistusta lähimmäisestäsi”, niin joskus olen tilanteessa jossa tämä käskyn noudattaminen tuntuu pahalle, mutta silti teen sen. Omatunto on aina kristityllä sidottu Jumalan käskyihin/lupaan tehdä hyvää. Mutta ilman ulkoista mandaattia (Jumala, yhteiskunta, isä, äiti) omatunto ei toimi. Minussa herää tunne aina suhteessa johonkin auktoriteettiin. Ja niitä auktoriteetteja on monta. Ongelmaksi jää, että kristittyinä, minun tulisi poimia niistä oikea auktoriteetti/mandaatin antaja.

Tämän olisi voinut jättää sanomatta. Jos ihminen tuntee syyllisyyttä, niin sitä saa tuntea. Se, mitä itse tekisin on, se että pukisin syyllisyys -sanan vastuuksi. Kenelle on vastuussa ja mistä. Sitä on helpompi käsitellä kuin syyllisyyttä. On helpompi vastata kysymykseen kenelle olet vastuussa kuin mihin syyllistyt, varsinkin jos ei käytännössä aikuisena syyllisty mihinkään.

Aina saa tuntea mitä tuntee. Se ei kerro mitään objektiivista itsensä ulkopuolelta. SIksi omien tunteiden käyttämine ulkoisen toiminnan kriteerinä ai aina anna luotettavaa kuvaa sitä, mikä on oikein.

D

2 tykkäystä

En siteerannut suoraan vaan tiivistäen referoin ulkomuistista, eli ei kannata analysoida sanamuotoja liikaa.

Mutta yleisestikin sen voi jättää sanomatta. Se ei ole niin paha kuin "kyllä se diitäutta

Ei tämä ollut mitenkään henkilökohtaista. Olen vain käytännössä huomannut että A) ihmisiä kielletään monesti tuntemasta syyllisyyttä B) useimmin kyse on vastuusta kuin siitä, että olisi oikeasti tehnyt, sanonut tai ajatellut jotakin pahaa tai väärin.

Tässä nimenomaisessa tapauksessa, objektiiviseti maltillisessa alkoholin nauttimisessa ei ole mitään mistä pitäisi syyllistyä. Mutta vastuusta voi puhua: otitko kuitenkin niin paljon että et voi ajaa autoa jos tulee hätätilanne? jne. Ihmisen vastuun ossoittamine on eri asia kuin syyllistäminen.

Vaikka olisit vain referoinut, niin sanoitit kuitenkin tärkeä asian.

Ei se ollut analyysia. Sitäkin voisi ja voi syyllistäminen ja syyllisyyden tunteen kohdalla tehdä mielenmäärin. Pointtini oli, että syyllisyyttä saa tuntea (yleensä se on pahan olon tunne johon liittyy kuva väärin tekemisestä) ja asiaa voi selkeyttää kysymällä vastuusta, jolloin syylllisyys monesti helpottaa. Tärkeintä on, että ihminen kokee, että hän saa tuntea miten tuntee, eikä sitä pidä pyytää anteeksi.

Kun sanomme, että omaatuntoaan vastaan ei pitäisi toimia, niin oikeasti se tarkoittaa sitä, että tunteitaan ei pidä pyytää anteeksi.

D

kysyjä ihmetteli miksi hänelle tulee huono omatunto hyvin maltillisesta alkoholin käytöstä

Vähän outo kysymys. Mikähän se kysyjän varsinainen ongelma on? Hän menee Alkoon hakemaan viinipulloa huonolla omallatunnolla, tuo pullon kotiin, juo pari lasillista ja tuntee huonoa omaatuntoa? Alkoholihan ei ole elintarvikkeena mikään välttämättömyys, joten miksi hän ei ihan vain jätä sitä pulloa ostamatta? Vai onko puhe sosiaalisista tilanteista, joissa muut painostavat häntä ottamaan lasillisen tai pari?

Vai voisiko ensin muistuttaa “objektiivisista” tosiasioista, siitä että alkoholin nauttiminen ei ole synti sikäli kun ei havaittavasti juovu (Ef.5:18)? Tai vihjata kysyjälle, että raittiushan on ihan järkevä valinta, koska alkoholista ei ole mitään hyötyä mutta siitä voi olla haittaa?

Mutta ehkä kysymyksen taustalla onkin alkoholiongelma, se että kysyjä useimmiten pysyy kohtuudessa mutta joskus tulee juoneeksi liikaa?

Tällaisia tekisi mieli kysyä. Mutta pitäisi kysyä hienotunteisesti, mikä taas on minun luonteelleni vaikeaa. Onneksi en ole kenenkään sielunhoitaja. Jos pitäisi vastata joko A tai B, sanoisin B.

Jos ihminen saa jotain nautintoa parin oluen juomisesta, niin niiden juomatta jättäminen voi laskea hänen elämänsä laatua.

Kaikesta päätellen kysyjä kyllä tietää, ettei hyvin vähäinen alkoholin käyttö ole syntiä (jos ei se epäsuorastikaan aiheuta syntiä) ja sen terveyshaitatkin ovat mitättömät, mutta jostain mielen tiedostamattomalta tasolta kuitenkin tulee ajatus että tässä on jotain väärää ja sitä kautta ahdistus/syyllisyyden tunne, eikä se katoa kertomalla henkilölle mitä hän jo tietää. Tällainen voi käsittääkseni liittyä mihin tahansa täysin sallittuunkin nautintoon. Toisaalta on niin, että vähäinen alkoholin käyttö estää meitä tietyistä korkeammista asioista kuten kunnollisesta rukoilemisesta ja taivaallisten asioiden ajattelusta ja niiden arvollisesta kokemisesta. Tietyissä elämäntilanteissa voi siksi olla ihan paikallaan pysyä täysin raittiina, mutta normaaliarjessa siihen ei ole syytä.

Minulle tulee mieleen kohtuullisen alkoholinkäytön aiheuttamista omantunnon vaivoista se mahdollisuus, että asiaa kysellyt on kuunnellut jotakuta lakihenkistä uskovaa, jolla on jyrkkä mielipide, että vähäinenkin alkoholin käyttäminen on väärin ja suuri synti. Moni uskova antaa muiden vaikuttaa itseensä liikaa ja on ongelmissa, kun ei saa muodostettua itsenäistä mielipidettään asiasta.

6 tykkäystä

Minulla tuli mieleen kerran kuulemani juttu Erik Ewaldsin kasetilta. Joku tuli ripittäytymään ja kertoi, että oli varastanut köydenpätkän. Siihen toinen, että eihän tuo kovin paha asia ole. Ripittäytyjä jatkaa, että oli siinä köyden päässä rengaskin. No, eihän sekään niin kauheaa ole. Lopulta ripittäytyjä kertoo, että se rengas oli sonnin nenässä ja hän varasti siis sonnin. Se oli jo sentään isompi juttu.

2 tykkäystä

Lisätään vastausvaihtoehto C) “Kohtuullinen jupottelu on sonnin varastamisen veroinen synti.”

3 tykkäystä

Johtuu luultavasti kysyjän saamasta huonosta hengellisestä opetuksesta. Suhde alkoholiin on rakentunut epäterveen kieltokulttuurin kautta. Niinpä kohtuullinenkin nauttiminen aiheuttaa vääriä syyllisyydentunteita.

1 tykkäys

Snl. 28:
13 Joka rikkomuksensa salaa, se ei menesty; mutta joka ne tunnustaa ja hylkää, se saa armon.
14 Onnellinen se ihminen, joka aina on aralla tunnolla; mutta joka sydämensä paaduttaa, se onnettomuuteen lankeaa.

Uskon, että edellinen on Jumalan ohje oikeaan.

Ihmisviisaus on ohjeistanut suhtautumaan ymmärtämyksellä lihan taipumuksiin. Katson, että ihmisviisautta ‘parhaimmillaan’ edustaa freudilaisuus, mikä itseasiassa avasi ‘pandoran lippaan’.

Arka tunto Jumalan edessä ei ole sama asia kuin yliherkkyys, yksilöimätön huono omatunto. Tähän inhimillisestä heikkoudesta johtuvaa taipumusta varten on esimerkiksi 1.Joh.3:
20 että jos sydämemme syyttää meitä, niin Jumala on suurempi kuin meidän sydämemme ja tietää kaikki.

Jos saa elää ihmisten keskellä, jotka tuollaisen hyväksyy se auttaa. Samalla toki pitää tiedostaa se, ettei lähde muita käskyttämään.

Johannes Kastaja tuli hän ei mässäillyt, eikä käyttänyt alkoholia. Ihmiset torjuvat hänet. Sitten tuli Jumalan poika, hän söi ja joi. Ihmiset sanoivat katsokaa syömäriä ja juomaria, ja torjuvat hänet.

Alkoholi on mielestäni kohtuukäytössä lihaan verrattavaa. Ei siinä mitään ongelmaa ole, jos henkilökohtaisesti tuntuu oikealta Johannes Kastajan suhtautuminen noihin.

Oskari Juurikkala kirjoittaa tuoreimmassa Hapatusta-blogin kirjoituksessa omantunnon vaivoista erinomaisesti ja laajasti, suosittelen!

Alkuperäiseen kysymykseen vastaan että A. Enkä voi olla kertomatta äidistäni joka on pikkupaikkakunnan Vapaaseurakunnan aktiivijäsen, ja tykkää nauttia välillä viiniä ruuan kanssa. Hän kuitenkin pelkää saattavansa jonkun heikomman kiusaukseen jos tulee nähdyksi paikkakuntansa Alkossa, joten me lapset käymme sitten hänen puolestaan viinakaupassa, tai hän itse ajaa toiseen kaupunkiin ostoksille.

Omassa lapsuudessani meillä ei koskaan juotu alkoholia. Se ei siihen aikaan sopinut kristitylle.

3 tykkäystä

“Tässä kirjoituksessa analysoin omantunnon vaivoja sekä oman kokemukseni että yleisen katolisen teologian valossa. Annan myös neuvoja, joita katolinen moraaliteologia ja pastoraalinen perinne asiaan tarjoaa.”

Juurikkala kirjoituksensa alkupuolella tuo antamiensa neuvojen perusteet. Kysymyksessä on siis Roomalaiskatolinen teologia, jossa perinteillä on Raamattuun verrattava asema ja Trenton päätöksen mukaan, koskien traditioita, kun traditio poikkeaa Raamatusta, traditio pätee. (Näinhän se on käytännössä luterilaisuudessakin, vaikka luterilaisen opin ja opetuksen etu on, että vain Raamattuunkin voi uskonasiat, kuten synnintunnustuksen, perustaa).

Juurikkalan kirjoitus ei sisällä yhtään viitettä alkuperäiseen lähteeseen, eli itse Kirjoituksiin. Sen jälkeisiin kirkon johtajien ymmärtämisiin kylläkin, mikä ikäänkuin tiivistyy vuoden 2016 vuoden sanalla “post truth”. Jälkitotuus, mikä käytännössä muuttaa alkuperäistä, eli on tulkintaa, joka on myös = “magistero della chiesa”, eli kirkon itseymmärrys.

Se, että jokin on katolista, ei automaattisesti tarkoita että se on väärää.

D

1 tykkäys

Diakoni,

Uskon, että ymmärrät perusteluni.

Olen perehtynyt aiheeseen, koskien traditioita, jotka kumoavat Jumalan Sanan, uskon, että senkin olet voinut todeta.

Nooh… Jos ei ajattele jotenkin noin, niin ei varmaan voi olla rehellisesti protestantti.

Katolisessa kirkossa on joka tapauksessa vahva ja pitkä hengellisen ohjauksen perintö, ja ripin sakramentin yhteydessä papit usein joutuvat neuvomaan yliherkän omantunnon kanssa kamppailevia. Ei Juurikkala näitä ihan vain mutuna kirjoittele.

2 tykkäystä

Perustelusi mille? Et kritisoi Juurikkalan tekstistä mitään siitä, mitä hän sanoo omastatunnosta, joka on tämän ketjun teema. Tartut vain siihen että Juurikkala esittää katolista teologiaa, joka tuntuu olevan iso ongelma jo lähtökohtaisesti.

D

2 tykkäystä

Asia on Raamatun mukaan aika selvä:

  1. Kor. 6:12: “»Kaikki on minulle luvallista» — mutta kaikki ei ole hyödyksi.»Kaikki on minulle luvallista» — mutta en saa antaa minkään hallita itseäni.”
1 tykkäys