Olen paljolti samaa mieltä siitä mitä kirjoitit, mutta tätä “tunteesi on aina tosi” teemaasi pidän huonona. Jos omatunto voi soimata ihmistä viattomista teoista ja hyväksyä pahoja tekoja, niin kuin itsekin kirjoitit, niin ei ole mitään syytä sanoa että “omatunto ei hälytä väärin”, koska se nimenomaan voi antaa ihan vääriä signaaleja ihmiselle.
Tunteemme ovat kategorisesti totta ja niitä ei ikinä pyydetä anteeksi. Ei ikinä. Jos pyytää, niin kuolee sisäisesti, sillä silloin pyytää anteeksi olemassaoloaan siinä hetkessä.
JA
Tunteemme kertovat lähinnä vain itsestämme ja siitä, miten me olemme rakentuneet. Tunteemme eivät kerro oikeastaan mitään objektiivista itsemme ulkopuolelta. Tunteemme eivät kerro lähtökohtaisesti siitä, mikä on oikein ja mikä väärin, ne kertovat mikä on suhteenne, elämämme suhteessa siihen asiaan jonka äärellä tunteemme nousee.
Omatunto ei “soimaa” viattomista teoista. Se mitä se tekee, on se että niiden äärellä minun on paha olla, jolloin puhumme soimaamisesta. Mutta tunteeni sillä hetkellä ei kerro objektiivisesti siitä, että kyseinen asia on viaton. Se on sitä minulle. Jos se tunne on jotenkin mielestäni outo, että minusta pitäisi tuntua hyvälle tai ei millekään, niin se on syy tutkia itseään, eikä epäillä omaatuntoaan.
Ja päin vastoin. Minusta voi tuntua hyvälle vaikka olen kohdakkain jonkin ikävän asian kanssa. Se ei tarkoita sitä, että asia on itsessään hyvä. Mutta minulle se resonoi jotakin josta olen tai joka saa minut iloiseksi.
Omatunto on useilla muilla kielillä, kuten tiedät, “yhteisön tunne”, “Yhteinen näky” tms. Jos tunteeni ei jotenkin vastaa yleistä käsitystä siitä, mikä onm oikein ja mikä väärin, niin se on aihe itsetutkisteluun, ei suoraan toimintaa, lupaan tai kieltoon.
Pointti: minun pitäisi aina pysähtyä omantuntoni äärelle kun se hälyttää negatiivisesti tai positiivisesti. Ja pohtia asiaa vastuun kautta. Olen vastuussa siitä mitä teen tunteeni kanssa, vaikka tunteesta en olisikaan. Mutta tunnettani en ikinä pyydä anteeksi. En vaikka minua naurattaisi hautajaisissa. En pyydä anteeksi sitä, että tulin yhtä äkkiä iloiseksi, mutta pyytäisin anteeksi sitä että nauran. Ja tutkisin huolella mistä johtuu että tulin iloiseksi. Aina en vain saa kiinni siitä miksi mikäkin tunne minussa nousee. SIlloin pääsen siitä yli, sallimalla sen itselleni ja ottamalla vastuun siitä mitä teen tai sanon kun minulla on tuo tunne päällä.
D
2 tykkäystä
Tuo vaikuttaa fraasilta, jonka sanot jokaisessa tilanteessa. Entä mitä sanot silloin, kun ihminen todella tuntee tunteita, joita ei saa tuntea? Sanoisitko esim. pedofiilille, että “sinä saat tuntea noin”?
Tunteet voivat olla aivan yhtälailla vääriä kuin sanat ja teotkin, ja vääristä tunteista kuuluukin tuntea syyllisyyttä ja niistä pitää ripittäytyä ja tehdä parannusta. Se parannuksenteko voi sitten tapahtua sitäkin kautta, miten kuvasit: tiedostamalla, muuttamalla tietoisesti suhtautumistapaa, etsimällä uusia näkökulmia, miettimällä miksi tuntee niin kuin tuntee jne.
Joka tilanteessa muotoilen sen uudelleen. Pedofiilille sanoisin että “Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi jos tekosi tuntuu hyvälle, mutta tekoasi sinun tulee pyytää anteeksi ja katua.” Ainoa keino päästä kauheuksien äärelle ja synnyinsijoille, on antaa tunteille lupa, että niiden kanssa voi elää elämättä negatiivisissa tapauksissa niiden mukaan.
Tunteet kertovat siitä mitä olemme koko elämämme kautta siinä hetkessä kun tunteet tulevat. Jos ne kieltää, kieltää oman olemassaolonsa.
Tunne ei kerro mitään objektiivista itsensä ulkopuolelta. Ei esim. pedofiilin hyvänolon tunne kerro että se, mitä hän tekee, on oikein.
Tunteet eivät poista vastuuta teoista. Kun kävin läpi työssäni esim. uskottomuustapauksia, niin hankalin vaihe oli sen julkituominen, mikä pettämisessä tuntui hyvälle. Se oli todella kipeää molemmille osapuolille ja samalla välttämätöntä parantumisen kannalta. Eikä sitä hyvän olon tunnetta silloinkaan pyydetty anteeksi. Silloin sillä oli mahdollisuus elää oikeassa kontekstissa puolison kanssa.
Jokainen terapia, sielunhoito tms tähtää samaan: kun ihminen voi kyllin hyvin, niin hän voi niin että tunteita ei pyydetä anteeksi.
Tästä tunteiden anteeksipyytämättömyydestä en peru tuumaakaan. Jos joku pyytää tunteitaan anteeksi, niin jotain on vielä jollakin tapaa kesken.
D
2 tykkäystä
Kristitty kilvoittelee ja irtautuu myös vääristä tunteista, mielikuvista jne. Tunteita vastaan voi taistella silloin kun tietää ne vääräksi. Kristitty pyytää myös anteeksi, katuu ja taistelee. Tämä on ihan ok.
Mikä on väärä tunne? Jos ajattelen ihmistä joka elää elämäänsä ja jotain sattuu, kuuluu, näkyy ja ihmisessä herää jokin tunne, niin miten kukaan voi sanoa että sinulla on väärä tunne? Siis oikeasti. Sehän on hirveintä vallankättöä toiseen ihmiseen. Sanoa jollekulle, että sinussa ei saa nousta niitä tunteita joita sinussa nousee. Sanoa että sinulla ei ole lupa tunteisiisi. Se ei tarkoita että tunteet kertovat jotakin objektiivista siitä, minkä äärellä tunteet nousevat. Se ei tarkoita sitä, että tunteet ovat oikeassa mistään kokijansa ulkopuolella. Tunteet kertovat lähtökohtaisesti vain ihmisestä itsestään, siitä miten ihmine on rakentunut historiansa aikana vuorovaikutuksessa toisiin ja asioihin. Ihminen on elävää tunnetta ja tunteiden anteeksipyytäminen on sama asia kuin jos pyytäisi anteeksi olemassaoloaan.
Työssäni päihteidenkäyttäjien, pariskuntien, perheiden, vankien, ripittäytyjien jne kanssa olen havainnut että tuloksia syntyy kun annetaan lupa tunteisiin, niin että niitä ei anteeksi pyydetä. Samalla muistutetaan ihmisen vastuusta, siitä mitä hän tekee tunteiden vallassa ja että tutntet eivät kerro lähtökohtaisesti mitään objektiivista ihmisen ulkopuolelta.
Mielikuvat ovat eri asia kuin tunteet.
Mutta tätä voi jokainen kokeilla kotona. Sanokaa puolisoillenne tai lapsillenne tai ystävillenne että tunteesi ovat vääriä (jotkin tietyt tunteet), niitä pitää pyytää anteeksi, niitä ei saa olla.
Mutta olisi mielenkiintoista saada tietää mikä tunne on väärä. Mikä/mitkä on se tunne jota vastaan pitää taistella?
D
2 tykkäystä
Trollaamisestakin voi kilvoitella eroon, pyytää sitä anteeksi, katua ja taistella, ettei enää trollaisi.
Trollaaminen on syntiä!
5 tykkäystä
Väärä tunne ei tarkoita nähdäkseni sitä, että tunteeseen “ei olisi lupaa” sikäli, että tunteen olemassaolo tulisi kieltää. Tunteitahan ei voi muuttaa mitenkään yhtäkkisesti. Kymmenessä käskyssä on kielto “Älä himoitse toisen omaa” ja himoa ei ole ilman tunnetta, joten tuollaiset tunteet ovat vääriä. Tunteen vääryys määräytyy sen mukaan, mikä on sen suhde totuuteen kuten muissakin kognitiivisissa kyvyissä. Eli jos inhoan vaikka mansikoita ennen kuin olen edes maistanut niitä, mutta maistettuani huomaankin, että ne ovat hyviä, inhon tunne oli väärä (eli virheellinen), koska se oli ohjaamassa pois hyvästä.
Kysymys on siis siinä, että seuraako siitä, että tunne on väärä se, että tuo tunne tulisi kieltää. Varmaankaan ei, jos väärään ohjaava tunnetta ei tuolla saada ojennettua. Vaan ilmeisesti asiassa täytyy käyttää kieltä joka parantaa eikä tapa.
Väitteessä “tunteet kertovat lähtökohtaisesti vain ihmisestä itsestään, siitä miten ihminen on rakentunut historiansa aikana vuorovaikutuksessa toisiin ja asioihin” piilee nähdäkseni ristiriita. Nimittäin ei ole tunteita ilman vuorovaikutusta, tunteet kertovat myös todellisuudesta, mutta kuten muutkin yksittäiset merkit tekevät ne sen sangen rajoitetusti eli voivat johtaa vääriin johtopäätöksiin. Juuri tätähän väärillä tunteilla tarkoitetaan.
2 tykkäystä
Ja sitten jostakusta mansikka maistuu pahalle. Olen yrittänyt muotoilla sanomiseni niin, että tunteeni eivät kerro mitään objektiivista. Ne kertovat suhteestani asiaan, eivät välttämättä asiasta itsestään.
Nimenomaan. Ja sen kielen lähtökohta on se että tunteita ei pyydetä anteeksi. En lue himoa tähän malliin. Himo on vähän kuin rakkaus: se on paljon muutakin kuin tunne, negatiivisessa mielessä.
D
Tunteet eivät välttämättä osoita totuuteen, mutta sama pätee myös aisteihin ja probabilistiseen päättelyyn. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että niillä ei olisi mitään tekemistä ihmistä ympäröivän todellisuuden kanssa ja että etteivätkö ne olisi tarpeellisia ja välttämättömiä ihmisen elämässä, kun hän suhtautuu maailmaan. Kun Jeesus itki ja manifestoi surua, ei kyse ollut vain hänen sielustaan, vaan siitä kauheudesta, joka ystävää ja läheisiä oli kohdannut. Kyllä se kertoi jotain maailmasta.
Ehkä en ymmärrä, mitä tarkoitat sanalla objektiivinen. Tuota sanaa käytetään monin sekä epämääräisin tavoin. (Itse en tajua, mitä modernit sillä tarkoittavat.)
1 tykkäys
Ensinnäkin kiitos vastauksista. En ala tyhjentämään tästä aiheesta pajatsoa, kirjoitan yhden lopputyön tästä ensi vuonna ja se riittää tästä aiheesta.Tässä lyhyesti.
Jos olen vihainen ja annan minussa vihastumisen tunteen herättäneen ihmisen tuta nyrkkini voiman tai jos pysähdyn reflektoimaan itseäni ja mietin miksi olen suuttunut, niin mikä tekee vihastumisesta, vihaisena olemisesta väärän tunteen? Lyöminen vai reflektointi vai molemmat. Siitä mitä tapahtuu jonkin tunteen vallassa ollessa, ei voi käsittäkseni päätellä mitään tunteen oikeudesta ja vääryydestä. Jos en räjähdä suuttuneena lähimmäiselleni, niin ei kai tunteeni silloin ole väärä?
Tunteella ja sen kanssa esiintyvällä toiminnalla ei ole mitään pakonomaista suhdetta. Reaktiot ovat yksilöllisiä. Olen vastuussa reaktioista tunteisiini, mutta vastuusta puhuminen tunteista puhuttaessa kuulostaa omituiselle. Joku sanoi joskus että olen pelagiolainen, jos en pidä vääriä tunteita syntinä vaikka ihminen ei kokisi olevansa niistä vastuussa. Minusta se ei päde tähän ja vaatisi oman keskustelunsa. Reaktiot jotka esiintyvät yhdessä tunteen kanssa ovat niitä joita voin joskus ja aika useastikin pyytää anteeksi. Mutta silloin on olennaista, että en pyydä tunnettani anteeksi, vaan tyhmää sanaani, ajatustani, tekoani tai laiminlyöntiäni.
Esimerkki valaiskoon. Puheilleni tulee vihainen mies. Hän on nähnyt maahanmuuttajista jutun ja se on herättänyt hänessä vihan tunteen. Häntä sanottaisiin varmaan rasistiksi. Ensimmäinen asia jonka hänelle sanoisin olisi että hän saa olla vihainen. Se määrittelee hänen olemisensa sillä hetkellä ja hänen täytyy saada tietää, että hänen olemisensa on ok, että hänen ei tarvitse anteeksipyytää olemistaan. Hän on itsensä sillä hetkellä vihaisena ja hänen täytyy saada itrselleen tieto siitä, että se on ok. Se on ainoa keino saada aikaan turvallinen ilmapiiri jossa voin kysyä miksi hän on vihainen, mikä hänessä nostaa tällaisen tunteen? Saako hän itse kiinni siitä? Haluaako hän päästä eroon tunteesta? Yleensä haluaa. Silloin päästään eteenpäin. Jatkokeskusteluissa pohdittaisiin miksi maahanmuuttajat herättävät hänessä negatiivisia tunteita, mutta koko ajan keskustelun dynamiikan tulisi olla sellainen, että hänellä olisi tunne siitä, että hänen tunteensa hyväksytään. Hänelle ei saisi tulla sellainen olo, että hän ei kelpaa vihaisena. Lopputulema olisi todennäköisesti (oma kokemus on että 95%), että hänen vihansa tyyntyy ja hän pystyy reflektoimaan omaa itseään tunteensa kanssa. Lopputulema voisi olla että hän ymmärtää että vihan taustalla ei olekaan maahanmuuttaja, vaan se miten hänen historiansa on muototunut sellaiseksi että se joissakin tilanteissa laukaisee vihantunteen. Ehkä siitä ei saa kiinni. Ihminen ei aina löydä selitystä olemiselleen jonkinlaisena. Mutta tietoisuus siitä, että viha nousee enimmäkseen hänestä itsestään, eikä ulkopuolisesta todellisuudesta auttaisi siihen, että seuraavalla kerralla tunne ei olisi niin voimakas (ja näin yleensä käy). Koko tunneasiaan ei tarvitse ottaa oikean ja väärän tasolla mitään kantaa. Pointti on siinä, että ihminen kokee tulevansa hyväksytyksi sellaisena kuin on.
Ja kun sanoin tuon viimeisen lauseen, niin se on totuus kaiken sen “Jumala hyväksyy meidät sellaisena kuin olemme”. Näin tapahtuu jos olemisella tarkoitetaan sitä, miten olen itseni sillä hetkellä kun Jumala hyväksyy minut. Ja Jumala hyväksyy minut aina sellaisena kuin olen, jos sillä tarkoitetaan tunteitani. Mikään tunne ei saa Jumalaa kääntämään päätään pois minusta. Minä kelpaan Jumalalle aina, tuntuipa minusta mille hyvänsä. Jos vihaan, niin Jumala ei käännä selkäänsä minulle vaikka vihaan, ei hylkää minua ja siksi vihani laantuu. Ei siksi että vihani on oikeassa tai kun vihani kohde poistuu, vaan siksi että minut hyväksytään vihani kanssa ja voin oppia että se nousee enimmäkseen itsestäni.
Pointti on se, että ihmisellä on lupa olla jotain muuta kuin vihainen. Siihen ei tarvitse jäädä kiinni. Mutta se tapahtuu parhaiten ja väitän että nimenomaan evankeliumin hengessä parhaiten siten, että tunteille annetaan lupa olla. Ei anneta lupaa käyttäytyä miten vain, mutta annetaan ihmiselle viesti että sinä kelpaat kaikkine tunteinesi. Lopulta ihminen joka hyväksyy tunteensa, voi sanoa että kaikki on aika ok ja hänellä on ylipäätänsä turvallinen olo tilanteessa kuin tilanteessa ja hän on vähän fiksumpi ihminen päivä päivältä, vaikka joskus voikin räjähtää taas.
Meillä ei minun mielestäni ole mitään edellytyksiä sanoa kenellekään, että tunteesi ovat vääriä. Enkä siis tarkoita sanalla “tunne” ihmisen olemisen tapaa joka sisältää eksplisiittisen väitteen ihmisen ulkoisesta todellisuudesta. Siis jos minusta tuntuu että minua vihataan, niin kyseessä ei ole tunne. Mutta jos sanon että “Minusta tuntuu sille, että minua vihataan ja se tuntuu pahalle”, niin silloin pahan olon tunnettani ei voi kieltää, vaikka sen voisikin kieltää että joku vihaa minua. Tai jos sanon että korkeat paikat pelottavat minua. Pelkoani ei voi kieltää, vaikka sen voi kieltää, että korkeat paikat itsessään ovat pelottavia.
Katson että tämä on hyvin pastoraalisesti lähestyttävä aihe ylipäätänsä. Ja samalla se mielestäni lähestyy luterilaisuuden ydintä.
Tunteitaan ei pidä pyytää anteeksi. Tämä lause ei tarkoita sitä, että kaikkien tunteiden vangiksi voi jäädä, tai että tunne-elämässään ei voi kehittyä. Mutta kehittyminen onnistuu mielestäni parhaiten silloin kun ei pyydä tunteitaan anteeksi vaan hyväksyy ne itsessään eikä pidä itseään huonompana siksi että tuntee jotakin tunnetta mitä ei jonkun mielestä saisi tuntea.
D
2 tykkäystä
Tunteet tulevat ja menevät, erilaiset sisäiset affektit eivät kuitenkaan ole autonominen alue jota ei voisi moralisoida tai jolla ei olisi moraalista, eettistä ulottuvuutta, puhumattakaan syvimmästä hengellisestä näkökulmasta. Tästä puhutaan paljon kristillisessä kilvoitusperinteessä, joka on syvempää kuin psykologia. Sen kokemuspohja nojautuu Logoksen kohtaamiseen jossa ihminen asettuu vuorovaikutukseen pyhyyden ja valon kanssa.
Tunne ja siitä seuraava toiminto ovat kummatkin arvioitavissa, tämä on kristittyn kilvoittelijan koko elämän mittainen matka. Toiset ovat tässä harjaantuneimpia ja omaavat laajemman kokemuksen. Vaikka ajatukset, tunteet menevät ja tulevat ja kuka tietää mistä, tämä on se portti jonka kautta paholainen juuri hyökkää. Oleellisinta on se, että niitä tulee vastustaa, liittymättä niihin. Vanhassa kilvoitusperinteessä hesykasmia on se, sisäinen ja ulkonainen mekanismi jolla asia kohdataan, emmekä jää kiinni pahuuden juuriin vaan perkaaminen aloitetaan heti, pahuuden ilmestyessä, näin koko puun tehdään hyväksi pikku hiljaa.
Eikös hesykasmia ole n. 1200-1300 luvulta. Ei juuri luterilaisuutta vanhempi liike.
D
1 tykkäys
Tässä on monia kysymyksiä, jotka palautuisivat niin syvällisiin eroihin alkaen ontologiasta, että täydellistä keskustelua aiheesta tuskin on mahdollista täällä käydä. Tunne kertoo, miltä jokin objekti (on se sitten reaalinen tai ei) tuntuu subjektissa. Mikään tunne sinänsä ei ole paha (eettinen arvostelma) tai huono (instrumentaalinen arvostelma) tai väärä (funktionaalinen arvostelma) vaan tunteet ovat pahoja, huonoja tai vääriä sen perusteella, mikä niiden syy on eli minkä objektin perusteella muodostuu tuo tunteena ilmenevä tulkinta. Pyhä Johannes evankelista kirjoittaa (1. Joh. 2:11): “joka vihaa veljeänsä, se on pimeydessä ja vaeltaa pimeydessä, eikä hän tiedä, mihin menee; sillä pimeys on sokaissut hänen silmänsä”. Selvästi siis tuollainen tunne on väärä, sillä se kertoo siitä, että ihminen on tilassa, joka ei ole oikea. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei olisi vihattavia asioita - profeetat ovat täynnä esimerkkejä niistä samoin kuin psalmit ja Jobin kirja.
Mielestäni kukaan muu kuin sinä ei ole puhunut erityisesti ihmisen vastuusta tunteittensa kohdalla. Mutta oikeastaan olet oikeassa. Juuri sen, että tunteet on asia, josta olemme vastuussa, sillä ne ovat sydämessämme, mutta että emme silti kykene toimimaan arvomme mukaisesti, tulisi ohjata meitä Jumalan luokse.
Olennaista ei ole tunne itsessään, sillä sellaista ei olekaan, vaan tunne liittyy aina ihmiseen, kuten kirjoitatkin: hänen henkilöhistoriaansa mutta usein myös ympäristöön, ollen osa ihmisen tiedollisia kykyjä, joilla hän on varustettu toimimaan maailmassa. Jos joku on vihainen tai suuttunut tai iloinen tai pelokas tai rohkea, niin silloin tietenkin pitää tarkastella niitä olosuhteita, mitkä sen aiheuttavat. Tämän suuntaisesti kirjoitatkin, mutta yksilöllistät tai subjektivisoit tunteen liiaksi, kun sanot, että ne eivät kerro mitään objektiivista. Tunteet kertovat pikemmkin aina jotain objektiivista: joskus tuo objektiivisuus reaalista ja joskus irreaalista. Joskus tunteet tulevat syystä eli ovat hyödyllisiä ja joskus eivät.
Vasta kun tämä tiedollinen periaate voidaan hyväksyä voi tulla kyseeseen sitten pastoraalinen työ, joka on käytännöllistä erotuksena opetuksen teoreettisesta puolesta. Tietenkin jumalallinen retoriikka, on parantavaa juuri siksi, että sen tarkoitus on parantaa ei tuomita.
3 tykkäystä
En tiedä onko vihattavista asioista luetteloa. Ei ainakaan objektiivista luetteloa siinä mielessä, että sen kaikki allekirjoittaisivat. Uskon että Johannes kirjoittaa aktiivisesta tekemisestä vihasta puhuessaan, ei siitä, että ihminen huomaa itsessään vihan tunteen kohdatessaan jonkun ihmisen.
Uskon että ainoa objektiivinen tunne on pelko Jumalan edessä. Se kertoo siitä, että Jumala on myös pelättävä. Siksi miellän Raamatun kohtaukset, joissa ihmisille sanotaan “Älkää pelätkö” juuri siksi mitä niissä sanotaan. Kun nuo sanat sanotaan, niin ihminen ei enää pelkää, ja asioiden käsittelyä voidaan jatkaa. Noilla sanoilla ei tarkoiteta, etteikö saisi pelätä, tai että pelkäämistä pitäisi pyytää anteeksi.
En tarkoita, että tunteisiin pitäisi jäädä kiinni. Olen puhunut sen puolesta, että paras keino kohdata nämä asiat pastoraalisestikin, on se, että tunteelle annetaan tilaa ja että tunnetta ei anteeksi pyydetä. Se on se keino, jolla voi kohdata uuden tulevaisuuden jossa kenties ei tuntisi samalla tavalla. Mutta se syntyy vain sillä, että tunteelle annetaan lupa, ilman destruktiivista käyttäytymistä.
Yleensä pyrin väistämään tuon vastuukysymyksen omista tunteista puhuttaessa. Ihminen on vastuussa siitä mitä tekee jonkun tunteen vallitessa. Suuttumukseni ei vapauta minua vastuusta. Mutta itse tunteista puhuttaessa kyse ei ole vastuusta, kyse on olemisen tavasta, siksi tunteita ei pyydetä anteeksi. Kun vaikka kohtaan jonkun ihmisen, joka jollakin tapaa muistuttaa minua jostakin toisesta ihmisestä johon liitän negatiivisen tunteen, niin en voi mitään sille, että tässä uudessa tilanteessa minussa herää negatiivinen tunne. Olen itseni negatiivisesti, mutta käsite “vastuu” ei oikein liity siihen tilanteeseen. En ole oikeastaan vastuussa tunteistani, vaan siitä miten toimin sillä hetkellä kun olen jonkun tunteen vallassa ja jolla perustelen itselleni “Olin suuttunut, siksi vedin turpaan”. Tunteet itsessään eivät anna oikeutta toimia mitenkään. On vain konventioita, että surussa saa itkeä avoimesti ja ilossa nauraa ääneen. Ja jossakin kulttuurissa ei saa ei saa.
Tunteet ovat asia joille tulisi olla tilaa Jumalan lähellä. Tunteet ohjaavat Jumalan luo siinä merkityksessä, että Hän on viimeinen joka ei hylkää, tuntuipa minusta mille hyvänsä. Viime kädessä Jumala tekee tunteille tilaa ja voin integroida ne itseeni turvallisesti ja siten, että ne eivät enää vaikuta siihen mitä sanon, teen tai jätän tekemättä.
Ymmärrän pointtisi, mutta ehkä ajattelemme tässä eri kanteilta. Työssäni puhuin esim. joskus siitä, miten “varmaan kaikki tuntevat jotain negatiivista tunnetta lapsen pahoinpitelyn nähdessään” sitten kohtasin ihmisen, jonka mielestä se on ihan ok. Tarkoitan sitä, että mikään elämässämme eteen tuleva tilanne ei ole objektiivisesti määriteltävissä siten, että kohtaus X herättää aina tunteen Y. Ei herätä. Kyse on aina minun suhteestani kohtaukseen X. Jossain toisessa herää toinen tunne. Tätä tarkoitan objektiivisuudella. Emme voi velvoittaa ketään jossakin tietyssä tilanteessa tuntemaan tietyllä tavalla. Siinä mielessä tunteet ovat subjektiivisia.
Uskonnolliset tunteet ovat vielä asia erikseen. Viittasin niihin tuolla pelkoesimerkillä. Toinen on häpeä. Se on pohjimmiltaan tila, jossa ollaan erillään Jumalasta. Sitten olisi vielä tuo viha, johon liittyy kompleksinen teologinen suhde ja samoin erillään olo Jumalasta. Mutta ei näistä ehkä enempää. Petri Järveläinen kirjoitti uskonnollisista tunteista kirjan joskus ja hänen suosituksestaan sen lukaisin, mutta siitä ei ollut apua näissä pohdinnoissa. Järveläinen suositteli Ricoeuriakin, mutta sekään ei oikeastaan johtanut eteenpäin.
Varovasti arvioiden olen tehnyt tuota pastoraalista työtä reilusti 20 vuotta. Välillä enemmän ja välillä vähemmän reflektoiden. Käytännöstä nämä asiani nousevatkin. Häpeästä kiinnostuin Paavo Kettusen myötä, koska siinä oli jotakin pielessä. Ehkä ei pielessä, mutta liian suppeaa. Kettunen tutki rippiä ja muistutti siitä, että häpeää ei pidä pyytää anteeksi silloin kun se on olemuksellista. Asia on laajempi. Häpeää ei pyydetä anteeksi koska se on tunne ja tunteita ei pyydetä anteeksi, koska ne kulloisenakin hetkenä kertovat millaisia olemme itse juuri sillä hetkellä.
Minä uskon että tunteet ovat aina hyödyllisiä. Ne kertovat jotain siitä, miten olen itse rakentunut. Samalla ne mahdollistavat sen, että voin olla seuraavana hetkenä jotakin muuta. Tunteilla on aina syynsä. Esim. muistisairaiden ja mt-potilaiden kanssakin, vaikka välillä tilanteet ovat kovastikin irrationaalisia, tunteilla on aina syynsä ja tarkoituksensa.
Nyt olen taas sikäli onnellisessa tilanteessa, että pääsen työn puolesta opiskelemaan tätä teemaa muutaman vuoden ajaksi ja samalla taas reflektoimaan potentiaalisesti hyvinkin patologisia tilanteita ja ihmisiä ja nimenomnaan pastoraalisesti. Palaan varmasti asiaan vielä.
Kiitos vastauksestasi.
D
1 tykkäys
Mielenkiintoinen ajatus, että P. Johannes käyttäisi tuossa kohden attribuoivaa analogiaa. Onkohan sille kommentaarista perustetta? Mitä kirjoitat Jumalan tai hänen enkeleidensä pelosta, on varmasti totta. Vastaan vielä joihinkin kohtiin.
Tuo määrittely on mielestäni ongelma terminologisella tasolla, sillä siinä ei ole oikeastaan kysymys objektiivisuudesta vaan yleispätevyydestä (universaaliudesta). Juuri siksi, että tunteet ovat aistillisia (tai esteettisiä) ne ovat vaihtuvuuden alaisia. Ylipäänsä välttämättömyydet syy-seuraus -suhteessa pätevät pikemminkin muodollisiin järjellisiin asioihin (ens rationis) kuin kappaleisiin (ens reale), joissa kyse on siitä, että jokin todennäköisesti eikä väistämättä on jotain jostakin syystä.
Tunteet ovat objektiivisesti universaaleja eettis-moraalisessa ja todennäköisessä mielessä eli niiden objektiivinen universaalisuus perustuu siihen, että pidämme jotakin tunnetta sopivana johonkin tilanteeseen ja jotakin toista tunnetta sopimattomana, tai siihen, että jokin tunne seuraa jostakin todennäköisesti. Ja tietenkin tunteet esteettisinä ovat myös liitossa esteettisten artefaktien kanssa, jotka voivat kuvata ja vaikuttaa esteettisesti myös monimerkityksellisellä tavalla. Mutta nyt ei ole syytä alkaa puhua taiteesta sen enempää.
Minä uskon että tunteet ovat aina hyödyllisiä. Ne kertovat jotain siitä, miten olen itse rakentunut.
Tuossa, mihin vastaat, tarkoitin hyödyllisyyttyä sikäli kuin tunne kertoo ympäröivästä todellisuudesta. Sitä voisi nimittää loogisesti objektiiviseksi hyödyllisyydeksi, mutta jokin toinen yksiselitteisempi termi olisi varmasti parempi. Hyödyllisyydestä joka tapauksessa puhutaan monin tavoin. Toki tuollainen reflektiivinen (tai subjektiivinen) hyödyllisyyskin on todellista, joten sen suhteen emme ole erimielisiä.
En löydä kommentaarista perustetta. Perustan ajatukseni siihen, että Johannes käyttää verbiä aktiivimuodossa. Klassikokohta johon itse usein viittaan., Ef 4:26 sanoo:
“Vaikka vihastuttekin, älkää tehkö syntiä. Sopikaa riitanne, ennen kuin aurinko laskee.”
Tässä on kyllä eri verbi (itse asiasa klassisempi vihaan liittyvä termi), mutta passivimuodossa. Siksi teen eron näiden välillä. On eri asia pitää yllä vihaansa kuin havaita se itsessään ja olla toimimatta sen mukaan tuhoavasti.
En ole havainnut mitään objektiivista syy-seuraus suhdetta. Ne ovat aina subjektiivisia. Ei edes silloin kun kyse on sekundaarisista tunteista, eli tunteista jotka liittyvät tunteisiin ja joita tapaa mt-puolella paljon. Väitän että pidämme jotain reaktiota sopimattomana ja jotain toista emme.
D
Apostoli puhuu nyt ei mielenterveys potilaista, vaan kilvoittelevalle mielen voimissa olevalle kristitylle. Kaikkia vääryyden ilmenimismuotoja vastaan taistellaan sisäisesti heti. Mielenterveyspotilaat ja pakanat ovat asia erikseen. Kun pakana löytää Kristuksen alkaa parantumisprosessi ja kilvoitus uskossa.
Minä puhun yleisesti tunteista. Mt-potilaillakin on tunteet. Pakanoillakin on tunteet. Kristityilläkin on tunteet. Kristinusko ja erityisesti lutetilaisuus tarjoaa oivan keinon pärjätä tunteidensa kanssa. Silloin kun niiden kanssa on pärjättävä.
D
Uskon kautta, jos lainaa kontekstia mihin viittaat siinä puhutaan seurakunnalle, ei pakanoille, heille Kristuksesta ei ole mitään hyötyä. He eivät ymmärrä mitään uskon taistelusta. Eivät sitten mitään, he ovat kuutamolla. Tehköön ensin parannuksen, sitten puhutaan efesolaiskirjeestä.