Tiivistäen: Nykyäänhän monesti puhutaan seurakuntien naisistumisesta ja vaikeudesta tavoittaa miehiä. Mutta oli sitä ennenkin, ja aika pahanakin: Tampereen vapaaseurakunnan alkuvuosikymmeninä 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa jäsenistä vain parikymmentä prosenttia tai alle on ollut miehiä. Myös naimisissa olevien osuus on ollut pieni, joten seurakunnan jäsenissä on ollut todella paljon “neiti-ihmisiä ja leskiä” (eronneet ovat varmaan tuohon aikaan olleet todella harvinaisia ylipäätään) ja aika monella on ollut avioton lapsi (artikkelin mukaan osoitus seurakunnan diakoniahengestä).
Lyhyt artikkeli ei kerro, onko tuo tilanne ollut tuohon aikaan yleinen vai poikkeuksellinen vapaiden suuntien seurakunnissa, vähemmistöuskonnoissa tai uskovien piireissä ylipäätään. Ihan hyvä muistutus kuitenkin siitä, että seurakuntien naisvaltaisuus ei ole mitenkään uusi ilmiö. Itse asiassa tosi harvassa paikassa nykyään on jakauma noin vinoutunut, pikemminkin on tultu parempaan suuntaan.
Mutta millainen on sukupuolijakauma missäkin kirkkokunnassa nykyään? Entä naimisissa olevien osuus? Käydäänkö kirkossa perheittäin? Entä ikäjakauma? Ajattelin, että tässä voisi olla mielenkiintoista pohdittavaa.
Noihin aikoihin käsittääkseni Tampereen sukupuolijakauma oli muutenkin vinksallaan. Nuoria naisia oli todella huomattavasti enemmän kuin nuoria miehiä. Kai siitä voi ajatella loogisesti, että sen takia monien naisten oli vaikea löytää puolisoa.
Minulla ei ole muuta kuin oma mutu-tuntumani, mutta kun on missä tahansa aika tavallisessa jumalanpalveluksessa käynyt, tuntuu että naisia on aina hieman enemmän. Ja joskus vuosia sitten kun kävin Tuomas-messussa, siellä tuntui olevan vielä isompi naisenemmistö. Ja jossain kynttilähartaustyyppisessä arjestarauhoittumistilaisuudessa puolestaan oli murskaava naisylivoima.
Eri järjestöjen nuorten aikuisten jutuissa taas on ollut tämän vuosikymmenen aikana melko tasapainoinen jakauma, tai ei naisia ainakaan kovin selkeästi enemmän ole ollut kuin miehiä.
Mutua ja omaa suppeaa kokemusta minullakin tämä seuraava arvio:
Paikallisseurakunnat ovat naisistuneet. Erityisesti vapaaehtoisina toimivien ja säännöllisesti jumalanpalveluksissa kävijöiden selvä enemmistö näyttäisi olevan naisia.
Herätysliikkeiden kesken on eroja. Veikkaisin että vanhoista liikkeistä lestadiolaiset ovat - koska perheittäin osallistutaan - aika tasaisesti mies- ja naisväkeä. Mutta evankeliset, kansanlähetysläiset ja körtit ovat aika usein miehiä. Kahden ensinmainitun liikkeen kohdalla siihen saattaa vaikuttaa opillisuuden korostaminen (heh, olipa persoonallinen veto…) mutta körttiläisyydessä taas luulen tietynlaisen talkooperinteen ja muutenkin kulmikkaan juron äijämäisyyden vaikuttavan.
Siinäpä sitä mutua. Anskutin on oikeassa - tutkittua tietoa olisi mukava saada!
Kun seurakunnan toimintaan, varsinkin jumalanpalveluksiin osallistuvien sukupuoli- ja ikäjakaumaa vertaillaan, niin väkisinkin tulee tunne, että vanhat naiset eivät ole mistään kotoisin. On hienoa, että nuoria ja miehiä on paikalla, mutta mummoille on ihan sama. Ei heitä kannata edes laskea.
Kirja esittää useita erilaisia väitteitä selittääkseen kirkkojen naisvoittoisuutta, muun muuassa:
*Keskiajan morsiusmystiikka, jossa kuvataan ihmisen suhdetta Jumalaan avioliittona, ajoi alunperin miehet pois kirkoista
*Noidankehä, missä pastoreiksi valikoituu niitä naisten kanssa toimimiseen soveltuvampia miehiä
*Saarnat keskittyvät tunteisiin ja jumalasuhteeseen, eivätkä miehiin vetoaviin kuviin elämää suuremmasta kutsumuksesta ja kamppailusta, tai mielenkiintoiseen teologiaan tai apologetiikkaan
*Kirkkomusiikissa sama ongelma, lauluista ei osaa sanoa lauletaanko Jeesukselle vai poikaystävälle
*(Ei-kasvavista) kirkoista puuttuu tavat hyödyntää miesten käytännön taitoja, kun taas naisten ihmissuhdetaidoille löytyy käyttöä (ja erillistä miesten toimintaa ei ole)
Ihan mielenkiintoista pohdittavaa. Suomen kirkollinen kenttä on tietenkin erilainen kuin jenkkien, ja 20-luku erilainen kuin 00-luku. Viimeisissä Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuissahan oli yllättäen nuorten miesten osuus Jeesuksen ylösnousemukseen uskovista suurempi kuin nuorten naisten. Ja en omassa hiippis-kuplassani ole havainnut isoa sukupuolivinoumaa. Ehkä konservatiivisen kristinuskon muuttuminen yhä enemmän vastakulttuuriksi on vaikuttanut muutosta? Miehissä kyllä tuntuu olevan enemmän liikettä kumpaankin suuntaan, sekä käännynnäisiä että uskosta luopuvia.
Katolinen kirjailija rakentaa määritelmän maskuliinisuudelle, ja tutkii sitä miten maskuliinisuus ilmenee kristinuskossa vanhan ja uuden liiton ajalla; sen jälkeen tutkii läntisen kristinuskon historiaa, ja sitä missä vaiheessa uskonelämä “naiseutui”.
Tämä aihe on hyvin mielenkiintoinen. Tutkija Leon J. Podles on havainnut, että naisvaltaisuuden ilmiö koskee uskonnoista kristinuskoa ja siitä juurikin läntistä kristillisyyttä.
En ole vielä päässyt lukemaan tutkijan uusinta kirjaa, mutta siinä hän itse kertomansa mukaan paikantaa murroksen keskiajalle ja siirtymiseen kunnia-häpeä -kulttuurista syntikulttuuriin:
Lapsuudenperheessäni isäni oli ehdottomasti kirkollisempi kuin äitini, vaikka toki kävimme kirkossa ja rukoilimme kotona yhdessä koko perhe. Myös lähipiirissäni on aina ollut kirkollisia miehiä, vaikka tietenkin fakta on että enemmistö seurakunta-aktiiveista on eläkeikäisiä rouvashenkilöitä.
Joskus puhuin tästä aiheesta isäni kanssa ja hän piti tärkeänä sitä, että Kirkossa on pelkästään miehille varattuja rooleja kuten pappeus ja alttarissa palveleminen. Hän ei koskaan paheksunut naisten korkeaa koulutusta ja työssäkäyntiä, mutta sanoi arvostavansa sitä että kirkossa roolit ovat perinteiset. Miten paljon tässä seurakuntien naisistumisessa on kyse siitä etteivät miehet koe itseään tarpeellisiksi kirkoissa? (Nykyään tällaista ei kai saa edes ajatella, suokaa anteeksi.)
Sillä voi olla vaikutuksensa. Mutta epäilemättä myös sillä, että ainakin läntisessä kristillisyydessä kirkosta on pyritty juurimaan testosteroni.
En itsekään mikään testosteronia tihkuva punttisaliurho ole, mutta lähdetään nyt ihan vaikka liikkeelle siitä, mikä arkkienkeli Mikaelin päivä on profiililtaan Suomen ev.-lut. kirkossa: “lasten ja enkeleiden pyhäpäivä” - ja sitten tietysti juuri niiden kiiltokuvasuojelusenkeleiden, ei minkään taivaallisten sotajoukkojen miekkoineen ja taisteluineen.
Kyllä minuun miehenä vetoavat seikkailut, taistelut ja sotahistoria, vaikken oikealla taistelukentällä varmaan säilyisi hengissä pitkään ja mieluummin kuin nukun maastossa, nautin mukavista sisätiloista. Ja silti: veri vetää kohti jotain Sormuksen saattueen tyyppistä urhoollista sankaruutta.
Tässä osuit naulankantaan. Enkeleistä on tehty täällä kiiltokuvatyyppisiä kilttejä hissukoita, vaikka ne ovat miekkoineen ja muine taisteluvarustuksineen melko pelottavia ilmestyksiä. Minulla on Bulgariasta eräästä kirkosta ostettu arkkienkeli Mikaelin ikoni takan päällä kotini suojelijana, tai sellaiseksi hänet ajattelen.
Vanhassa testamentissa Jumala oli Herra Sebaot, sotajoukkojen Jumala ja enkelitkin olivat usein tärkeässä roolissa taivaanrannassa miekkoineen ja sotavaunuineen. Näin unen joitain vuosia sitten, jossa joku arkkienkeleistä, ehkä juuri Mikael, ajoi takaa Luciferia tai hänen demoniaan Helsingin Tuomiokirkon kupolin kohdalla ilmassa ja enkelit lensivät kirkon kupolin läpi sisätiloihin miekkailemaan ilmassa suoraan kupolin alapuolella. Kirkossa todella on taistelu käynnissä, mutta Jumalalla on suuremmat enkelijoukot ja hän on muutenkin voimakkaampi, joten lopussa voitto on Jumalan. Siihen asti tämä on taistelua.
Mikkelinpäivä taitaa olla latinalaisen kalenterin juhla ja meillä seurataan bysanttilaista kalenteria. Mikkelinpäivää vastannee ruumiittomien voimien juhla 8. marraskuuta. Siitä en sitten mitään käsitystä, assosioituuko juhla seurakunnissa nimenomaan lapsiin. @Mauriina tai @Sloth tietänee paremmin. Minä assosioin ne ennemminkin luostareihin, koska luostareissa eletään enkelielämää ja paastotaan maallikoista poiketen myös enkelien päivänä eli maanantaisin.
Enkeleihin yleensä kyllä assosioituu meillä ehkä hieman jykevämpää kuvastoa kuin luterilaisessa kirkossa. Esimerkkinä vaikka P. Ylienkeli Mikaelin tropari ja kontakki.
Ruumiittomien voimien juhla ei ortodokseille (ainakaan minun tietääkseni) ole mitenkään sen erityisemmin lasten juhla kuin muutkaan juhlat. Joskus toki papit ottavat saarnassa esiin erityisesti suojelusenkelit, mutta ortodoksin näkökulmasta suojelusenkelikin on lähempänä aseistautunutta henkivartijaa kuin herttaista ja eteeristä olentoa. Ylienkelit ovat taivaallisten sotajoukkojen johtajia eli korkea-arvoisia sotilaita, joten heidän juhlansa on miehekäs. Ikoneissakin ylienkeli Mikael kuvataan keihäs kädessä ja usein pukeutuneena sotilaaksi.
Läntisestä perinteestä on käsittääkseni jäänyt kilvoittelu, askeesi ja taistelu kovin taka-alalle. Se taitaa miehien kannalta olla suuri menetys. “Miehuullisuus” on ort kirjallisuudessa usein hengelliseen elämään liittyvä sana, ja minäkin naisoletettuna pidän siitä. Morsiusmystiikkaa en ole käsittänyt koskaan ja se varmasti vieraannuttaa miehiä kirkosta.
Ortodoksisten lasten juhlia ovat Pyhän Nikolaoksen päivä 6.12, Jeesus-lapsen temppeliin tuomisen juhla 2.2. ja lasten pääsiäinen (II pääsiäispäivä.) Enkelien päivä on enkelien päivä.
Kahdeksas marraskuuta eli ylienkelten Mikael, Gabrielin, Rafaelin ynnä muiden ruumittomain voimien päivänä evankeliumiteksti on Matt. 18:10-20 eli paikka, jossa Jeesus mm. sanoo "“Katsokaa, ettette halveksi yhtäkään näistä vähäisistä [v:n 1938 käännös: pienistä]. Sillä minä sanon teille: heidän enkelinsä saavat taivaissa joka hetki katsella minun taivaallisen Isäni kasvoja”, mikä on yksi evankeliumien selkeistä enkeleitä koskevista paikoista. Päivän epistolana luetaan Hepr. 2:2-10, jossa p. apostoli Paavali siteeraa psalmia kahdeksan. Joten sikäli poikkeuksellisen paljon lapset päivän raamatunkohdissa tuodaan mieleen, mutta kuten viisaammat yllä tietävät, niin ei ole mikään erityinen lasten juhla.
Matt. 18:10-20
Herra sanoi: 10 "Katsokaa, ettette halveksi yhtäkään näistä vähäisistä. Sillä minä sanon teille: heidän enkelinsä saavat taivaissa joka hetki katsella minun taivaallisen Isäni kasvoja. 11 Juuri sitä, mikä on kadonnut, Ihmisen Poika on tullut etsimään ja pelastamaan. 12 "Mitä arvelette: jos jollakulla on sata lammasta ja yksi niistä eksyy, niin eikö hän jätä ne yhdeksänkymmentäyhdeksän vuorille ja lähde etsimään sitä eksynyttä? 13 Ja jos hän sen löytää – totisesti: hän iloitsee siitä enemmän kuin niistä yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä, jotka eivät olleet eksyksissä. 14 Samoin ei teidän taivaallinen Isänne tahdo, että yksikään näistä vähäisistä joutuisi hukkaan. 15 "Jos veljesi tekee syntiä, ota asia puheeksi kahden kesken. Jos hän kuulee sinua, olet voittanut hänet takaisin. 16 Mutta ellei hän kuule sinua, ota mukaasi yksi tai kaksi muuta, sillä ‘jokainen asia on vahvistettava kahden tai kolmen todistajan sanalla’. 17 Ellei hän kuuntele heitäkään, ilmoita seurakunnalle. Ja jos hän ei tottele seurakuntaakaan, suhtaudu häneen kuin pakanaan tai publikaaniin. 18 Totisesti: kaikki, minkä te sidotte maan päällä, on sidottu taivaassa, ja kaikki, minkä te vapautatte maan päällä, on myös taivaassa vapautettu. 19 “Minä sanon teille: mitä tahansa asiaa kaksi teistä yhdessä sopien maan päällä rukoilee, sen he saavat minun Isältäni, joka on taivaissa. 20 Sillä missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään.”
Voipi olla. Mutta kielikuva morsiamesta ja sulhasesta on varsin raamatullinen. Miten näihin raamatunkohtiin suhtaudutaan miehuullisessa ortodoksikirkossa?
Nykymaailmassa niin naiset kuin miehetkin saavat vapaasti valita ammattinsa. Joillain aloilla tämä on johtanut siihen, että sukupuolijakauma on muuttunut perinteisestä, joillain taas ei. Ev.lut. papisto on naisvaltaistunut, samoin vaikkapa lääkärikunta, mutta vaikkapa insinöörit ovat edelleen miesvaltainen ammatti. Tähän asiaan liittyy siis muutakin kuin se, mihin tehtäviin naisilla on mahdollisuus.
Sotiminen on kuitenkin myös hyvin vastenmielistä puuhaa, eikä sodan ihannointi oikein istu kristinuskoon, vaikka miehekästä olisikin. Mikä olisi väkivallatonta miehekästä urhoollisuutta?
Pienet eivät tässä tapauksessa välttämättä tarkoita lapsia, vaan tavalllisia köyhiä, oppimattomia ihmisiä, ns maan hiljaisia, joita saddukeukset, fariseukset yms Jeesuksen ajan isokenkäiset halveksivat.