Suomalainen luterilaisuus ja isänmaallisuus

Olen luterilaisen herätysliikkeen keskellä kasvanut aikuinen. Tämän lisäksi olen kasvanut ulkomailla, suomalaisten lähetystyöntekijöiden perheessä. Minä olin ainut lapsista, joka oli aikuisikään kentällä, palaten vasta sitten Suomeen. Tiesin jo siinä vaiheessa tullessani Suomeen, että en tule helposti löytämään omaa paikkaani seurakunnasta. Vielä 90-luvulla asiat olivat yksinkertaisia, kirkossa ja herätysliikkeiden kokouksissa kävi paljon samaa porukkaa. Kävin seurakunnan kerhoa ja muistan kun ala-asteella oli hartaudet ja aina rukoiltiin ruokalaulu ennen ruokailua. Se oli jotenkin niin luonnollista ja tavallista että koska kaikki ilmeisesti kuuluivat kirkkoon, niin harjoitimme sitä uskontoa ulkoisesti.

Kuitenkin jo pienenä tiesin, etteivät luokkatoverini Suomessa saaneet mitään kristillistä kasvatusta kotona, eivätkä he tienneet Raamatusta tai uskosta sen enempää kuin mitä uskonnontunnilla opetettiin. Se ei kuitenkaan ollut niin outoa, että en kiroillut, ja puhuin muutenkin siististi ja käyttäydyin kiltisti, sekä tiesin kaikki vastaukset uskonnontunnilla Raamatusta. Kukaan ei minua siitä ainakaan henkilökohtaisesti tullut mollaamaan tai moittimaan. Muut tiesivät, että asun Aasiassa ja vanhempani ovat lähetystyössä.

Sain kokea henkilökohtaisen hengellisen heräämisen englanninkielisessä sisäoppilaitoksessa missä moni muu ikätoverini, noin 12-14v, myös kokivat samaa. Olimme kaikki lähetystyöntekijöiden perheistä, mutta se ei sinänsä tarkoittanut että meille usko on tärkeää. Minulle siitä kuitenkin tuli tärkeä, ja sain nuorena kamppailla jo monen tärkeän opinkohdan kanssa, ja yksi hyvä ystäväni, joka tuli mennoniitta-taustasta - eli siten kuuluu anabaptisteihin - sanoi minulle aikuisiällä, että minusta tuli enemmän baptisti, samalla kun hänestä tuli enemmän luterilainen.

Muistan kun 14-vuotiaana kävimme keskustelua kasteesta, ja onko kaste edellytys pelastukselle ja jos niin, niin miksi. Kun kävimme eri raamatunkohtia läpi, minä huomasin, että vaikka voi argumentoida kasteen puolesta edellytyksenä, se ei myöskään ole vedenpitävä opinkappale, ja tämä - kuten moni muukin opinkappale, on semmoinen mistä voi hyvällä omallatunnolla olla eri mieltä. Tämä ei kuitenkaan miellyttänyt luterilaista isää, joka jo aiemmin 2000-luvulla oli ruvennut pettymään kansankirkkoon ja virkakysymyksen keskellä olevien evankelisten pappien kohteluun. Samalla kun perinteistä luterilaista uskoa romutettiin kotimaassa, niin vanhin poika myös kyseenalaistaa sitä englanninkielisessä kristillisessä koulutuslaitoksessa - oli paha paikka!

Kun minä isän ehdotuksesta tulin takaisin kouluun Lutherin-vähä-Katekismus mukanani, niin huomasin ja ymmärsin mitä puutteita on, kun katekismuksessa on vain viitteitä tiettyihin raamatunkohtiin, jotka tukevat kutakin näkemystä. Kuinka ei kannata rakentaa uskonkohtia ns. ‘proof-text’ jakeiden päälle - sillä niitä harvemmin on positiivisessa mielessä. Esim., ei ole olemassa tekstiä minkä mukaan Pyhä Henki tulee vain ja ainoastaan kasteen kautta - kun taas negatiivisessa mielessä on olemassa jakeita missä Pyhä Henki ei tule kasteen kautta, esim. Apt 10. Sain huomata, että vaikka katekismuksessa on hyvin koottu eri oppeja, niin se ei itsessään ole todistus luterilaisen uskon opillisesta edistyksestä. Kun kasvavana ja miettivänä teininä rupesin kyseenalaistamaan tiettyjä luterilaisia uskonkappaleita, niin sain ymmärtää, että kun kyseenalaistan luterilaisuutta, kyseenalaistan myös suomalaisuuttani. Ikään kuin hyvä suomalainen on myös hyvä luterilainen.

Nyt siitä on kulunut jo pari vuosikymmentä, olen naimisissa, minä olen isä, käyn reformoidussa englanninkielisessä seurakunnassa, vietettyäni vuosia Lontoossa isossa anglikaanisessa evankelikaalisessa seurakunnassa. Siellä on hyvä olla, mutta nyt Suomessa taas eläessäni joudun kohtaamaan tämän kysymyksen: miksi suomalaisuus on niin kiinni luterilaisuudessa, ja miten siitä koituvat ongelmat tänä päivänä voivat löytää juurensa sodanjälkeisen kansankirkon ja suomalaisuuden yhteen nivoutumisessa?

Katsotaan mitä ajatuksia teillä on, ja jos uskallan laittaa tänne lisää ajatuksia uskosta ja uskonnosta suomeksi!
T. SL

5 tykkäystä

Kiitos avauksesta. Mitä ongelmia tarkoitat?

D

Itsekin olen luterilaiseen kirkkoon lapsena kasteessa liitetty, mutta luterilaisuus ei sellaisenaan ole minulle mikään itseisarvo. Paljon siinä on hyvää ja oikeaa, mutta voin ajatella myös toisin. Vapaat suunnat ja evankelikaalisuus edustavat melkein lähemmin uskoani. Ainakin nykyisin luterilainen kirkko on menettänyt lähes kokonaan uskottavuutensa sen herätysliikkeitä ja lähetysjärjestöjä lukuunottamatta.

1 tykkäys

Teknisesti lapsi kasteessa liitetään Kristuksen kirkon, l. The Kirkon jäseneksi ja jonkun paikalliseurakunnan jäseneksi, joka sattuu olemaan osa Suomen evl kirkkoa. Kristuksen kirkon jäsenyyttä ei ja sen oikeellisuutta ei tarvitse epäillä, mutta tämän instituution jumalisuutta saa epäillä. Itse ripustaudun sanaan ja sakramentteihin, jotka paikalliskirkossa on.

Välillä olo on kyllä kuin Hoosealla, olla naimisissa porton kanssa, kun mietin suhdettani kirkkooni. Silti naimisissa ollaan, vaikka toinen olisi mitä.

D

6 tykkäystä

No joo. Helsingin Lauttasaari oli seurakuntani kastettaessa ja olen ylpeä siitä :grinning_face:

1 tykkäys

Koska liian harva on tajunnut, että kristinusko on nykyajan kansallisvaltioita vanhempi ajatus.

(Näin uskontojen ja uskon ulkopuolelta katsoen ainakin.)

3 tykkäystä

Tästä tuli mieleen nojatuolihistoriallinen mutu, että täkäläisittäin kansallisuus taisi pari vuosisataa takaperin tulla uskonnon mukaan. Ortodoksit olivat venäläisiä ja luterilaiset suomalaisia. Voisi selittää, miksi ajatus suomalaisuuden ja luterilaisuuden liittämisestä yhteen istuu niin tiukassa, vaikka varmaan nykyään kansallisuus onkin tärkeämpi kategoria kuin uskonto

3 tykkäystä

Ehkä päällimmäisenä tarkoitan sitä, että jos ‘luterilaisuuteni’ on jollain tavalla kyseenalaistettavissa, niin sitten tietyllä tapaa - ainakin mitä olen perheessäni kokenut - niin sitten on myös suomalaisuuteni. Nuorempana koin paljon sisäistä painetta todistaa lähettäjille ja perhettäni seuranneille muille läheteille, että vaikka olin viettänyt suurimman osan elämästäni kentällä, olin silti “ihan yhtä suomalainen” - vaikka tuohan ei tietenkään voinut pitää paikkaansa.

Kun kuulin vanhempieni päätöksistä keskusteltavan, tiedän että iso kysymys siinä ulkomailla kasvamisessa oli se että “menettää” suomalaisuuttaan - ehkä osittain luterilaisuutta, mutta myös muutakin. Se jotenkin oli suomalaista olla luterilainen.

Toinen ongelma, joka minusta suomessa syntyy, on että muut kristilliset liikkeet ev. lut. kirkon ulkopuolella, varsinkin vapaakirkko ja helluntailaiset, ovat määritelleet minusta itseään paljon enemmän sen suhteen mitä he eivät ole - eli eivät ole EVL - sen sijaan että olisivat rohkeasti jotain aivan muuta.

Parikymmentä vuotta sitten, olla valkoinen amerikkalainen - vielä enemmän mustaihoinen amerikkalainen - oli myöskin olla ‘kristitty’, tai ‘uskova’, tai ‘evankelikaalinen.’ (Nämä kaikki termit ovat vesittyneet viimeisinä vuosikymmeninä). Siihen jenkkikristillisyyteen kuitenkin sisältyi monta eri kirkkokuntaa ja ei tarvinnut olla tietystä kirkosta ollakseen amerikkalainen. Tämä on tietenkin spektrin toisesta päästä, mutta onko kukaan muu kokenut niin että jos on osa, vaikka baptistikirkkoa, tai metodisteja, tai anglikaaneja, että jotenkin ei ole yhtä suomalainen?

1 tykkäys

Kyllä, juuri näin on varmasti ollut. Mutta onko siis ‘suomalainen’ ortodoksisuus jotenkin uudempi käsite? Olen ollut ymmärtävinäni, että muinoin Karjalassa elivät ortodoksit ja luterilaiset sulassa sovussa, kaikki suomalaisia? Ehkä tämä on aika paljonkin kaunisteltu narratiivi?

1 tykkäys

Niin, ja ehkä juuri siksi että suomessa ‘usko’ liitetään Ev. Lut. kirkkoon, niin heti kun EVL saa kuraa, niin saa kristinuskokin. Täällä ei vielä saa puhua siitä että ilman kristinuskoa ei meillä olisi ihmisoikeuksia, ruumiillista koskemattomuutta, käsitettä suostumuksesta, koulujärjestelmää, saattohoitoa, eikä kaunista suomen kieltäkään! Esim. Englannissa kun on eri kirkot ja kirkkokunnat saaneet kuraa niskaan, niin ei kukaan mene sanomaan julkisesti tähän malliin: “no siinä meni nyt se kristinusko!”

Riippuu varmaan keneltä kysyy. Minusta se “suomalainen” on tuoreempi käsite. Ihan riippumatta uskontokunnasta.

No minä luterilaisena en koe niin. Otantaa laajentaakseni kysyin talouden vapaakirkolliselta osapuolelta, kokeeko hän olevansa jotenkin vähemmän suomalainen kun ei ole luterilainen. Ei koe. Mietti että voisiko silloin tässä olla jokin yhteys, jos suomalainen kuuluu johonkin sellaiseen kirkkokuntaan, joka yhdistyy vahvasti johonkin tiettyyn (muuhun) valtioon tai kansaan. En osaa itse kyllä ajatella suoraan niinkään, mutta en ole ihmeemmin miettinyt asiaa.

Ap Leollehan nosteltiin kulmakarvoja muutama vuosi sitten kun hän lausui, että olemme ensijaisesti ortodokseja ja sitten vasta suomalaisia. Näinhän se pitäisi ortodokseilla olla. En osaa arvailla meneekö luterilaistenkin identiteetti noin.

Ortodokseilla oli kansallista vibaa enemmän itsenäisyyden alkuaikoina ja myöhemmin evakkoaikoina. Suunta on nyt osittain siirtolaisuudenkin vuoksi toisin.

1 tykkäys

Taatusti. Jos uskonnon piirissä kulttuuri edustaa nimenomaan päinvastaista kuin valtakulttuuri, niin kyllähän se ihan luontevasti toiseuttaa.

@Lahetyslapsi - Haja-ajatuksiani sinulle:

-Luterilaisuus on tosiaan noin 500 vuotta vaikuttanut voimakkaasti suomalaisuuteen. Toisaalta koko suomalaisuus “keksittiin” vasta 1800-luvulla. Olimmehan osa Ruotsia ja sitten Venäjän autonominen osa.

-Tilanne on muuttunut viime aikoina paljon. Uskonnollisuutta on, mutta yhä vähemmän ev.lut. kirkkoon sidotusti.

-Lapsikaste ei ole luterilainen erityisoppi. Lapsia kastettiin kirkon alkuvaiheissakin. Raamatun jakeet eivät yksin ole tätä asiaa ratkaisemassa. Vanhat kirkot kastavat lapsia koska jo varhainen kirkko teki niin. Suosittelen professori Antti Laadon kirjaa joka kuvaa varhaisten kristittyjen käytäntöjä ja kirjoituksia asiasta.

-Itse olen ihminen, joka uskoo Jumalaan tässä järjestyksessä 1.kristittynä 2.luterilaisena 3.evankelisen liikkeen kasvattina. Ekumeeninen asenne on vuosi vuodelta tärkeämmäksi tullut. Suomalaisuuteen ei uskoni liity enempää kuin siten että uskonto on myös kulttuuria ja koen tehtäväksemme suomen kielen ja kulttuurin vaalimisen. Mutta pohjimmiltaan kristinusko on kulttuureja ja kansoja, myös maanosia yhdistävää eikä niiden erityisyyttä korostavaa. Kristus on koko maailman ihmisten toivo. On mahtavaa että yhtäaikaa nytkin eri puolilla maailmaa sama rukous on huulillamme: Isä meidän… Heavenly Father… jne.

4 tykkäystä

Ei minun mielestäni, vaikka luterilaisuus onkin näytellyt pääroolia viimeiset vuosikymmenet ja - sadat. Nykysuomessa kirkkoon kuulunee vähän yli puolet kansasta, pääkaupunkiseudulla selvästi alle sen. Evl kuraa ihan itse omaa tonttiaan tänäänkin alkavassa kirkolliskokouksessa ja monissa aiemmissa huonoissa päätöksissä keulakuvanaan arkkipiispa.

Kirkkoon kuuluvien ‘uskovaisuusprosentista’ ei ole tietoa, mutta arvelisin sen evl:ssä olevan selvästi pienempi kuin muissa kirkkokunnissa, kat., ort., vapaat suunnat, joissa on tiettyjä kriteerejä kuulumiselle edelleen. Melko suurelle osalle evlutiin kuuluvista sen sisältö ei merkitse kovin paljoa, paitsi äänekkäimpien tasa- arvoa ja homosuhteiden hyväksymistä vaativien osalta, aiheiden, joilla ei pitäisi olla kirkon ydinsanoman kanssa juuri mitään tekemistä.

Määrittelisin itseni ensisijaisesti suomalaiseksi riippumatta siitä, että kuulun evl-kirkkoon tai muualle. Sen jälkeen kristityksi ja tämän jälkeen johonkin kirkkokuntaan kuuluvaksi.

2 tykkäystä

Minulle kristittynä suomalaisuus ja isänmaa ovat toisella sijalla.

Hepr 11:13-16: “Uskossa nämä kaikki kuolivat eivätkä luvattua saavuttaneet, vaan kaukaa he olivat sen nähneet ja sitä tervehtineet ja tunnustaneet olevansa vieraita ja muukalaisia maan päällä. Sillä jotka näin puhuvat, ilmaisevat etsivänsä isänmaata. Ja jos he olisivat tarkoittaneet sitä maata, josta olivat lähteneet, niin olisihan heillä ollut tilaisuus palata takaisin; mutta nyt he pyrkivät parempaan, se on taivaalliseen. Sentähden Jumala ei heitä häpeä, vaan sallii kutsua itseään heidän Jumalaksensa; sillä hän on valmistanut heille kaupungin.”

5 tykkäystä

Tähän on luonnollinen selitys. Luterilainen kirkko oli noiden liikkeiden tullessa Suomeen - noin 150-100 vuotta sitten - vielä hyvin voimissaan ja kansallista identiteettiä luova.

Uudelleen kastaminen oli se kova juttu, mitä kirkon piispat ja myös jotkut yliopistoteologit eivät suvainneet. Perheetkin saattoivat riitaantua sisäisesti tässä asiassa. Tästä kahinasta jäi pitkät jäljet.

Toisaalta on käynyt niin että suuri osa Suomen helluntailaisuutta ja myös Vapaakirkkoa sai vaikutteita luterilaisuudesta. Kasteasia erottaa mutta paljon on ollut yhteistä varsinkin kirkon herätysliikkeiden kanssa siinä että julistus on ollut Kristus-keskeistä.

Todennäköisyys että jos olet suomalainen-> olet luterilainen, on vielä aika suuri, hieman yli 60%. Mutta implikaatio ei tietenkään päde toiseen suuntaan. Todennäköisyys että jos olet luterilainen ->olet suomalainen on vain n. 5%.

En oikein saa kiinni siitä, miksi nämä olisivat jotenkin nimenomaisesti luterilaisuudesta syntyviä ongelmia. Samalla tavallahan voitaisiin sanoa että puolalaisuus on kiinni katolisuudessa ja siitä koituu samat ongelmat.

Siis ovatko nämä oikeasti ongelmia?

D

2 tykkäystä

Tämä ei nyt ihan yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Ensiksikin suomalaisuus on aivan eri asia kuin Suomen valtio. Ja toiseksi ajatus, että suomalaisuus olisi keksitty 1800-luvulla on kyllä melkoisen harhainen käsitys. Toki 1800-luku oli nationalismin vuosisata ja sen myötä käsitys kansakunnasta kehittyi, muuttui ja vahvistui. Mutta ei sitä silloin keksitty.

5 tykkäystä