Synnilliset ajatukset


#1

Raamatussahan puhutaan siitä, että myös pahat ajatukset ovat syntiä. Mielessäni on kaksi eri tapausta: 1) Henkilö toivoo pahaa tapahtuvaksi esim. toiselle henkilölle mutta ei itse pyrii sitä aiheuttamaan. Toivottu paha kuitenkin tapahtuu. 2) Henkilö toivoo pahaa, joka ei kuitenkaan toteudu. Luonnollisesti tapauksessa 1 pahaa toivonut kokee syyllisyyttä, pitäisikö näin olla myös tapauksessa 2?

Ja mitä mieltä olette näistä ajatuksen synneistä ylipäätään, pitäisikö niitä pyrkiä kaikin keinoin välttämään vai jäävätkö silloin tärkeät tunteet mahdollisesti käsittelemättä?


#2

Isien opetus on nähdäkseni aina ollut, että paha pitää kitkeä pois jo ajatuksen tasolla. Tähän viittaa myös Herramme puhuessaan himoitsevista katseista. Näkisin että tunteiden käsittelemiseksi olisi hedelmällisempää keskittyä omaan reaktioon kuin märehtiä murhanhimoisia ajatuksia.


#3

En tiedä taustaasi ev-l. kirkon piirissä sen tarkemmin, joten en tiedä, mikä on kantasi ripittäytymiseen. On mielestäni kuitenkin melko vaarallista päästää mieleensä pesiytymään sellaisia ajatuksia, jotka itsekin selvästi tajuaa pahoiksi, pelkästään siksi, että “tärkeät tunteet” tulisivat käsitellyiksi. Itse puhuisin kyllä näissä tapauksissa rippi-isälläni.


#4

Määkin suosittelen keskustelemaan jonkun sellaisen kanssa, joka osaa auttaa kristillisessä tavassa käsitellä tunteita. Tunteiden tukahduttaminen ei nimittäin myöskään ole hyvä juttu ja voi johtaa jopa siihen, että loppujen lopuksi tekeekin pahaa muutenkin kuin ajatuksen tasolla. Pyrkimys aktiivisesti välttää jotain tiettyä ajatusta ei myöskään yleensä toimi, koska ihmisen aivot toimivat niin, että silloin torjuttu ajatus palaa voimalla takaisin. Näkisin eron mieleenjuolahdusten ja fantasioimisen välillä. Hetkellisiin impulsseihin, joita ei toteuta, ei varmaan yleensä kannata kiinnittää suurempaa huomiota. Aktiivisesti ja tietoisesti jonkin pahan asian ajatteleminen on aivan toinen juttu.


#5

Kyllä kristitty saa olla esimerkiksi raivostunut johonkin asiaan. Ei siinä ole mitään huonoa. Kyllä Jeesuskin raivostui rahanvaihtajille temppelissä.

Toinen asia on, mitä raivolleen tekee. Jos raivoissaan haluaa pahaa toisille, niin silloin tekee syntiä.


#6

Ps. 137:8 - 9 Ja sinä Babylon, tuhoon tuomittu nainen! Hyvin tekee se, joka sinulle kostaa sen minkä meille teit.
Hyvin tekee se, joka tarttuu lapsiisi ja lyö ne murskaksi kallioon!

Pyhät isät ovat tulkinneet tätä psalminkohtaa siten, että pahat ajatukset täytyy “murskata kallioon” heti, kun ne tulevat mieleen, jotta ne eivät kasvaisi suuremmiksi. Ja se kallio on Kristus.


#7

Juuri ihmisen sisältä, sydämestä, lähtevät pahat ajatukset, ja niiden mukana siveettömyys, varkaudet, murhat, aviorikokset, ahneus, häijyys, vilppi, irstaus, pahansuopuus, herjaus, ylpeys ja uhmamieli. Kaikki tämä paha tulee ihmisen sisältä ja saastuttaa hänet." (Mark. 7:21-23)

Filokaliasta:

Hesykhios Siinailainen
Synnin kehitysvaiheet:
Ensin on houkutus, sitten keskustelu, so. meidän ajatustemme ja pahojen demonien aiheuttamien ajatusten sekoittuminen, kolmanneksi taipuminen, jolloin molemmilta tahoilta tulevat ajatukset keskenään neuvottelevat, kuinka pitäisi toimia. Ja neljänneksi seuraa sitten varsinainen teko, synti. Jos siis mieli on raitis ja valpas ja karkottaa taisteluvalmiudellaan ja Herran Jeesuksen avuksikutsumisella houkutuksen ja niin estää sitä leviämästä, silloin myös kaikki se mikä muutoin seuraisi jää toteutumatta. Koska näet paholainen on henkiolento, se pystyy eksyttämään sieluja vain mielikuvituksen ja ajatusten kautta. Houkutuksesta sanoo Daavid: »Joka aamu minä hukutan kaikki jumalattomat maasta jne.» (Ps.101: 8) Keskustelusta demonien kanssa taas sanoo suuri Mooses: »Älä tee liittoa heidän kanssaan.» (2 Moos.23:32) (Pyhä Hesykhios: Henkisestä raittiudesta ja hyveistä, Filokalia I, s. 240, kohta 46)

Pahan houkutusta seuraavat monet ajatukset, ajatuksista taas tulee paha teko. Se, joka Jeesuksen avulla heti kukistaa houkutuksen, välttää seuraukset ja pääsee osalliseksi suloisesta jumalallisesta tiedosta, jonka avulla hän löytää kaikkialla olevan Jumalan. Kun hän pitää mielensä peiliä Jumalaan päin, hän kirkastuu jatkuvasti kuin lasi johon aurinko heijastuu. Silloin mieli pääsee toiveittensa perille ja löytää levon kaikesta muusta mietiskelystä. (Pyhä Hesykhios: Henkisestä raittiudesta ja hyveistä, Filokalia I, s. 249, kohta 88)

Toisin sanoen, kun päähän pälkähtää joku ajatus, joka nousee sydämestä tai tulee ulkoa, se ei ole synti eikä vääryys. Mutta siinä vaiheessa, kun alamme pohtia tuota ajatusta ja ruokkia sitä, siitä tulee vääryys, joka aikoinaan taipumuksen jälkeen synnyttää synnin.

Esimerkki: kävelen kadulla ja näen kauniin naisen. Silmäni näkevät ja ajattelen, että onpa kaunis nainen. Tunnistan himon. Tämä on houkutus. Sitten ajattelen, että katsonpa tätä kauneutta vielä vähän; silmäni ajautuvat kiinnostaviin kohtiin vartalossa, tarkoituksenani nauttia näkemästäni. Rinnat, peppu, ja muut. Tässä olen jo keskustellut houkutuksen kanssa ja taipunut siihen, vaikka itse varsinaiseen (teko)syntiin, aviorikokseen, ei kadulla kohdatun naisen kanssa päästäisikään. Mutta jo pelkästään ruokkimalla himoa katsomalla lisää, etsimällä kauneutta lisää himon vuoksi, olen ruokkinut ajatusta siinä määrin, että en ole puhdas. Jos olisin houkutuksen tullessa katsonut toisaalle, olisin selviytynyt koetuksesta, mutta nyt olen ryvettynyt mudassa. Himon kolkuttaessa ei olisi välttämättä ollut soveliasta katsoa edes hänen kasvojaan, sillä niissäkin on sellaista kauneutta, josta himo saa tyydytyksen. Mutta jos olisin kohdannut hänet vailla himoa, olisin voinut rauhassa katsella hänen kasvojaan, sillä tuolloin kyse ei olisi ollut houkutuksesta.

Sitten on kyllä myöskin tehtävä ero siihen, kuinka “keskusteluun synnin/demonin kanssa” ajautuu. Jos siihen ajautuu huomaamattaan, ei himoon lankeaminen ole yhtä vakavaa, eikä tee meistä samalla tavalla syyllisiä. Ääripäässä on se, että vailla himoa alkaa katsella naisia ja herättää tarkoituksella itsessään himon, joka ei ollut hereillä aiemmin. Se on sangen vakavaa, ja sitä tulisi välttää.


#8

Muuten peukku, mutta ihmisen katsominen kasvoihin/silmiin on monissa tilanteissa peruskohteliaisuutta. Kadulla kävelevästä henkilöstä voi katsoa ohikin, mutta jos on tarkoitus kommunikoida, on katseen vältteleminen ja pois katsominen helposti loukkaavaa ja väärinkäsityksille altista. Ja jos on valmis loukkaamaan toista jotta välttäisi tekemästä ajatustason syntiä, silloin on prioriteetit aika pahasti vinksallaan.


#9

Tarkoitin katsomisella siis sellaista pohdiskelevaa, mittaavaa, nauttivaa katsetta, jossa jäädään katselemaan toista, katselemaan hänen kasvonpiirteitään, hahmoaan, jne. En siis kommunikoivaa katsetta.


#10

“Vihastukaa, mutta älkää syntiä tehkö.” Älkää antako auringon laskea vihanne yli" (Ef. 4:26). Jeesuksen viha tai “raivo” oli täysin synnitöntä vihaa tai sellaista pyhää “raivoa”, johon ei sekoittunut syntiä. Onko monenkaan uskovan “pyhä viha”, jos sellaista ilmaisua voi käyttää, ja josta kaikilla uskovilla ei ole välttämättä edes kokemusta, monestikaan synnistä täysin vapaata vihaa? Eivätkö kaikki hyvät tekommekin, pyhä viha mukaanluettuna, tarvitse olla jatkuvan anteeksiantamuksen alla?


#11

Minua ärsyttävät tällaiset “Jeesus vihastui oikealla tavalla, mutta meille kaikki viha on syntiä”. Ei. Jos Jeesus vihastui, silloin vihastuminen itsessään ei ole syntiä, vaan jokin osa, joka usein, mutta ei kuitenkaan aina, liittyy vihaan. Jos Jeesukselta on esimerkikki jostain teosta, se ei itsessään voi olla syntiä. Ja jos väitetään toisin, tällöin ei ole käytössä oikeanlainen synnin käsite, vaan sellainen käsite, joka ei vastaa sen raamatullista käyttöä.


#12

Viha on passio, ja passiot ovat moraalisesti neutraaleja, eivät itsessään hyviä eivätkä pahoja. Niistä tulee hyviä tai pahoja siis vain kohteensa mukaan. Jeesuksen vihan kohde oli aina oikea ja siten hänen vihansakin oli hyvää, pyhää vihaa. Meidän kohdallamme asia voi olla teoriasssa kummin päin vain, mutta käytännössä se kieltämättä on useammin pahaa kuin hyvää, koska olemme syntisiä. Sama pätee tietysti myös rakkauteen, joka ei (meidän tapauksessamme) ole likimainkaan aina hyvää, koska olemme syntisiä ja siten voimme rakastaa pahoja asioita, siis asioita joita meidän pitäisi todellisuudessa vihata. Kaiken kaikkiaan on kuitenkin väärin ajatella, että kristitty ei saisi lainkaan vihata, vaikka epäilemättä on syytä kavahtaa jokaista sellaista teologiaa, jossa viha vaikuttaa olevan kovin keskeisessä asemassa. Monissa lahkoliikkeissä tämä asia on aika ilmeinen. Islamista puhumattakaan.


#13

Mielenkiintoinen huomio tähän: katekismus ja kehotukset synnintunnustukseen puhuvat siitä, että olemme rikkoneet “ajatuksin, sanoin ja teoin”. Missään ei sanota, että olemme rikkoneet “ajatuksin, sanoin, teoin ja tuntein”. Puhutaan synnistä ajatuksen, sanojen ja tekojen tasolla, mutta ei tunteiden tasolla.


#14

Kyllä soisin, että itselläni olisi pyhää kiivautta Herran huoneen puolesta, sillä toistaiseksi en ole sellaista vielä kokenut, johtuen varmaan siitä, että olen vajavainen ihminen. Kiivauteni Jumalan huoneen puolesta saisi puolestani olla jopa sellaista, joka kuluttaisi minut (Joh. 2:17).


#15

Onko Teidän mielestänne muuten perusteltua erottaa tunteita ja tahtoa toisistaan? Esim. jos pelkään jotain, enkö pelkää siitä syystä, että pelon toteutuminen olisi este luonnolliselle tahdolleni?

Vielä kiivaus- tai viha-asiaan. Joku voi olla luonnostaan kiivasluontoinen. Hän voi tulla uskoon vasta aikuisena. Hänen luontainen kiivautensa voi kanavoitua nyt hengellisiin asioihin; mutta väittäisin, että kyseessä on siis sama kiivaus kuin aikaisemmin. Se on vain kanavoitunut eri asioihin kuin aikaisemmin. Hyvä, jos ihminen saa purettua tunteensa ja energiansa rakentavalla tavalla. Joku toinen ihminen voi olla ihan erilaisen luonteen omaava, ehkä melkein kuin itse leppoisuus ja säyseys. Tällainen ihminen ei tule välttämättä kokeneeksi koskaan tunnetasolla pyhää kiivautta, vaikka tulisi uskoon. Se hänelle suotakoon.


#16

Kyllä. Tunne ja tahto on erotettava. Näin on kirkon historiassa aina myös tehty.


#17

Juuri näin. Jopa niin, että hyveellisellä ihmisellä tahto ei ole tunteiden, vaan järjen ohjauksessa.


#18

Jumalan edessä synnit murskataan Kristus-kallioon, sen juurella on paljon murskattuja syntejä, kuin pientä kivilouhosta. Jeesushan ei tee tyhjäksi syntejämme ja syntisyyttämme, vaan on sovittanut ne ja Isässä armahtaa syntisiä. Jeesus on syntisten Vapahtaja, eli tuomiosta vapauttaja.

Pyhässä Hengessä, parannuksen kautta, voimme myös jossain määrin irtautuakin synneistä, emme jatka joidenkin syntien nimenomaisessa julkitekemisessä, mutta niidenkin syntien synninjuuri kuitenkin edelleen elää meissä, sisällä meissä, syntisissä, lahjavanhurskautetuissa.


#19

Jos ihminen pelkää, että jotain ikävää tapahtuu hänelle, kyseistä pelkoa ei voi erottaa hänen tahdostaan, toiveestaan tai halustaan. Ei ole merkitystä sillä, onko pelko rationaalinen tai irrationaalinen (esim. pelkääkö ihminen sitä, että hänestä tulee mykkä, vaikka mitään järkiperustetta pelolle ei ole, tai pelkääkö ihminen sitä, tappaako metsässä vastaan tuleva karhu hänet, jolloin pelko on rationaalinen), sillä jos pelko toteutuu, ihmisen tahto, toive tai halu estyy (ihminen ei voi enää puhua, vaikka tahtoisi, tai ihminen ei voi enää elää maan päällä, vaikka tahtoisi).

Augustinus on samoilla linjoilla kanssani. Seuraavasta City of God -teoksensa kohdasta käy ilmi, että hänen mukaansa ihmistä ei voi erottaa emootioidensa puolesta siitä, mitä hän tahtoo:

If the will is wrongly directed, the emotions will be wrong; if the will is right, the emotions will be not only blameless, but praiseworthy. The will is engaged in all of them; in fact, they are all essentially acts of will. For what is desire or joy but an act of will in agreement with what we wish for? And what is fear or grief but an act of will in disagreement with what we reject? We use the term desire when this agreement takes the form of the pursuit of what we wish for, while joy describes our satisfaction in the attainment. In the same way, when we disagree with something we do not wish to happen, such an act of will is fear; but when we disagree with something which happens against our will, that act of will is grief. And in general, as a man`s will is attracted or repelled in accordance with the varied character of different objects which are pursued or shunned, so it changes and turns into feelings of various kinds.

Saint Augustine: City of God. Book XIV, 6. Penguin Books, 556.

Miksi siis tunteet olisi erotettavissa siitä, mitä ihminen tahtoo, haluaa tai toivoo? Ihminen varmasti voi tehdä toisin, kuin mitä jokin sisimmässä aktualisoituva tunne ja siihen liittyvä ajatus haluaa, mutta silloin on kyse motiivien konfliktista sisimmässä. Voimakkaampi motiivi voittaa, se motiivi, joka on ihmisen tahdon, halun tai toiveen puolella suuremmassa määrin. Vaikka jostain asiata voisi saada hetkellisesti iloa tai nautintoa, järki ja sitä ohjaava tahto saa valitsemaan vähemmän tuskaa tuottavan vaihtoehdon (ainakin pitkällä juoksulla vähemmän tuskaa tuottavan vaihtoehdon).


#20

Hyvä konkreettinen esimerkki tuossa keskellä. Tosin muistaakseni jo katsetta kutsutaan Raamatussa aviorikokseksi. Onko se syy ripille ja antaako se oikeuden avioerolle, kuten aviorikoksen yleensä oletetaan antavan?