Tuossa aiemmin kerroin vähäisistä kokemuksistani Jyväskylän yliopiston järjestämien kasvatustieteiden opintojen parissa (en lopulta suorittanut opintokokonaisuutta).
Nyt kun on paljon ollut puhetta poliittisuudesta, asia on minua hieman ihmetyttänyt. Kasvatustiede, jos mikä on mielestäni altiina poliittisuudelle. Siinä mielessä Puolimatka yhteiskunnallisilla kannanotoillaan ei minusta ole mikään outo lintu. Hän vain edustaa aika lailla eri linjaa kuin monet muut kasvatustieteilijat.
Nykykasvatustieteessä on erilaisia koulukuntia kuten edellä mainitsemani kriittinen pedagogiikka. Ei ole tavatonta törmätä pamfletinomaisiin kirjoituksiin, joissa puhutaan, kuinka erilaiset kulttuurit, alakulttuurit, vähemmistöt - tietysti myös seksuaalivähemmistöt - ja monikulttuurisuus yleensä tulisi kasvatustyössä ottaa huomioon.
Eikäpä minusta näissä ajatuksissa mitään pahaa ole. Hyvähän se vaan on, että oppilaita heitä oman kypsyystasonsa huomioiden näistä valistetaan. Mutta aika usein tuossa valistuksessa on ainakin kasvatusteoreettikkojen puheissa julistava - etten sanoisi peräti poliittisen agendan - sävy. Puhutaan kauniisti kriittisyydestä (myös Puolimatka), mutta sitten ollaan sokeita oman lempiteorian suhteen (myös Puolimatka).
Tämä on minulle erityisen tuttua vuosien varrelta oltuani tekemisissä useiden mielenterveysammattilaisten kanssa, jotka mielestäni aivan liian usein hirttäytyivät tiettyyn koulukuntaan. Eivät toki kaikki, mutta mielestäni turhan monet. Eklektisyys on valitettavan harvinaista herkkua.
Ainahan kasvatustyötä tekevillä - isillä, äideillä ja ammattilaisilla - on ollut vahvoja näkemyksiä siitä, miten lasta tulee kasvattaa. Ennen vitsaa väännettiin nuorena, nyt on toinen ääni kellossa.
Eri kasvatusmetodeja pyritään perustelemaan erilaisilla teorioilla. Joissakin tietämissäni teorioissa onkin jotain järkeä, mutta paljon on mielestäni ihan hihasta vedettyä tuubaa. En nyt laiskuuttani kerro esimerkkejä, vaan jätän niistä kertomisen niille, jotka minua paremmin tuntevat kasvatustieteen kenttää - jos heitä tällä foorumilla on ja he viitsivät asiaa valaista. Sinänsä kyllä teoriapitoisuus ja -pohjaisuus on ihan normiasenne tieteessä kuin tieteessä. Mutta kun teoriasta tulee ideologia, ollaan vaarallisella alueella.
Pörrätessäni aikoinani luonnontieteilijöiden parissa sain usein kuulla, että ei se kasvatustiede ole edes mitään kunnon tiedettä. Ääriesimerkkinä muuan professori,
jonka mielestä fysiikan opiskelijoiden on turha tuhlata aikaansa pedagogiikan opintoihin.
Kummittelee se politiikka varmaan eräillä muillakin aloilla kuten vaikkapa valtiotieteissä, historiassa, teologiassa ja journalistiikassa. Joku sanoisi, että myös filosofiassa, mutta sepä ei olekaan tiedettä sanan varsinaisessa merkityksessä - ellei sitten kyse ole jostain menneen ajan äijästä laaditusta monografiasta.
Mikä ratkaisuksi? Yhteiskunnalliset mielipiteet huitsin nevadaan tieteentekijöiltä? Ok, päästäänpähän eroon monesta joutavanpäiväisestä tiedekunnasta ja verorahat säästyvät.
(En ole aikoihin ollut tekemisissä Jyväskylän fysiikan laitoksen kanssa, mutta kun siellä aikoinani työskentelin, painopiste fysiikan tutkimuksessa siirtyi yhä vahvemmin teoreettisesta soveltavaan. Oli jopa sellainenkin ala kuin teollisuusfysiikka. Kosmologit ja mustienaukkojen tutkijat potkaistiin pihalle, kun tilaa tehtiin rahasammoksi oletetulle nanofysiikalle.
Fyysikko Hämäläinen on muuten toinen peräkkäinen fyysikko Jyu:n rehtorina. En tietenkään voi sanoa varmasti, mutta en ihmettelisi, jos kyseisen puljun humanistit ovat yhäti enemmän saarroksissa innovaatio-orioituneen yliopistopolitiikan maailmassa.
Ehkä tässä yksi selitys sille, että Puolimatka ei pidä Hämäläistä pätevänä arvioimaan kirjoitustaan. Jos näin on, häntä voi sentään kiittää lojaalisuudesta omaa humanistista viitekehystään kohtaan, jos hän vaikka muuten olisikin tämän tarinan konna.)