Liberaaliteologeille armo on tarpeeton, koska heille mikä tahansa on sallittua eikä heillä siis ole syntiä.
Legalisteille armo on tarpeeton, koska he katsovat olevansa itsessään riittävän hyviä ja onnistuneita.
Yltiökarismaatikoille armo on tarpeeton, koska heille riittää tunteissa hilluminen.
Kyllä näin, koska he eivät kanna ristiänsä!
Luuk. 14: 27. Ja joka ei kanna ristiänsä ja seuraa minua, se ei voi olla minun opetuslapseni.
Miten määrittelet armon?
Kaunis armon määritelmä; Ansioton Rakkaus Minun Osakseni.
-syntien anteeksisaaminen
-“armo käy oikeudesta”
-ikuinen elämä lahjaksi
-lapsen asema
Pelastuksen lahjaluonne ilmenee mielestäni hyvin näistä jakeista:
“Sentähden se on uskosta, että se olisi armosta.” (Room 4:16)
“Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta - se on Jumalan lahja - ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi.” (Ef 2:8)
Aloitukseni halusi kuvata sitä, että kaikilla kristinuskoa tunnustavilla ei ole armon tarvetta, ja siihen on olevinaan hengellisiä ja teologisia syitä. Toki sanoissa vilahtaa armo, mutta asenteissa ei häivääkään. Lisäksi armon tarvetta ei tietenkään ole niillä, jotka eivät usko, mutta tarkoitan tässä nyt siis kristittyjä ihmisiä.
Oikein hyvä aihe mielestäni taas!
Vielä tulee mieleen nyt heti, että missä ei ole rikkomustakaan (lakia), siellä ei ole tarvetta armollekaan. Armo tarvitsee siis sen totuuden rikkomuksesta. Ihmisen on todella vaikea nähdä ja varsinkin tunnustaa syntiänsä. Omavanhurskaus on viimeinen, mikä saa lähteä uskovissakaan.
Ristin kantamisen salaisuus on suuri. Risti on kuoleman paikka. Siinä salaisuudessa piilee myös ratkaisu ja voitto hengellisessä taistelussa. Joka on Kristuksessa, on kuollut. Vapauteen Kristus vapautti meidät! Tässä totuudessa on suorastaan ilmestyksenomainen sisältö.
“… anoen, että meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala, kirkkauden Isä, antaisi teille viisauden ja ilmestyksen Hengen hänen tuntemisessaan ja valaisisi teidän sydämenne silmät, että tietäisitte, mikä on se toivo, johon hän on teidät kutsunut, kuinka suuri hänen perintönsä kirkkaus hänen pyhissään ja mikä hänen voimansa ylenpalttinen suuruus meitä kohtaan, jotka uskomme…” (Ef 1:17-19)
Haluan vakuuttaa kaikille: sinä olet juuri sellaisenasi ja kaikkine mutkinesi sataprosesnttisesti kelvollinen Jumalalle Kristuksen tähden.
Määritelmäsi on kovin suppea. Armohan on jumallinen voima, joka tulee meidän osaksemme. Ilman armoa meillä ei olisi elämää. Kyllä luterilaisessa kirkossakin tunnetaan tämä ortodoksinen käsitys. Virressä sanotaan "Oi, Herra suothan sä minulle/ sun armos vomaksi matkalle, /anteeksi anna, mua nosta,kanna, /vie perille. "
Jatkan vielä. Suomalainen kansanruno tietää: " En mie mitänä voine, en mitänä itsestäni ilman armotta Jumalan, avun Luoja antakohon."
Tällä foorumilla on välillä niin mielettömiä keskustelun aiheita ja kaikenlaisia harhaoppeja tarjoillaan niin kuin nyt tuo monergiakin, -mutta siihen. ketjuun en viitsinyt osallistua…
Eipä minulla tietenkään ollut tarkoitus esittää jotakin kaiken kattavaa määritelmää, vaan kirjoitin mitä nyt mieleeni ensimmäisenä juolahti. 
Harhaopeiksi miellämme aika helposti oman kirkkokuntamme ulkopuolella vaalittuja näkemyksiä. Minusta kuitenkin keskustelva vuorovaikutus keskinäisessä kunnioituksessa ja rakentavassa hengessä on tärkeää ja luullakseni hyödyllistäkin.
Itse painotan niitä näkemyksiä ja opin ominaisuuksia jotka kaikki kristityt voivat jakaa ja nähdä paitsi itsessään myös toisissa. On kuitenkin vain yksi Kristus. Sen tähden katson nimenomaan teologisen syväanalyysin näiden aiheiden tiimoilta erittäin tärkeänä. Takuuvarmasti meillä kaikilla on vielä paljonkin opittavaa.
Sanalla armo ei voi olla muuta määritelmää kuin se yksinkertaisesti tajuttava määritelmä joka on ihan yleisesti kaikkien tajuttavissa.
Gratia, nisi gratia sit, gratia non est. Gratia non est gratia ullo modo, si non sit gratia omni modo. (Armo ei ole armo, jollei se ole armo. Armo ei ole missään suhteessa armoa, jollei se ole armoa joka suhteessa.
Augustinus
Meillä vain on syntiinlankeemuksen seurauksena lainalainen mieli opinio legis, joka ei hyväksy armoa, vaan tahtoo tuoda teot joko pelastuksen edellytykseksi, pelagiolaisuus tai osaksi pelastusta, synergismi. Tästä johtumana Jumalan täytyy antaa meille risti, jotta emme luottaisi itseemme.
Pelagiolaisuushan on toinen harhaoppi, jonka mukaan ihminen pelastaa itse itsensä. Kirkon opiksi määriteltiin synergia eli ihmisen ja Jumalan yhteistyö. Kirkon oppi on siis eräänlaianen kultainen keskitie. Emme voi mitään ilman Jumalan armoa. Myöhäisiin kirkkoisiin kuuluva Augustinus on ortodoksisessa kirkossa kistanalainen. Häntä ei pidetä täysin oikeauskoisena.
Mauriinan kysymys armon käsitteestä on paikallaan.
Luterilaisena minäkin yleensä käytän sanaa armo tarkoittamaan lähinnä syntien anteeksiantamusta. Esimerkiksi kasteen armo on juuri tuota syntien pois pesemistä, minkä Raamatusta luemme. Jumalan lapseksi ja taivaan perilliseksi pääsemistä ilman mitään omia tekoja. Syntisenä syntyneen, ja myös jatkuvasti lankeavan, ihmisenarmahtava Jumala osoittaa armonsa kirkkaimmin ristillä ja kasteessa.
Mutta hyvä on ymmärtää että vanhat kirkot voivat käyttää sanaa “armo” hiukan toisin. Armolla tarkoitetaan varmaan kaikkea Jumalalta tulevaa, kuten Mauriina kirjoittikin.
Onko luterilaisen suuhun paremmin sopiva sana sittenkin Jumalan rakkaus tai hyvyys - kun puheena on kaikenlainen Taivaan Isän hyvä tahto elämässämme ja maailmassa? Emmehän kuitenkaan ole eri mieltä itse asiasta, vaan terminologiasta. Sovitusopista ehkä, tai sen painotuksista.
Risti eli kuolema. Eli täydellinen vapahdus synnistä. Mieleni tekisi huutaa: HALLELUJA!
Kuka määritteli? Eikö siis Kristuksen sijaisovitus riittänytkään uhriksi kuten esim. Hebrealaiskirje sanoo.
Hepr 10:8-14: "Kun hän ensin sanoo: “Uhreja ja anteja ja polttouhreja ja syntiuhreja sinä et tahtonut etkä niihin mielistynyt”, vaikka niitä lain mukaan uhrataankin, sanoo hän sitten: “Katso, minä tulen tekemään sinun tahtosi”. Hän poistaa ensimmäisen, pystyttääkseen toisen. Ja tämän tahdon perusteella me olemme pyhitetyt Jeesuksen Kristuksen ruumiin uhrilla kerta kaikkiaan… Sillä hän on yhdellä ainoalla uhrilla ainiaaksi tehnyt täydellisiksi ne, jotka pyhitetään."
Hallelujaan huutaminen voi hiukan säröillä silloin kun meitä erotetaan itsestämme, kuolemme Kristuksen kanssa, jotta hänen elämänsäkin tulisi näkyviin meidän kuolevaisessa ruumiissamme.
2Kor 4:11: “Sillä me, jotka elämme, olemme alati annetut kuolemaan Jeesuksen tähden, että Jeesuksen elämäkin tulisi kuolevaisessa lihassamme näkyviin.”
Selvästikin ymmärrämme kuoleman tässä yhteydessä aivan eri tavoin, mutta eipä se haittaa. Minulle kuolemamme Kristuksessa ei laisinkaan tarkoita taistelua lihaa vastaan vaan täydellistä, totaalista vapautusta siitä. Ja tarkoitan siis täydellistä vapautta tasan tällaisena kuin olen.
Tämä ratkiriemukas kuolema-asia on vielä paljon syvempi totuus kuin se ensimmäinen ilon aihe eli vanhurskaus ja ikuinen elämä nimenomaan uskon kautta.
Tiesinkin helluntailaisviritteisen käsityksesi ja siksi kirjoitinkin viestini, että eromme olisi nähtävissä. Et millään tavoin voi kiistää sitä, että risti kuuluu kristityn elämään.
Hepr 12:6-11: “sillä jota Herra rakastaa, sitä hän kurittaa; ja hän ruoskii jokaista lasta, jonka hän ottaa huomaansa”. Kuritukseksenne te kärsitte; Jumala kohtelee teitä niinkuin lapsia. Sillä mikä on se lapsi, jota isä ei kurita? Mutta jos te olette ilman kuritusta, josta kaikki ovat osallisiksi tulleet, silloinhan te olette äpäriä ettekä lapsia. Ja vielä: meillä oli ruumiilliset isämme kurittajina, ja heitä me kavahdimme; emmekö paljoa ennemmin olisi alamaiset henkien Isälle, että eläisimme? Sillä nuo kurittivat meitä vain muutamia päiviä varten, oman ymmärryksensä mukaan, mutta tämä kurittaa meitä tosi parhaaksemme, että me pääsisimme osallisiksi hänen pyhyydestään. Mikään kuritus ei tosin sillä kertaa näytä olevan iloksi, vaan murheeksi, mutta jälkeenpäin se antaa vanhurskauden rauhanhedelmän niille, jotka sen kautta ovat harjoitetut."