Kari Kuula kirjoittaa siitä miten kadotti uskon teologian opintojen seurauksena – ja siitä, miten löysi sen jälleen. Lyhyt kirjoitus, lukemisen arvoinen. Ei liene uniikki kokemus. Silloinkin, kun usko ei mene teologiaa opiskellessa, muuttaa teologian opiskelu kenties väistämättä sitä, millä tavalla uskostaan ajattelee. Tästä kiinnostaisi kuulla kokemuksia, jos ihmisillä niitä on ja on kiinnostusta jakaa.
Itse en ole teologiaa vielä “kunnolla” opiskellut, vaikka olen aiheeseen liittyen lukenut ja muiden opintojen yhteydessä teologisiin kysymyksiin tutustunut.
Teologia ei perinteisesti ole ollut yhtä agnostista kuin se nykyään monissa yliopistoissa on. Paljonkohan tässä on nykyään vaihtelua, onko yliopistoja, joissa teologia on tieteellisestä otteestaan huolimatta tunnustuksellisempaa, vai onko Kuulan kuvaama metodi standardi kautta linjan?
On se. Akateeminen teologia ei sano mitään Jumalasta tai luomattomasta todellisuudesta vaan keskittyy pelkästään tämänpuoleisiin ja inhimillisiin asioihin. Kaikki akateeminen teologinen tutkimus on luonteeltaan sellaista, että ateistikin pystyy sitä tekemään.
Ennen wanhaan ruukattiin sanoa et “aloitti uskossa, lopetti teologisessa”… Teologisen tiedekunnan metodit - mm. tämä historiallis-kriittinen raamatun tutkimus - ovat omiaan nitistämään kaiken klassisen kristillisyyden siitä, joka niille metodeille altistuu. STI joskus alkuaikoina koitti pitää lippua korkealla, mutta kovin hiljaista on ollut silläkin rintamalla viime vuosina.
Mukava kirjoitus Kuulalta. Oma uskoni ei hirveästi muuttunut teologian opiskelun myötä, mihin varmaan vaikutti uskoontuloni voimakkuus ja aikaisempien filosofian opintojen jäljiltä jäänyt radikaali skeptisyys ihmisen järjen mahdollisuuksia, mukaan lukien tiede, kohtaan. Muutoin ongelmia on toki minullakin ollut…
Tässä suhteessa on eroja yliopistojen välillä. Kuulemma kun ulkomaisista yliopistoista on ollut edustajia Helsingin yliopiston väitöstilauksissa, he ovat saattaneet kysyä, mitä mieltä väittelijä on itse jostakin teologisesta kysymyksistä. Väittelijät ovat kokeneet tällaiset kysymykset hankalina, koska heille on opetettu, että omaa mielipidettä ei ilmaista, vaan ihmisten ja yhteisöjen ajattelua tutkitaan vain lähteiden perusteella.
Kuulemma ulkomailla saatetaan myös suhtautua myötämielisemmin perinteisten tulkintojen kannattamiseen verrattuna kriittisiin tulkintoihin.
Eroja varmasti on. Mutta ainakaan ne yliopistot, joissa hengellistä t. kirkollista puolta sekoitetaan tieteelliseen puoleen, eivät varmasti keiku yliopistojen ranking-listojen kärjessä. Tieteessä vaan ei voida ottaa todisteeksi esim. mitään yksityisiä hengellisiä kokemuksia tmv., vaan tutkimuksen lähtökohtana on se, että kaikkien väitteiden pitää olla tarkasteltavissa myös muiden taholta - ihan riippumatta siitä, uskovatko nämä vai eivät.
Kuulan kirjoitus on siinä mielessä hyvä, että se paljastaa nimenomaan sen, että akateeminen tiede puuhastelee vain uskon inhimillisen ja tämänpuoleisen osan kanssa. Jumala ei ole akat. tieteessä vastaus, selitys eikä edellytys mihinkään, vaan hänet jätetään tarkastelun ulkopuolelle, ja tarkastelun fokus on kirkon historiassa, kirkon elämän jälkeensä jättämissä pyhissä kirjoituksissa ja muissa uskon muistomerkeissä sekä ihmisten uskonkäsityksissä. Tämän voi nähdä maallisuutena ja tieteen ateistisuutena, mutta yhtä hyvin sen voi myös nähdä haluna jättää kirkon karismaattiselle elämälle oma tilansa; sen tunnustamista, että tiede ei kykene kaikkeen.
Varmaan toinen kerta foorumihistoriassa kun olen kanssasi samaa mieltä.
Muutakaan vaihtoehtoa ei ole. Tiede ei voi nähdä tapahtumissa Jumalan sormea. Jumala kun ei ole mikään tämän maailman olio.
Kari Kuula
Juuri näin, usko on sen näkemistä, joka ei näy. Minkään tasoinen ihmislähtöinen apologeettinen ajattelukaan ei auta meitä rahtuakaan lähemmäksi Jumalaa, ainut tapa kohdata hänet on uskoa.
Minulla itselläni on aivan toisenlainen kokemus kuin Kuulalla. Tai, no, Kuula toki puhuu laajemmasta ajanjaksosta, opiskelusta väitöskirjaan saakka. Itse voin ottaa esimerkiksi kaksi ensimmäistä opiskeluvuottani teologisessa tiedekunnassa. Opiskelin niiden aikana yhteensä 200 opintopistettä teologiaa. Ahmin kirjoja ja kirjatenttejä lukemattoman määrän - liikaa. Oma uskoni ei kuitenkaan kadonnut, vaan se kehittyi. Ensimmäinen opiskeluvuosi erityisesti lisäsi ainakin minun uskoani.
Mitä tulee kysymykseen teologian metodista, jonka @Nienna esitti, Kuula nähdäkseni kuvailee suhteellisen hyvin nykyisen metodin ja sen ongelmallisuuden. Vanhan ajan yleisesti akateemisesti hyväksytty paradigma oli, että teologia on puhetta Jumalasta. Tämä ei kuitenkaan ole kaikkien akateemisten ihmisten hyväksymä positio enää. Tuon vaiheen jälkeen siirryttiin - tästä siis jo useampia vuosisatoja! - ajatukseen, jonka mukaan teologia on puhetta uskon (uskomus)sisällöstä. Tämä on osaltaan vielä voimassa oleva paradigma, jonka rinnalla on toinen: teologia on puhetta uskonnollisesta kokemuksesta.
Minusta Kuulan ongelma on se, että hän näyttää implikoivan tekstissään antiteesin, jonka mukaan teologia puhuu Jumalasta naturalistisesti tai positivistisesti. Kuitenkaan kahden jälkimmäisen mainitun paradigman valossa voidaan kyllä puhua Jumalasta, siis myös teologiana tunnetun yliopistoissa harjoitettavan tieteen valossa. Voidaan puhua uskomuksista, niiden keskinäisestä yhteensopivuudesta ja monesta, monesta muusta asiasta, jotka meidän mielestämme kuuluvat ns. uskonnon sisälle. Toisin sanottuna, teologiaa voidaan tehdä myös vakaumuksellisena tieteenä, joskin sen suhde kirkollisen auktoriteettiin (magisterium) on aina vähän kriittinen.
Tässä on vähän myös taustaa sille, miksi ajattelen, että dikotomia akateemisen ja kirkollisen teologian välillä on tuhoon tuomittu. Helposti nimittäin ajatellaan, että akateeminen teologia on analyyttis-deskriptiivistä ja kirkollinen teologia on synteettis-konstruktiivista, mutta tämä dikotomia ei toimi näin. Olen yrittänyt sitä viime vuosina vastustaa, mutta näyttää siltä, että monet mm. HY:n teologit eivät oikein tätä osaa tajuta.
Ei se ole tuhoon tuomittu, vaan itsestäänselvyys niin kauan kun akateemisen teologian metodina ei ole rukous. Koska metodit ovat erilaiset, ovat lopputuloksetkin erilaiset. Akateeminen teologia ei tieteenä eroa mitenkään muista tieteistä. Eihän esim. eksegetiikalla ole kerta kaikkiaan mitään omaa metodia yhtään mihinkään. Kuula on aivan oikeassa siinä, että akat. teologia keskittyy vain inhimilliseen puoleen: näin ihmiset ovat eri aikoina ajatelleet, kuvanneet ja puhuneet Jumalasta. Kun sitä Jumalasta puhumisen historiaa seuraa aina rautakaudelta asti tähän päivään ja tiedostaa esim. jumalakuvissa tapahtuneet muutokset ym., niin voi tosiaan käydä kuten Kuulalle: kaikki alkaa näyttää vain ihmisten omalta touhulta, ihmistekoisilta jumalilta ja inhimilliseltä puheelta niistä.
Kun kirkon karismaattinen elämä ja rukous jätetään keinovalikoimasta pois, niin suuri osa uskonnollisten ilmiöiden kentästä jää tarkastelun ulkopuolelle - näin sittenkin, vaikka kuinka tehtäisiin esim. uskontotieteellistä tutkimusta ja selvitettäisiin, mihin, miksi ja miten ihmiset uskovat. Siitä jää kuitenkin seurakunnan elävä hengen todellisuus uupumaan - juuri se, missä elävän Jumalan toiminta koetaan, todistetaan, havaitaan ja eletään todeksi.
Kuula kuitenkin havahtui tähän ja löysi Jumalan uudelleen - ja ymmärsi akateemisen teologian rajallisuuden.
Tuomas Akvinolainen kuvaa teologiaa niin, että kaikkien tieteiden on perustuttava lähtöoletuksiin. Joissain tieteissä oletukset tunnetaan luonnollisella järjellä, mutta teologian lähtöoletuksena on Jumalan ilmoitus. Tällaisella tutkimuksella on selvästi tunnustuksellinen tarkoitus, eli siinä kuvataan totuutta kirkon hyväksymän, julkisen ilmoituksen perusteella. Eri uskontokunnat määrittelisivät ilmoituksen eri tavalla, jolloin lähtökohdat ja lopputulokset olisivat erilaisia.
Toisaalta tällaistakaan tutkimusta ei perustettu yksityisiin kokemuksiin Jumalasta, joita saataisiin esimerkiksi rukouksen kautta.
Miksi ateistit hakeutuvat opiskelemaan teologiaa? Minulle tämä on outo ilmiö.
Liberaaliuden taas ei pitäisi aiheuttaa pahennusta, sehän on vain yksi validi näkökulma kristittyjen keskuudessa. Teologiaan perehtymisen pitäisi auttaa sen kanssa toimeentulemisessa. (Voi tietenkin olla että luterilainen liberaalius on jotain mistä minulla ei ole käsitystä.)
Minua häiritsee jumalanpilkka yleensä. Suomalaiset teologiset tiedekunnat eivät ole pappisseminaareja, joten on ihan normaalia, että siellä näkyy samat asenteet kuin muuallakin yhteiskunnassa.
Ei se kyllä ihan sama asia ole. Voit keskustella ateistin kanssa täysin luontevasti jalkapallosta tai muista maallisista asioista, mutta jos aiheena on Raamattu tai kolminaisuusoppi, niin kyllä se tarkastelukulmien ero tuntuu selvästi.
Ei välttämättä. Itse suoritin teologian opintoja vain sivuaineena, joten gradua en ole siltä alalta tehnyt, mutta jos olisin tehnyt, en varmasti olisi käyttänyt muutamia suosittuja metodeja oletuksineen, jotka mielestäni eivät ole uskottavia. Puhumattakaan siitä, että uskovilla ja ei-niin-perinteisesti uskovilla tutkimusaiheet ja - asetelmat todennäköisesti ovat biasoituneita eri suuntiin. Ja eihän opiskelu eikä tieteen tekeminenkään ole pelkkää paperista tutkimusta vaan merkittävissä määrin myös sosiaalista kanssakäymistä.
