Kiitos kuitenkin, kun viitsit laittaa tähänkin materiaalia.
Aihe saattaa muitakin kiinnostaa.
Samoja ajatuksia. Hankin, vaikka hieman suolainen hinta…
1 tykkäys
No kyllä se periaatteessa näin on. Joskin on otettava huomioon tuo mitä aiemmin sanoin käsitellessäni tuota “koko maailman autuus kohtaa”, eli autuaaks luomiseen tarvitaan koko Kolminaisuuden työ, luominen, lunastus ja pyhitys. Kaikki ei tapahtunut ristillä, vaikka se onkin kaiken keskus, kaiken perustus. Näin ajattelen.
Jumalallistuminen on synerginen kilvoitteluprosessi, joka tapahtuu yhteistyössä Jumalan kanssa, ja sen päämääränä on ihmisen tuleminen sellaiseksi, miksi Jumala ihmisen luomisessa tarkoitti, siis pyrkimystä tulla ihmisen alkuperäisen, jumalallisen luonnon mukaiseksi. Kun ihminen toimii niin kuin Jumala on hänen tarkoittanutkin toimivan, silloin ihminen toimii luontonsa mukaisesti. Kilvoittelu tähtää syntien tahraaman langenneen luonnon kirkastamiseen, pyhittymiseen - eli jumalallistumiseen. Jumalallista on se, mikä toimii Jumalan tarkoittamalla tavalla, yhteydessä Häneen, osallisena Hänestä, yhteistyössä hänen kanssaan jne.
2 tykkäystä
Kiitos. Kirjoitit ytimekkään määritelmän jumalallistumisesta.
Olen muutenkin seurannut paljon kirjoituksiasi, joissa tuot ortodoksista näkökulmaa raikkaalla ja kiintoisalla tavalla esille.
Jumalallistuminen on kilvoitteluprosessi, joka on siis myös ihmisen pyhittymistä?
Ymmärsinkö oikein?
Okei! Pitää tutkia lisää tätäkin asiaa.
Koko maailman autuutta on käsitelty myös esim. kirjassa:
Esa Santakari: Armosta autuaat (SLEY 1968). Siellä on kokonainen luku s. 15-29 just tällä otsikolla: Koko maailman autuus. Lienee tuttu kirja?
Ja koska olemme molemmat olleet STLK:n jäseniä, niiin tottakai tuttu kirja on myös: A. A. Uppala: Tunnustukselliset seurakunnat syntyvät, STLK 1976.
Siellä on sivuilla 61-65 käsitelty Härmän kokousta 1895, jossa käsiteltiin yleisen vanhurkautuksen ja uskonvanhurskautuksen keskinäistä suhdetta ja niiden yhteydessä olevia peruskysymyksiä.
Siellä oli “kolme puoluetta” tässä asiassa:
- “Kirkolliset” eli oikeisto kannatti yleistä vanhurskautta, mutta ei sitä, että kaikki olisivat autuaita,
- Ev.yhdistyksen johto eli keskusta oli sillä kannalla, että “kaikki ihmiset ovat autuaiksi tehdyt ja saavat itsensä autuaiksi uskoa”,
- Toiset maallikkosaarnaajat ja joku pastori eli vasemmisto opetti, että kaikki ihmiset (epäuskoisetkin) ovat Kristuksen lunastustyön perusteella autuaita.
Uppalan kirjan mukaan liikkeen oikeisto paljolti jätti Yhdistyksen toiminnan ja vasemmisto lähti kulkemaan omia teitään. Kannaksi jäi sitten pitkälti tuo Ev. yhdistyksen johtomiesten eli keskustan kanta: “kaikki ihmiset ovat autuaiksi tehdyt ja saavat itsensä autuaiksi uskoa”.
Mutta toivottavasti tuo Arkkilan uusi kirja: Ristillä maailma autuaaks luotiin tuo asiaan lisävalaistusta.
No kohta 2 on minun mielestäni oikein. Kohta 3 on suoranainen harha, siitä ei päästä mihinkään.
Kohta 1 on jotenkin päällekkäinen kohdan 2 kanssa, en oikein pysty näkemään niiden välillä eroa kun kuitenkin kummassakin usko nähdään välttämättömäksi. Käsitän nimittäin niin, että yleinen vanhurskauttaminenhan koskee kaikkia, erittelemättä, eli ajatuksena se olisi sama kuin, että koko maailma on autuaaksi tehty. Minusta tässä ei pitäisi juuttua lillukanvarsiin. Saan tuon Arkkilan kirjan jo huomenna kun menen messuun kappelillemme, mutta en ala sitä heti lukemaan kun tuo Eskolan kirja on vielä vaiheessa, olen lukenut siitä hiukka yli puolet.
Kohta 2 on oikein ja kohta 3 on selvä harha, ajattelen myös näin.
Kohta 1 on erikoinen. En kannata. Siitä pitäisi tietää enemmän.
Yleinen vanhurskauttaminen merkitsee myös minulle, että koko maailma on autuaaksi tehty.
Se on koko maailman yleinen synneistäpäästö.
(vrt. C.F.W Waltherin pääsiäissaarna: Kristus nousi kuolleista - maailma päästetty synneistä).
Näihin pitänee palata myöhemmin …
Kyllä. Käytännössähän nuo ovat synonyymejä, jos asian ymmärtää ortodoksisesti. Samaa sarjaa on myös ilmaus kirkastuminen. Tai ei se ihan samaa tarkoita, koska jumalallistuminen on se, mihin kilvoitteluprosessilla pyritään, ei välttämättä prosessi itse, koska voihan sitä epäonnistuakin.
Myös Wisconsin synodin professori David J. Valleskey käsittää Room. kirjeen neljännen luvun viimeisen jakeen perusteella asian Waltherin tavoin. Tällä on Suomessakin kannattajansa mutta en tässä vaiheessa viitsi mainita mm. yhden tohtorin nimeä, joka siteeraa Valleskeytä tässä sanatarkasti.
Room 4:25: “joka on alttiiksi annettu meidän rikostemme tähden ja kuolleista herätetty meidän vanhurskauttamisemme tähden.”
He siis käsittävät yhdessä Waltherin kanssa, että Kristuksen kuolleistaherättämys on koko maailman synninpäästö, eivätkä siten, että tuo jae tarkoittaisi että Kristuksen kuolleista herättämisen tähden meidät vanhurskautetaan uskoessamme.
Mutta nyt alka olla kiintiö taas täysi tältä päivältä. Joten jatketaan tosiaan myöhemmin.
1 tykkäys
En olekaan huomannut tuota, että tässä on nuo kaksi tulkintamahdollisuutta.
Olen ymmärtänyt tuon kohdan aina Waltherin ja Pieperin tavoin.
Mikähän näkemys Lutherilla on tähän kohtaan?
Franz Pieper Kristillisessä dogmatiikassaan (SLEY 1961, s.313) kirjoittaa (uskollisena Waltherin oppilaana) Room. 4:25 johdosta, että tuossa ilmaistaan jumalallisen vanhurskauden suoritus, joka tapahtui Kristuksen kuolleistaherättämyksen kautta, siis niin sanottua koko syntisen maailman objektiivista vanhurskautusta (2. Kor 5:19). Pieper jatkaa: ”Kristuksen kuolleistaherättämys on sen tähden koko syntisen maailman tosiasiallinen synneistäpäästö.
No sitä ei tarvitse kovin kaukaa hakea:
Määre “omassa itsessään” (kr. en hautoi) tekee tästä taistelusta vielä merkillisemmän ja loistavamman. Se osoittaa näet, että niin valtavien asioiden täytyy tapahtua yhdessä ainoassa persoonassa, Kristuksessa: kirous, synti ja kuolema tuhotaan, mutta siunaus, vanhurskaus ja elämä pannaan niiden tilalle. Koko luomakunta muutetaan yhdessä henkilössä muuksi! Jos luot katseesi tähän henkilöön, näet, että synti, kuolema, Jumalan viha, helvetti, Perkele ja kaikki paha on voitettu ja surmattu. Mikäli siis Kristus armollaan hallitsee uskovien sydämessä, siellä ei ole yhtään syntiä, kuolemaa eikä kirousta. Mutta missä Kristusta ei tunneta, siellä nuo viholliset pysyvät vallassa. Kaikki, jotka eivät usko, ovat myös vailla tätä siunausta ja voittoa. Meidän voittommehan on usko, niin kuin Johannes sanoo (1. Joh. 5:4).
Martti Luther, Galatalaiskirjeen selitys, s. 315.
1 tykkäys
En nyt tuota oikein ymmärtänyt. Onko Luther siis sitä mieltä, että Kristuksen kuolleistaherättämys on koko syntisen maailman tosiasiallinen synneistäpäästö?
Eikö tässä alla olevassa tekstissä F. G. Hedberg ole myös Waltherin ja Pieperin linjoilla tässä asiassa?
F. G. Hedberg kirjoittaa Kristillisissä sanomissa (1862):
”Vaan eipä vielä siinäkään kyllä, että Kristus on kuollut meidän syntimme tähden. Hän on myös kuolleista herätetty ylös meidän vanhurskauttamisemme tähden, Room. 4:25. Ja tämäpä vasta iloinen, autuaallinen asia lienee. Jos sen arvoa vaan uskossa ymmärrämme! Sillä otappas tästä vaarin, että Kristus ei ole yksin itse tähtensä, vaan vasin meidän tähtemme kuolleista noussut ylös: nimittäin, kaikkein maailman syntisten vanhurskauttamiseksi. Mitä se tahtoo sanoa? Voi, se on peräti ihmeellinen Jumalan armo! Sillä itse kuolleista nousnut Kristus, tämä puhdas, pyhä, ijankaikkinen elämä itse, tekee nyt jumalattoman vanhurskaaksi, uskon kautta hänen päällensä (katso Room. 4:5). Me, jotka häneen nyt uskallamme, taidamme siis syystä srullista sydäntämme rohvaista äärettömällä Kristuksen vanhurskaudella, kaikkia Lain kanteita sekä perkeleen päällekantamista vasaan. Laki tosin alati siitä soimaa, että syntiset olemme ja ettemme häntä ikään täällä täydellisesti täytä. Tässä meillä usein suuri tuksa ja tekeminen on; varsinki, koska saatana samassa tulisia nuolejansa sydämmeemme ampuskelee; nimittäin, Jumalan vihalla ja helvetin kadotuksella meitä kauhistuttaa. Mutta kaikkia näitä kauhistuksia vastaan meillä on vahva turva ja varustus Kristuksessa Jesuksessa, joka meidän vanhurskauttamiseksi kuolleista herätettiin. Katsos! Onpa totta nyt meillä syntisislläkin vanhurskaus, joka Jumalan edessä kelpaa: nimittäin, tämä kuolleista nousnut Herra, Kristus, joka syntisistä vanhurskaaksi tekee uskon kautta hänen päällensä. Sillä sitä varten oikein Hän kuolleista Isän kunnian kautta myös herätetty: "meidän vanhurskauttamisemme tähden" (vakuuttaa pyhä Paavali), se on, tehdäksensä nyt meitä syntisiä itse kauttansa vanhurskaiksi, uskoaksemme hänen päällensä. Jokainen syntinen, joka siis sydämensä uskalluksella tähän, synteimme tähden ristiin naulittuun sekä vanhurskautemme tähden kuoleista herätettyyn Herraamme Jesukseen Kristukseen turvannee, hän on kaiketi kaikista synneistänsä paikalla vapa, onpa vielä pyhä ja vanhurskas Jumalan edessä, kuolleista nousneen Kristuksen varsinaisella vanhuskaudella uskossa verhottu sekä kaunistettu! – Tämän todeksi näemme uskovaisen Ryövärin esimerkistä: joka kyllä tunsi ja tunnusti, kaiken rangaistuksen ansainneensa,; mutta kuintenkin rohkeni ristiin-naulittuun Jesukseen uskaltaa, ja niin (tämän uskonsa kautta) kohta Herralta vanhurskautettiin, vieläpä vakuutettiin Paratiisin ilosta, johonka hänen jo samana päivänä piti Herransa kanssa kohta pääsemän. (Fredrik Gabriel Hedberg: “Herra on suuria tehnyt meidän kohtaamme: siitä me olemme iloiset” Ps. 126:3. Kristillisiä sanomia 1862).(Lihavointi allekirj.)
No, toivottavasti saataisiin muitakin tähän keskusteluun …
Tuossa edellisessä sitaatissani Luther korostaa määritelmää omassa itsessän kr. en hautoi, joka tietenkin tarkoittaa sitä, että vanhurskauttamisemme tapahtuu Kolminaisuuden sisäisenä toimintona, johon kukaan ihminen ei ota osaa. Tällöin on loogisesti selvää, että sen joka on vanhurskas täytyy olla Pyhän Hengen toimintona Jumalalta saamansa uskon kautta liitettynä Kristukseen, ja siten hän tulee Kolminaisuudesta osalliseksi.
Kuinka edelleen Lutherin mukaan vanhurskauttamisemme on Kolminaisuuden sisäinen toiminto sen voit lukea vielä alkaolevasta hänen tekstistään:
Joh. 16: 13. Mutta kun hän tulee, totuuden Henki, johdattaa hän teidät kaikkeen totuuteen. Sillä se, mitä hän puhuu, ei ole hänestä itsestään; vaan minkä hän kuulee, sen hän puhuu,
Kristus osoittaa erityisesti Pyhän Hengen eriävään persoonaan tai hänen ominaisuuksiinsa, myös hänen jumalalliseen olemukseensa yhdessä Isän ja Pojan kanssa, kun hän sanoo: ”Minkä hän kuulee sen hän puhuu.” Tässä Kristus viittaa keskusteluun, joka käydään jumaluuden sisällä, keskusteluun, johon kukaan luoduista ei osallistu. Hän asettaa saarnatuolin puhujalle ja kuulijalle. Hän tekee Isän saarnaajaksi ja Pyhän Hengen kuulijaksi. On todella kaiken ihmisymmärryksen tuolla puolen käsittää kuinka tämä tapahtuu; mutta kun emme voi selittää sitä ihmissanoin tai ymmärryksellä, meidän täytyy uskoa se. Tässä uskon täytyy hylätä kaikki luodut eikä keskittyä fyysiseen saarnaamiseen ja kuuntelemiseen, sen täytyy muodostaa itselleen käsitys tästä saarnaamisesta, puhumisesta ja kuuntelemisesta, jumaluuden sisäisenä asiana.
Tässä on asiaankuuluvaa tähdentää, että Raamattu kutsuu Kristusta hänen jumalalliseen luontoonsa nähden Sanaksi (Joh.1:1) jossa Isä puhuu itsessään ja itsensä kanssa. Näin tämä Sana on tosi, jumalallinen luonto Isästä. Se ei ole Isän puhuma sana, fyysisenä, luonnollisena sanana ihmisten kautta puhuttuna äänenä tai henkäyksenä joka ei pysy hänessä, vaan tulee ulos hänestä ja pysyy hänen uskopuolellaan. Ei, tämä Sana pysyy Isässä ikuisesti. Näinä nämä kaksi ovat eriäviä persoonia: Hän joka puhuu ja Sana joka puhutaan, se on, Isä ja Poika. Tässä me kuitenkin löydämme kolmannen persoonan seuraavan näitä kahta, nimittäin, Hänet, joka kuulee molempia, Puhujaa ja puhuttua Sanaa. Sillä se sopii ymmärrykseen, että täytyy myös olla kuulija, missä puhuja ja sana ovat. Mutta kaikki tämä puhuminen, ollen puhuttu ja kuultu tapahtuu jumalallisen luonnon sisällä ja myös pysyy siellä, missä kukaan luotu ei ole, eikä voi olla.
Martti Luther LW, 24, s. 364-365.
Käänsin tämän tekstin siis englanninkielisestä koskaan suomentamattomasta versiosta. Tässä alkuperäinen teksti, josta voit tarkistaa käännökseni oikeellisuuden:
Yhteenveto
But Christ points in particular to the distinctive Person of the Holy Spirit or His attribute, also to His divine essence together with the Father and the Son, when He says: “Whatever He hears He will speak.” For here Christ refers to a conversation carried on in the Godhead, a conversation in which no creatures participate. He sets up a pulpit both for the speaker and for the listener. He makes the Father the Preacher and the Holy Spirit the Listener. It is really beyond human intelligence to grasp how this takes place; but since we cannot explain it with human words or intelligence, we must believe it. Here faith must disregard all creatures and must not concentrate on physical preaching and listening; it must conceive of this as preaching, speaking, and listening inherent in the essence of the Godhead.
Here it is relevant to state that Scripture calls our Lord Christaccording to His divine nature - a “Word” (John 1:1) which the Father speaks with and in Himself. Thus this Word has a true, divine nature from the Father. It is not a word spoken by the Father, as a physical, natural word spoken by a human being is a voice or a breath that does not remain in him but comes out of him and remains outside him. No, this Word remains in the Father forever. Thus these are two distinct Persons: He who speaks and the Word that is spoken, that is, the Father and the Son. Here, however, we find the third Person following these two, namely, the One who hears both the Speaker and the spoken Word. For it stands to reason that there must also be a listener where a speaker and a word are found. But all this speaking, being spoken, and listening takes place, within the divine nature and also remais there, where no creature is or can be.
Enkä näe, että Hedberg olisi tuossa mitenkään ristiriidassa Lutherin ajattelun kanssa. Hänhän sanoo siinä mm. “kuolleista noussut Herra, Kristus, joka syntisiä vanhurskaaksi tekee uskon kautta tekee.” Ja välittömästi tuota kohtaa ennen “meillä on vahva turva ja varustus Kristuksessa Jeesuksessa, joka meidän vahurskauttamiseksi herätettiin.” Emmekä me voi olla Kristuksessa, ilman, että Pyhä Henki on liittänyt meidät häneen. Muussa tapauksessa olemme hänen ulkopuolellaan.
Ja tähdennän nyt vielä sitä, että Pieper tähdentää tässä nähdäkseni koko maailman synneistä päästön objektiivista tosiasiaa. Mehän voimme kirkossa julistaa ja niin meidän pitääkin tehdä absoluuttista synninpäästöä, mutta siitähän hyötyvät vain ne, jotka uskolla omaksuvat sen, liittyvät uskonsa kautta Kristukseen, jota erityisesti ehtoollinen tähdentää korostaessaan synninpäästön henkilökohtaisuutta.
1Kor 10:16: “Siunauksen malja, jonka me siunaamme, eikö se ole osallisuus Kristuksen vereen? Se leipä, jonka murramme, eikö se ole osallisuus Kristuksen ruumiiseen?”
Kiitos. Tuo selvensi asiaa.
Uskon kohde kristinuskossa?
Uskosta puhutaan ties kuinka paljon. Ja monella on jokin käsitys mitä kristillinen usko on.
Mutta mikä varsinaisesti on se kristityn ihmisen pelastavan uskon kohde, joka autuuttaa?
Tietysti voidaan vastata: Kristus. Mutta mitä se tarkoittaa?
Kristusta sydämessä, Raamatussa, Kristuksen persoonaa, Kristuksen tekoja, laintäyttämystä, Kristuksen ylösnousemusta, kastetta, jne.
Miten tähän kysymykseen eri kirkkokunnissa vastataan?
Mikä on pelastavan (autuuttavan) uskon kohde luterilaisuudessa, ortodoksisuudessa, katolisuudessa, muissa kirkkokunnissa?
Vastaisin luterilaisena, että uskon kohteena on Sanassa ja sakramenteissa luvattu syntien anteeksiantamus Jeesuksen sijaishyvityksen tähden.
Eri mieltä vai samaa mieltä?
Mikä pitää olla kristityn uskon kohteena maallisella vaelluksellamme?
1 tykkäys
Kirjoittaja on peruuttanut viestinsä!
Sorry. 
Minä vetäydyn nyt vähäksi aikaa keskusteluista.
Pitää antaa muillekin kirjoitusvuoroa.
Hyvää adventtia!
1 tykkäys
Samoin! Hyvää Adventin aikaa! 