Terve karismaattisuus


#1

Karismaattisuutta, etenkin sen epäterveiksi nähtyjä puolia, on käsitelty runsaasti edeltävällä foorumilla aloittajankin toimesta. Milloin ilmiöt on nähty demonisina, harhaoppisina tai muuten vain sielullisina. Milloin taas löydetty myös aitoa Pyhän Hengen toimintaa.

En aloita tätä ketjua nyt minään kauhistelu- tai kaunisteluketjuna, vaan rehellisenä tasapainoisena tutkiskeluna oppien, kokemuksien ja vaikutuksien taustalla ilmeneviin asioihin. Ja Raamatullahan usein asioita perustellaan, oikein tai väärin, hyvin tai huonosti. Tällä kertaa asiassa on onnistunut teologian yo. Petrus Ahonen, joka opetti aiheesta viime syyskesällä Helsingin Vuosaaren Kuninkaan illassa. Tasapainoinen ja mielestäni hyvä opetus on nähtävissä alla olevan youtube-linkin kautta. Keskustelu on vapaa asian tiimoilta videon katsomisen jälkeen ;).


#2

Terveestä karismaattisuudesta sanoisin, että se ei syrjäytä Jeesusta eikä vie pois Jeesuksen luota. Jos Uuden Testamentin päähenkilöksi uskovalle tulee Pyhä Henki eikä enää Jeesus, niin hän menee epäterveeseen suuntaan.

Mielestäni ihmeellisiä kokemuksia voi tulla niin, että Jumala antaa jotain sellaisia silloin, kun Hän sen hyväksi näkee. Pidän epäterveenä, että uskova alkaa käyttää paljon aikaansa ihmeellisyyksien etsimiseen, ja että hänen on jotenkin pakko saada näkyjä ja ilmestyksiä tai kuulla jotain Jumalan puhetta, tai nähdä parantumisia.

Tuosta aloitusviestin puheesta pidin mutta sellaisen huomion teen, että se, mitä Jeesus sanoi maanpäällisen toimintansa aikana juutalaisille tai mitä hän käski opetuslapsiaan tekemään, ei ole aina välttämättä mikään kehotus meille nyt.

Ja sellaisia Pyhän Hengen täyteyttä rukoilevia henkilöitä, jotka huutavat “Fire!” ja lyövät toisia mahaan (kuten puhuja oli kokenut) pidän täysinä pelleinä ja kartettavina tyyppeinä. En voisi olla missään tekemisissä sellaisten kanssa, vaikka jotain jänniä kokemuksia heiltä ehkä voisi saadakin. Tuollainen ei enää mitenkään ole Jumalasta.


#4

Kuulit varmaan Petruksen puheesta hänen sillä hetkellä kokemansa asian, häneltä pullahti pieru. Siinä oli ehkä vastaus. Mutta samalla se paljasti myös asian, ettei moinenkaan käsittely tee Jumalan omista sekopäitä, siirrä demonisia voimia tai pilaa loppuelämää edes uskonkaan alueella.


#5

Aloitin kuuntelemisen. Voin kuunnella toki loppuun asti. Mutta havaitsin heti alkumetreillä sellaisen jutun, että Petrus puhuu ontologisesta myytistä käsin. Koko protestanttinen kulttuuri on aina tehnyt niin. Mutta sillä on suurta merkitystä vasta 1800-luvun myötä. Eli sen vaikutus sopivasti kattaa modernin karismaattisuuden.

Reformaatiosta 1800-luvun alkuun uskottiin, että ihminen on suhteessa objektiiviseen todellisuuteen, ja että hengellinen tulee sen osana, eli Raamattu ja sakramentit. Tässä ihminen siis oli tasa-arvoinen asia kaikkien muiden maailman asioiden kanssa. Mutta myös Raamattu ja sakramentit olivat asioita. Tässä asialla tarkoitan jotain, mikä toimii loogisen päättelyn kohteena.

Yleensä ajatellen ontologinen myytti tarkoittaa sitä, että ihmistä pidetään riippumattomana tiedon, totuuden tai olemisen lähteenä. Tai että ihminen voi toimia itsestään käsin. Ehkä esimerkki selkeyttää jotain:

Tässä tapauksessa ontologisen myytin voisi havainnollistaa siten, että Petrus sanoo ihmisen voivan vilpittömästi etsiä Jumalaa. Eli että ihmisen etsintä voi olla vilpitöntä jotenkin ihmisestä käsin katsottuna. Ja mitä ihminen sen seurauksena etsii tai ei etsi, löytää tai ei löydä, ei ole hänestä itsestään enää kiinni, koska hän on tuonut etsintään jo vilpittömyytensä. Eli hän on, etsintänsä suhteen, ehjä ja läpinäkyvä.

Kun taas jos ontologisen myytin kiistää, kuten itse teen, niin se tarkoittaa, että ei ole mitään ihmisestä käsin tapahtuvaa riippumatonta, tiedollisesti itseriittoista etsimisen aktia, jolla voisi olla sellainen attribuutti kuin vilpittömyys. Sen sijaan etsimisen aktin vilpittömyyden osoittaa ainoastaan jälkikäteen se, että mitä se oli valmis löytämään tai mitä sen todellisena kohteena oli.

Vilpittömyys ei siis ole etsinnässä tekona, vaan on olemassa tai todettavissa ainoastaan sen perusteella, mikä oli etsinnän tulos. Tämä menee useimmilta yli hilseen siksi, että modernille ihmiselle on yksinkertaisesti normaalia ajatella ontologisen myytin mukaisesti. Vasta, jos voi käsittää vaihtoehdon, jossa ontologinen myytti ei esiinny, voi oikeasti olla asiasta jotain mieltä tai ottaa kantaa puolesta tai vastaan.

Raamattu esittää, ynnä tavallisen kristityn ymmärrykseen on aina kuulunut, että ihminen on lankeemuksen seurauksena nimenomaan vilpillinen ja taipuvainen etsimään kaikkea muuta kuin Jumalaa. On hyvin paljon valistusajattelun voittokulusta kiinni, että ihminen aletaan nähdä jonkinlaisena todellisuuden riippumattomana tarkastelijana, itse itsensä mittana, läpinäkyvänä ja irrallisena toimijana, johon vilpittömyys voi kuulua itse valittuna ihanteena.

Petrus Ahonen ja muut karismaatikot ovat siis yhtä vilpillisiä kuin ketkä tahansa muutkin tavalliset ihmiset, uskovat tai uskosta osattomat, nyt elävät tai ennen eläneet. He saattavat myös uskoa näin, aivan Raamatun, terveen järjen ja kaiken viisauden mukaisesti, joinain hetkinä. Karismaattisina hetkinä asia kuitenkin kääntyy päälaelleen ja Raamattu, terve järki ja kaikki viisaus lentävät ikkunasta ulos.

Ilm. 3:17 Sillä sinä sanot: Minä olen rikas, minä olen rikastunut enkä mitään tarvitse; etkä tiedä, että juuri sinä olet viheliäinen ja kurja ja köyhä ja sokea ja alaston. 18 Minä neuvon sinua ostamaan minulta kultaa, tulessa puhdistettua, että rikastuisit, ja valkeat vaatteet, että niihin pukeutuisit eikä alastomuutesi häpeä näkyisi, ja silmävoidetta voidellaksesi silmäsi, että näkisit. 19 Kaikkia niitä, joita minä pidän rakkaina, minä nuhtelen ja kuritan; ahkeroitse siis ja tee parannus.

Jokainen siis etsii Jumalaa omasta vilpillisyydestään käsin, eikä kukaan ole ehjä tai läpinäkyvä siinä puuhassa. Jos etsintä kohdistuu Jumalaan, niin tämä asia, aina teon seurauksena eikä sen ominaisuutena vaikuttaa siinä lisääntyvää vilpittömyyttä. Samaan aikaan ihmisen, voidakseen etsiä Jumalaa ollenkaan, pitää nimenomaan olla vakuuttunut omasta vilpillisyydestään. Tai edes avoin sille mahdollisuudelle.

Moderni karismaattisuus on siis ajatus, että on olemassa joku tila tai sfääri, kokemus tai muuttunut tietoisuuden taso, jossa Jumala de facto eli käytännössä ja tosiasiassa energisoi ihmisen siten, että ihminen voi ajatella, toimia, tahtoa ja käsittää jumalallisesti. Eli ihminen vähän kuin spekuloi hengessä eräänlaisena maagisena operaationa itsensä tällaiseen tilaan, mentaliteettiin tai tapaan ajatella, jonka sisällä hän voi olla vakuuttunut omasta vilpittömyydestään, eheydestään ja kokemuksensa puhtaudesta.

En tee tuossa mitään väitettä mistään hengellisestä tai yliluonnollisesta tapahtumasta. Eikä minun tarvitse edes tietää, mitä yksikään karismaatikko psyykkisesti kokee. Se, mitä sanon, kuvailee karismaattista ajattelua tiedollisena ilmiönä. Moderni karismaattisuus on opillinen ja tiedollinen - ellei peräti metafyysinen - systeemi, jonka sisällä eri asiat ovat totta kuin sen ulkopuolella.

Jokaisella saa tietenkin olla harrastuksensa. Traagista on vain, että karismaattinen ajattelu syrjäyttää sen ja on vastakkainen sille, mikä voisi vaikuttaa ihmisessä Jumalasta lähtevää ja ulkopuolelta saatua vilpittömyyttä ja tehdä siinä samalla näkyväksi ihmisessä olevan vilpillisyyden.

Ilm. 3:15 Minä tiedän sinun tekosi: sinä et ole kylmä etkä palava; oi, jospa olisit kylmä tai palava! 16 Mutta nyt, koska olet penseä, etkä ole palava etkä kylmä, olen minä oksentava sinut suustani ulos.

Tässä merkityksessä on modernissa karismaattisuudessa kyse äärimmäisestä penseydestä. Eli se muuttaa ihmiset välinpitämättömäksi uskon oikeita, todellisia ja vaikeita kysymyksiä kohtaan, tarjoamalla tällaisen keveän vaihtoehdon. Siinä oikeastaan palavasti paetaan sitä, mitä muuten pitäisi tehdä.

Matt. 5:13 Te olette maan suola; mutta jos suola käy mauttomaksi, millä se saadaan suolaiseksi? Se ei enää kelpaa mihinkään muuhun kuin pois heitettäväksi ja ihmisten tallattavaksi. 14 Te olette maailman valkeus. Ei voi ylhäällä vuorella oleva kaupunki olla kätkössä; 15 eikä lamppua sytytetä ja panna vakan alle, vaan lampunjalkaan, ja niin se loistaa kaikille huoneessa oleville.

Jokainen tietää, mitä suolalla ja valolla tehdään. Mutta jos on suolaa, mikä ei mausta mitään, vaan mitä voi syödä ainoastaan sellaisenaan, niin mikä sen tarkoitus on? Ja jos on valoa, jonka avulla ei näe mitään, vaan jota voi ainoastaan katsoa sellaisenaan, niin mikä sen tarkoitus on?


#6

Selvennän hiukan tätä.

Esimerkiksi Matteuksen evankeliumin luvun 10. alussa (ja Luuk. 10. alussa) Jeesus antaa ohjeita opetuslapsilleen.
“Parantakaa sairaita, herättäkää kuolleita, puhdistakaa pitalisia, ajakaa ulos riivaajia…”

Jotkut karismaatikot lukevat Raamatusta nuo ohjeet, ajattelevat Jeesuksen ilman muuta käskeneen heitäkin tänä päivänä tuollaisiin tekoihin, ja sitten he lähtevät liikkeelle. “Uskossa!” Eli suuressa uskottelussa. Ja seurauksena on jopa sellaisia kuolleistaherättämisyrityksiä kuin Markku Koivistolla ja kumppaneilla.

http://www.iltalehti.fi/uutiset/201704132200102509_uu.shtml


#7

Videoa noin minuutti jäljellä. Tulokseksi tulee, että Petruksella on aika hegeliläinen tapa lähestyä asiaa. Lopulta hyvin monesta kohdasta varsinainen pointti jää puuttumaan. Metodi on kuitenkin se, että Petrus keksii kaksi mielivaltaista vastakohtaa, joista toista - useimmiten sitä, minkä hän tahtoo enemmän “kumota” - ei kukaan varsinaisesti tai sellaisenaan edusta. Tai jos Petrus ottaisi siitä sellaisen version, jota joku oikeasti edustaa, niin sen kumoaminen ei enää onnistuisikaan.

Sitten, kun Petrus on kyseisestä kohdasta pointtinsa esittänyt, se yleensä jättää auki, jättää avoimeksi tai jättää tyhjäksi sen, että mitä se terve karismaattisuus sitten onkaan. Eli jos tilaisuudessa joku haluaisi oikeasti päästä selville siitä, että mitä Petrus opettaa tai edustaa, tai kyetä hänen ajatuksiensa perusteella tekemään jonkin erottelun terveen ja epäterveen karismaattisuuden välillä, niin 1) Petruksen puheen perusteella se ei onnistu. Joten 2) pitäisi tehdä lisäkysymyksiä. Mutta 3) koska puhe on tarkoituksella muotoiltu sen mukaisesti, että se jättää nuo kysymykset vastaamatta, niin olisi luultavasti turha yrittää pakottaa miestä antamaan katetta otsikolleen.

Terve karismaattisuus on sitä, mikä saa riittävästi ihmisiä tulemaan paikalle, että pastori saa voita leivän päälle. Eli annetaan ihmisten uskoa mitä tahansa, kunhan vältetään 1) seksiä, 2) väkivaltaa ja 3) Suomen lakien rikkomista. Lopulta, jos koko puheen summaa lyhyesti ja siitä poimii kantavan teeman, niin se on, että 1) on olemassa kaksi ääripäätä. Näistä 2) toisessa vastustetaan kaikkea. On 3) pyhä hermeneuttinen sääntö, suoraan Hegeliltä, että kun teesi ja antiteesi taistelevat, niin tuloksena on synteesi - eli toisin sanoen se, että ääripäät ovat aina väärässä ja keskitie on oikeassa. Eli 4) haluttu muutos saadaan toteen tai haluttu kanta voidaan perustella siten, että valitaan kartalta oikein teesi, antiteesi ja synteesi.

Tämä ei ikinä ratkea sillä, jos laitetaan vastakkain vain yksittäisiä lausahduksia ja vastustetaan niitä toisilla lausahduksilla. Minulla on sellainen vahva tuntuma, että karismaattisissa jutuissa ei ole olemassa mitään yhtenäistä käsitystä mistään. Esimerkiksi Petrus ei ikinä voisi siteerata jaetta Joh. 16:8, koska sitten pitäisi kysyä, että mitä tekemistä kaikella tällä hänen edustamallaan epämääräisellä jutulla, jota kohti avoimena pysyminen ja kritiikin sivuuttaminen on hänen koko puheensa sanoma, on tuon jakeen ajatuksen kanssa?


#8

Karismaattinen tai ei, nuo Jeesuksen kehotukset velvoittavat kristittyjä tänäkin päivänä. Ns. “karismaatikkojen” keinot ja tekemisen tapa vain ovat vääriä, koska he ovat kirkottomia ja ymmärtävät sen takia väärin.


#9

Näin toki on, eikä tämä sulje pois niitä, jotka Jeesusta seuraavat.

Tämä sensijaan ei tule yllätyksenä, että ainoa oikea on löytynyt.:wink:
Raamatunkaan mukaan Jumala ei asu käsintehdyissä rakennuksissa, vaan omiensa sydämissä.


#10

Olen myös sitä mieltä, että karismaatikkojen keinot ja tekemisen tapa ovat vääriä. Tämä on varmaan se keskeinen kysymys tässä. Sitten voidaan alkaa pohtia sille mahdollisia syitä. Teen kaikkeni että en alkaisi kertaamaan mitään aatehistoriaa tähän keskusteluun.

Kirkollisuuden merkitys, arvo ja sisältö ei ole rakennuksessa. Tuo vaikuttaa sinun taholtasi lähinnä tahalliselta väärinkäsitykseltä. Jos se oli tarkoitettu vitsiksi, niin pitää huomata, että erittäin moni käyttää samaa argumenttina aivan tosissaan.

Kirkollisuuden merkitys on siinä, että on yhteisö, jolla on jatkumo johonkin. Sen ei tarvitse tarkoittaa mitään muodollista tai kirjaimellista väitettä mistään järjestöstä, virasta tai organisaatiosta. Se tarkoittaa lähinnä tai ainakin sitä, että on olemassa koottu ja yhtenäinen ymmärrys siitä, mitä ihmisenä olemisen, yhteisönä olemisen ja seurakuntana olemisen eri puolet tarkoittavat.

Se on vastakohta sille, että joku päättää vaihtaa ammattia, tarttuu pystymetsästä Raamattuun, lukee sitä kuin leivänpaahtimen käyttöohjetta ja alkaa julistaa näkemyksiään siitä. Tällaiseen sopii erittäin hyvin sellainen käsitys hengellisestä toiminnasta, missä kaikenlaisia lupauksia on ilmassa ja mitä tahansa saattaa ja voi tapahtua (ja jos ei koskaan tapahdu, niin yritetään innokkaammin).

Moderni karismaattisuus on, historian näkökulmasta, peräisin 1800-luvun aikana syntyneistä metafyysisistä ja mystisistä liikehdinnöistä. Eli taustalla on käytännössä maailmankuva, jossa mielen sisäisten voimien ajatellaan voivan vaikuttaa fyysiseen todellisuuteen. Näillä sitten yritetään saada aikaan mystisiä, paranormaaleja tai yliluonnollisia asioita. Tai yksinkertaisesti ylläpitää uskoa tällaisiin tapahtumiin ja mahdollisuuksiin.

Kun tällainen metafyysinen mystiikka tuodaan kristinuskon piiriin, niin se tietenkin tarkoittaa sitä, että näitä yleismaailmallisia ilmiöitä, kuten glossolalia, yritetään sovittaa Raamattuun.

Kirkollisuuden mainitseminen ei tarkoita, että joku pelkästään ylpeilisi sillä, että joku instituutio on ollut olemassa pitkän aikaa. Vaan se tarkoittaa sitä, että kun modernia karismaattisuutta katsoo, niin se koostuu kaikenlaisista fragmenteista. Kun Petruksen puheen kuuntelee, niin se nimenomaan alleviivaa tätä kaikkien asioiden irrallisuutta. “Kaikki on karismaattisuutta.” Eli on Raamatulle vieras, sekulaari ja valistuksen ajattelusta lähtevä maailmankuva ja ihmiskuva. Ja “uskoon tullessa” ei hylätä sitä, vaan aletaan “toteuttaa” Raamattua siinä päällä, palanen sieltä ja toinen täältä.


#11

Tuota minulta lainaamaa kommenttia ei todellakaan ole tarkoitettu vitsiksi, vaan on kristinuskon mukaan ydintä siitä, mitä Raamattu meille kertoo, esim. Ilm.3: 20, Joh.3: 1- 15, 2. Kor: 14- 16.
Sydämen uskolla tullaan vanhurskaaksi ja suun tunnustuksella pelastutaan. Room.10: 10.

Mitä kirjoitin timolle aijemmin, oli heitto, koskapa hän ei tunnusta muita kirkkoja oikeastaan edes kirkoiksi.

Nohin leivänpaahdin ohjeisiin en puutu, mutta kyllä Jumala voi aivan pystymetsästä kutsua kenet tahtoo.

Muuten olen samoilla linjoilla jatkumosta ym.

Enkä ole vieläkään ehtinyt kuunnella ap,n linkittämää videota.


#12

Meinasin harmitella toisaalla, että tämä keskustelu jäi lyhyeksi. Mutta ajattelin, että ehkä laitan ajatukseni sittenkin tähän.

Eli voisi toivoa, että joku jaksaisi, tai voisin itsekin yrittää, kuvailla sitä karismaattisuutta, mitä Petrus Ahonen ja kumppanit (ja vaikka Jukka Jämsén) tahtoisivat edustaa. Tai mitä he voisivat kutsua terveeksi karismaattisuudeksi. Tyypillinen esimerkki olisi ehkä kuunteleva rukous. Itse en tietenkään usko siihen (olen kahdesti osallistunut), mutta se olisi silti jotain, mille joku saattaisi haluta olla avoin.

Avoimuus on yksi keskeinen symboli tai teema Voegelinilta. Se ei ole, kuten moderni ihminen helposti saattaa ajatella, kuten myös vapaudesta, pelkkä ehdoton ja määreetön asenne. Vaan avoimuus, koska olemme vain ihmisiä, on aina tietyllä tavalla rajattua. Eli sillä on kohde ja sillä on odotus siitä, mitä ehkä saattaisi olla vastassa.

Avoimuuden yli menee sitten ajatus yllätetyksi tulemisesta. Kun ihmiset vaikka harrastavat kuuntelevaa rukousta, niin he ovat ehkä avoimia sitä kohtaan, että Jumala laittaa toisen osallistujan mieleen viestin, joka on suunnattu heille. Skeptikko sanoo, että sanojen vetäminen hatusta tuottaa saman lopputuloksen.

Vertailun vuoksi, jos ennustetaan korteista, niin yleensä kyse on siitä, että korttien taustalla on joku esoteerinen teoria ihmisen luonteesta ja elämän tarkoituksesta. Eli korteilla saarnataan tätä teoriaa. Kun taas jos istutaan ringissä, niin ihmisen mieleen yleensä tulee satunnaisia assosiaatioita hänen oman ajattelunsa pohjalta ja rukouksen kohteena olevasta henkilöstä nousevien mielikuvien kautta. Jolloin kuunteleva rukous saattaa olla sosiaalinen harjoitus, että sano, mitä ajattelet minusta, mutta silti jotain kevyttä ja helposti sulavaa, ystävällistä ja lasten korville sopivaa, josta ei seuraa mitään kriisiä. Yleisin tulos kuuntelevasta rukouksesta on, että “mä en oikein tiedä mitä sanoa, mut mulle tuli mieleen tällainen” ja “no, toi oli ihan kiva”.

Yllätys tarkoittaisi sitä, että jonkun osallistujan mieleen tulisi kiistatta joku täysin yliluonnollisesti tiedetty asia. Koska parisuhteista ja kuolemasta on kielletty harjoituksen sääntöjen mukaan puhumasta, tällainen juttu jäisi puolet ajasta sanomatta. Joku neuvo, että “luovu salaisesta synnistäsi tai et kykene enää kauaa sitä jatkamaan” olisi vähän raflaava ja pilaisi tunnelman. Keskeistä on se, että tämä on yllätys, koska kukaan ei ole erikseen avoin sitä kohtaan, että tilanne, joka lähinnä muistuttaa seuraleikkiä, muuttuu vakavaksi.

En kuitenkaan usko, että kuuntelevaa rukousta harjoitetaan siksi, että joku yllättäisi ja tilanne muuttuisi vakavaksi. Ajatellaan, että minulla on pieniä haaveita. Joku askarteluprojekti, jota en millään meinaa saada päätökseen. Joku saa ringissä ajatuksen, että ne ovat toteutumassa ja Jumala neuvoo olemaan rohkea. Lopputulos on kaikin tavoin sama, oli henkilön sanojen takana Jumala tai hänen oma mielikuvituksensa. Eli harjoituksesta saa uskoa saman määrän kuin siihen laittaa sisään.

Tai sitten joku kokee, että ne muiden piiriläisten saamat ajatukset ovat rohkaisevia viestejä Jumalalta. Tai sitten joku kokee, että koko harjoitus on sinänsä ihan sosiaalisessakin mielessä arvokas. Tai se odotettu yliluonnollinen näkyy jotenkin raoista tai jakojäännöksenä kun tehdään jotain psyykkisesti tai sosiaalisesti jännää. Ihminen ei joissain tilanteissa voi erottaa toisistaan sitä, mitä asia on ja mitä se on juuri hänelle. Tai vaihtoehtoisesti aina ei ole eroa luonnollisen ja yliluonnollisen välillä. Mutta rajan itsensä hämärtyminen on kuitenkin eri asia kuin käsitteiden määritelmien hämärtyminen. Voidaan sanoa asioita yliluonnolliseksi kunhan vain koko sanan merkitys jotenkin homeopaattisesti haihdutetaan minimiin.

Tämä menee metafyysisesti hauskalle alueelle. Jossain vaiheessa voidaan ekstrapoloida, että kaikki muiden ihmisten ajatukset, sanat ja teot ovat jokaisen meidän näkökulmasta potentiaalisesti yliluonnollisia.

Minun pitkäaikainen selitykseni kaikille näille ilmiöille on ollut se, että keskiaikaisessa ja katolisessa ajattelussa Jumala ei ole vieras arjelle ja maalliselle elämälle. Eli sekä synti että armo vaikuttavat kaiken aikaa yhteisöissä niiden jäsenten välillä. Sitten moderni ihminen poistaa Jumalan ihmisten väliltä, ja synnistä ja armosta tulee vain juridinen asia ihmisen ja Jumalan kesken. Uskon sisältö on saada synnit anteeksi. Uskon sisältö ei ole enää se, että toimii yhteisön jäsenenä hyvin tai kohtelee muita ihmisiä hyvin. Keskinäisistä suhteista on tullut hyvin pitkälle sekulaari asia. Se, paljonko sinä rakastat ketään, ei kiinnosta Jumalaa eikä seurakuntaa.

Tämä tarkoittaa sitä, että jos Jumala halutaan tuoda takaisin ihmisten välille, niin sitä ei voi tehdä ottamalla tavallista neuvomista, kuuntelemista, ymmärtämistä, tutustumista, tuntemista ja vierellä kulkemista takaisin uskon osaksi. Koska sitten aukeaa horisontti, jossa ihmiset alkavat kokea riittämättömyyttä. Vaan Jumalan ja yksittäisen ihmisen välinen liikenne, jossa ei ole aiheena mitään hänen sekulaareista suhteistaan, jotenkin kierrätetään sen toisen piirissä istujan kautta. Eli kuunteleva rukous on jonkinlainen vuoroperusteinen lisäantenni ylöspäin.

Teoriani siis on, että karismaattisuus on yritys palauttaa seurakuntaan jotain siitä, mikä protestanttisen deformaation aikaan menetettiin. Saman voi ehkä sanoa myös pietismistä. Olen vain sitä mieltä, että nämä pyrkimykset eivät ole onnistuneet ja että ne ovat olemuksellisesti tuomittuja aina epäonnistumaan. Ihmisen ja Jumalan suhde voidaan käsittää univokaalisesti, ekvivokaalisesti tai analogisesti. Karismaattisia juttuja jos yrittää perustella tai tutkia, niin väistämättä törmää valtavaan määrään ekvivokaatioita.


#13

Mielenkiintoinen keskustelu aiheesta Ihmeet ja äärikarismaattisuus. Radio Patmoksen studiossa vieraana aiheesta samannimisen kirjan kirjoittanut teologian tohtori Vesa Ollilainen, joka toimii Ryttylän opiston apologialinjan vetäjänä Suomen Evankelisluterilaisessa Kansanlähetyksessä. Toisena keskustelijana on teologian maisteri Petri Mäkilä, joka edustaa helluntaiherätystä. Keskustelua vetää teologian maisteri Pasi Turunen, Patmoksen lähetysjohtaja. Mielestäni sekä Ollilainen että Mäkilä suoriutuvat tästä aiheesta kiinnostavasti ja hyvillä argumenteilla. He päätyvät lopputulemaan, että terve karismaattisuus kirkastaa aina Kristusta ja johtaa ihmisen pelastumiseen. Mielenkiintoista kuuntelua.

Keskustelu alkaa kohdan 19 minuuttia jälkeen.


#14

Kuuntelen koko ohjelman. Olen melkein puolivälissä. Kohdassa, jossa Mäkilä on ensimmäistä kertaa äänessä. Kun Vesa sitä ennen puhui, hänen sanoistaan sai täydellisesti selvää, että mitä hän sanoi, mitä hän ei sanonut, mitä hän tarkoitti, mitä hän ei tarkoittanut, mihin hän viittasi ja mihin hän ei viitannut.

Kun Mäkilä ensimmäistä kertaa puhuu, niin havaitsen siinä välittömästi muutamia ekvivokaatioita. Eli ilmaisuja, joista ei tiedä, että mihin ne viittaavat, mitä niissä oikeasti sanotaan ja mitä niillä oikeasti tarkoitetaan.

Mäkilä viittaa 26:09 joihinkin “toisiin”, joidenka mielestä Pyhän Hengen lahjat ja Pyhän Hengen toiminta olisivat apostolien kuoltua päättyneet. Nämä “toiset” voisivat olla vaikka John MacArthurin tyyppisiä kalvinisteja. Sitä ei voi kiistää. Heillä on aika virta poikki ja ovet kiinni tyyppinen käsitys. Mutta jos joku ei kiistä kaikkea, niin sitten jää taas auki, että mihin lahjoilla ja toiminnalla viitataan. Eivät kalvinistitkaan kiistä sitä, että Pyhä Henki vaikuttaa ihmisten kääntymyksessä ja uskosta vakuuttumisessa.

Tällä retorisella taktiikalla, joka siis on sama Mäkilällä ja Ahosella, luodaan eräänlainen utuinen kenttä, jonka sisältö jää avoimeksi. Kun määritellään, esitetään tai annetaan ymmärtää, että sen kentän ulkopuolella on ainoastaan John MacArthur, niin väkisinkin jokainen on silloin jossain kohdassa kenttää.

Jos vielä sanotaan, että Pyhän Hengen toiminta kirkastaa Kristusta, niin sen voi lukea ainakin kahdella tavalla, eli etuperin ja takaperin. Voidaan tarkoittaa, että “kaikki, minkä joku käsittää jonkin väitteen, vaikutelman tai määritelmän kautta Pyhän Hengen toiminnaksi, kirkastaa Kristusta, ja on siten perusteltua ja sillä on paikkansa, eikä sitä saisi vastustaa tai kieltää”. Mutta voidaan tarkoittaa myös, että “kaikki se, minkä joku voi ensin ymmärtää Kristusta kirkastavaksi eli evankeliumia levittäväksi, on Pyhän Hengen työtä”. Ja mahdollisesti vielä niin, että vain se.

Siten kysymys siirtyy muotoon, että mikä sitten kirkastaa Kristusta? Tarvitseeko Kristusta kirkastavan asian jotenkin edustaa evankeliumin sisältöä (kuten Joh. 16 mukaan Jeesus itse asian esittää), vai riittääkö Kristuksen kirkastamiseen se, että tehdään tai tapahtuu jotain Jeesuksen nimessä, mikä jotenkin vain kiinnittää ihmisten huomion tai herättää heidän uteliaisuutensa?

Vesa vastaa, jälleen täsmällisesti, kysyttäessä ihmeiden mahdollisuudesta luterilaisuudessa, että mitään kategorista kieltoa ei ole olemassa. Eli jotain, minkä kuka tahansa sanoisi samassa tilanteessa. Samalla niin, että lähdetään etenemään siitä, mikä ainakin on varmaa. Vesa myös viittaa koko erimielisyyden varsinaiseen sisältöön, eli yksittäisten armolahjojen pohtimiseen. Ja toteaa oivaltavasti, että se olisi eri keskustelu.

Cessationismi tuntuu olevan jonkinlainen kirosana. Kuitenkin, käsittääkseni, jopa John MacArthurin määritelmä sille on, että kaikki, mikä liittyi muutoksen aikaan juutalaisuuden ja kristinuskon välillä, lakkasi siksi, koska muutos oli vuoteen 70 jKr. mennessä päättynyt. Eli kukaan ei kiistä, että sairaiden puolesta saa rukoilla ja että Jumala inspiroi ihmisiä opettamisessa ja palvelutyössä. Eikä sitä, että satunnaisia varsinaisia ihmeitä voi tapahtua.

Mäkilä pitää sitten aivan liikuttavan oikeaoppisen ja raitismielisen puheen, mistä ei oikein voi olla eri mieltä. Sitten, spesifeinä kannanottoina, torjuu kultapölyt ja enkelien höyhenet. Merkittävää on kuitenkin, vielä, edelleen, tässä vaiheessa, samoin kuin tätä videoa ennen, että mitä se normaalin karismaattisuuden kenttä tarkalleen sisältää, ja millä sitä voidaan perustella.

Käsiin siis jää tavalliset parantamiset, profetoimiset ja kielilläpuhumiset. Monen muun tavoin Mäkilä harmittelee, että ensimmäisiä ei tapahdu länsimaissa. Syyksi sanotaan, harmittelijasta riippuen, että a) parantamisia ei tarvita länsimaissa, koska kristinusko on jo tänne levinnyt, b) länsimaiset ihmiset ovat niin velttoja, korruptoituneita, pinnallisia ja epäuskoisia, että Jumala ei palkitse meitä ihmeillä tai c) ihmeitä kyllä tapahtuisi täälläkin jos vain ihmiset etsisivät niitä ja haluaisivat niitä tapahtuvan.

Länsimaisen ihmisen käsitys profetoinnista lienee jonkinlainen selvänäkeminen tai tulevaisuuden ennustaminen. Tämä johtuu siitä, että meillä toisaalta on erikseen 1) sekulaari elämä, erikseen 2) uskon opit ja dogmit, erikseen 3) uskon toteuttaminen tapahtumien ja kokoontumisten kautta eli seurakunnan sosiaalinen (plus viihteellinen ja taiteellinen) elämä ja siihen päälle sitten tulisivat omana juttunaan 4) ihmeteot ja yliluonnollinen. Eli kun tällaiseen paloiteltuun todellisuuteen ja paloiteltuun elämään ja ihmisyyteen tuodaan joku asia tarjolle armolahjaksi, niin sen pitää muodostaa oma lokeronsa.

Jos taas seurakunnan elämä olisi yhtenäinen kokonaisuus, niin opit ja dogmit ohjaisivat seurakunnan sosiaalista olemista. Katolisuuden peruskurssilla esitettiin armolahjojen luettelo Jes. 11:n pohjalta. Siihen kuuluu neuvo, voima, viisaus, tieto, hurskaus, ymmärrys ja Jumalan pelko. On paljon todennäköisempää, että näistä on apua seurakuntalaisten hengelliselle kasvulle ja että ne sitä kautta kirkastavat Kristusta, kuin mistään, mitä olen kuullut karismaatikkojen käsittävän profetoimisella.

Helluntailaisuus syntyi kielilläpuhumisen ympärille. Siitä luultiin kaikenlaista, mikä sitten hyvin pian osoittautui perättömäksi (kuten että ilmiössä olisi kyse yliluonnollisesta ja välittömästä vieraan kielen oppimisesta lähetyskenttää varten). Mistään restoraatiosta ei millään mittarilla ole kyse, koska koko modernin karismaattisuuden historian voisi summata sanonnalla paljon porua ja (hyvin) vähän villoja.


#15

Hei karismaattisuus!

Näistä Coming Home Network Internationalin videoista on ollut moneksi, ja on näemmä edelleen. Sieltä löytyi nyt uusimpana tällainen:

How the Pentecostal Movement has Brought Millions Closer to the Catholic Church - Paul Thigpen

Thigpenin ajatus on, että puhtaimmillaan protestantismi, siis etenkin reformoidussa eli kalvinistisessa teologiassa, typistyy täysin älylliseksi ilmiöksi. Kunnon kalvinistin tehtävä on pitää totena, että hänet on valittu pelastukseen vähän samalla tavalla kuin seinäkello valitsee näyttää seuraavan sekunnin.

Tämän seurauksena hänen tehtävänsä on noudattaa Raamattua pyhänä lakina. Samaan aikaan hänen pitää muistaa, että itsessään pelastus ei liity siihen millään tavalla. Seurakunta siis lukee Raamattua, laulaa ja elää siivosti. Näistä ehkä laulamista voisi sanoa kalvinismin aistillisimmaksi tai ruumiillisimmaksi asiaksi. Toki se sellaisenaankin pysyttelee usein hyvin hillittynä.

Luterilaisuudessa ihminen affirmoi, että Jumala on läsnä materiassa kasteen ja ehtoollisen kautta. Ja kunnioitusta osoitetaan Jumalalle ehkä näkyvimmin sillä, että noustaan seisomaan tietyissä kohdissa toimituksia.

Thigpenin keskeinen ajatus on, tätä taustaa vasten, että helluntailaisuus ja karismaattisuus ovat eräänlainen paluu siihen ajatukseen, että Jumala voi toimia suoraan ja reaaliajassa materian ja ihmisten kautta. Siinä, missä reformoidussa ajattelussa Raamatun sanoma on yksi ja sama, riippumatta siitä, kuka sen sanoo ääneen, on helluntailaisuudessa ajatuksena, että Jumala voi toimia saamalla ihmisen puhumaan (opetusta, tulevaisuudesta, tiedon sanoja, kieliä - menemättä näiden aitouteen nyt mitenkään).

Kontrastina voisi esittää, että reformoidussa teologiassa Jumala toimii siinä informaatiossa, mikä seurakunnalle annetaan totena pidettäväksi. Luterilaisessa teologiassa Jumala toimii ehtoollisvälineissä ja kastevedessä. Helluntailaisessa ajattelussa Jumala toimii ottamalla henkilön haltuun ja siten käyttämällä henkilön ruumista ja taitoja, halua tehdä ja sanoa asioita, eli vähän kuin jonkinlaisen possession tai manian kautta.

Sattumalta nimittäin, jos vertailen Podvollin kirjan kuvauksia maniasta ja helluntailaisten kuvauksia Hengen vaikutuksesta, niin molemmissa henkilö kokee, että hänelle on auennut uusia tiedollisia ja älyllisiä mahdollisuuksia jonkinlaisen toisen tilan tai toisen ajattelun kautta - ja että hän kokee voiman tunnetta ja iloa niihin mahdollisuuksiin tarttumisesta.

Katolisuus tulee tähän siten, ja tämä on Thigpenin ajatus, että Jumalan ajatellaan voivan toimia ihmisten ja materian kautta aina. Eli katolisen teologian mukaan Jumala toimii papin kautta messussa ja ehtoollisessa papin vihkimyksen perusteella. Sama ajattelu laajenee toki muihinkin sakramentteihin ja vihkimyksiin.

Viimeiseksi eroksi katolisen ja helluntailaisen immanentismin välillä - jos tuo on oikea sana tähän - jää se, että helluntailaisuudessa tavoitellaan subjektiivista tai hetkittäistä vaikutusta. Siinä Jumala tai Henki on ensisijaisesti yksilössä. Eli kuka tahansa voi jossain tietyssä tilanteessa täyttyä tai joutua Hengen valtaan ja sitten tehdä tekoja, joihin se hetki, sen lataus ja siinä vaikuttavat energiat ja impulssit häntä ohjaavat. Kun taas katolisen ajattelun suuri ero tähän on, että Jumalan läsnäolo maailmassa voi tapahtua myös ihmisten yhteisöjen kautta.

Tällä saattaa olla jotain rinnasteista sen kanssa, miten katolinen oppi kirkosta ja vapaiden suuntien (ja niiden välittömien edeltäjien) oppi paikallisesta seurakunnasta suhteutuvat toisiinsa. Mutta palaan siihen ehkä toisessa paikassa jos ollenkaan.


#16

Pidän tuota ajatusta outona. Materia on luotua, eikä Jumala sen kautta toimi. Jumala toimii omilla voimillaan, ja toiminta ilmenee meille jumalallisten energioiden kautta. Tämä on paljon loogisempi tapa ymmärtää asia kuin se, jossa joudutaan selittämään sitä, miksi Jumala joutuu alistumaan toimimaan materian kautta.

Ihminen tarvitsee rautakankea ja vasaraa, mutta Jumala ei tarvitse toimiakseen itsensä lisäksi mitään. Siksi on väärin sanoa, että Jumala toimii materian kautta. Silloinkin kun Jumala antaa jumalallisten energioidensa virrata ja vaikuttaa esim. ikonista, ei kyse ole siitä, että hän toimisi materian kautta. Hän toimii omilla luomattomilla voimillaan, aina.


#17

Kyse on muotoilusta. Siis helluntailaisen mielestä Jumalalla ei ikinä voi olla mitään tekemistä ikonin kanssa. Ja kalvinistien mielestä Jumala ei millään tavalla voi olla läsnä sosiaalisesti tai materiaalisesti (eli kirkossa, kasteessa tai ehtoollisessa), vaan Kristuksen maanpäällisen elämän lisäksi Jumala on läsnä vain intellektuaalisesti. Kun kaksi tai useampi on koolla, niin siinä on tarkoitus nauttia intellektuaalisesti samanmielisten seurasta. Ikonit voivat olla protestantille taideteoksia, samoin kuin vaikka lasten kuvaraamatun kuvitus. Mutta niillä on täysin ja pelkästään informaatiosisältö. Uskovalta kysytään ainoastaan, että “mitä sinä näet kuvassa?”

Minulle oli outoa joskus se ajatus, että helluntailaiset ja karismaatikot voivat siunata vaikka rukousliinoja. En vieläkään tiedä, että mikä niissä on ideana. Mutta Thigpen mainitsee ne yhtenä esimerkkinä siitä, miten helluntailaisuus avaa ihmisille tietä katoliseen kirkkoon. Ja tästä, mitä rukousliinojen (tai pyhän veden) kanssa tapahtuu, on luontevinta puhua, että Jumala toimii materian kautta. Tai että Jumala ei ole niin vieras materialle, että ehdottomasti vihaisi sitä.

Siis uskon, että Thigpen tietää tuossa, mistä puhuu. Ja uskon puhuvani samasta asiasta. Nyt on kyse siitä, että miten se asia pitäisi muotoilla niin, että se olisi teknisesti oikein. Noiden energioiden kanssa on ongelmana se, että ne eivät tarkoita keskimäärin kenellekään mitään. Juuri kukaan ei osaa sanoa niistä, että mitä ne ovat tai mitä ne eivät ole. Siis sillä tavalla, että voisivat loogisesti päätellä, milloin on kyse niistä ja milloin on kyse jostain muusta. Pitäisi olla joku peruskurssi, että olisi mahdollista tietää, mistä edes puhutaan. Koska lähtötaso useimmilla on se, että Jumalan energiat ovat 1) jotain Fortumin energioiden tapaisia, 2) mutta eivät kuitenkaan, 3) mutta on aivan auki, että millä tavalla eivät.

Ymmärrän itse ehkä vähän paremmin. Mutta en silti näe ajatuksella mitään käyttöä. Eli vaikka sen itsessään ymmärtäisi, niin en oikein kykene ymmärtämään mitään muuta sen kautta tai perusteella. Miten tuo esimerkiksi suhteutuu avioliiton sakramenttiin? Onko Jumala jollain tavalla osallinen siinä? Vai onko mahdollista, tarpeellista tai pakollista erottaa se niin, että kun ollaan tekemisissä toisen kanssa, niin tapahtuman voi viipaloida fyysiseen, sosiaaliseen ja energioihin?

Arkiymmärryksen kautta on kyse juuri siitä. Ja arkiymmärryksen kautta, jos ei olisi kyse siitä, ei ikonia tarvittaisi yhtään mihinkään. Jos ajatus on, että ikonilla on hengellinen sisältö, joka ei liity sen fyysiseen sisältöön tai psyykkiseen sisältöön (eli siihen informaatioon ja niihin ajatuksiin, mitä uskova ikonista saa), niin tarvitaanko ikonin fyysistä olemusta mihinkään? Jos ei, niin sen voi jättää maalaamatta. Tai tarvitseeko henkilön tietää jotain vaikka siitä pyhästä, jota ikoni esittää? Jos tähän kyllä ja edelliseen ei, niin ikoni voisi olla myös tekstimuotoinen. Jos molempiin ei, niin ikoni voisi olla tyhjä paperilappu, jota meditoidaan. Siis tarkoitan vain, että on olemassa joku syy siihen, miksi ikoni on ikoni, eikä jotain mitä tahansa muuta.

Karismaatikkojen siirtymisestä katoliseen kirkkoon on kuitenkin kyse siitä, että mitä tekemistä Jumalalla on tämän todellisuuden kanssa? Millä tavalla, minkä kautta, minkä välityksellä? Miten se on tarkoitus kokea, miten sen voi havaita? Miten sitä voi ajatella? Miten sitä voi etsiä? Miten siihen voi osallistua?

Jos ei joku teoria tai selitys vastaa noihin, niin se ei puhu samasta asiasta Thigpenin kanssa. Ja karismaattisuudessa jos jossain on kyse nimenomaan väitteistä siitä, miten Jumalan voi havaita tai kokea. Tai että miten uskossa elämisen pitäisi tapahtua.

Onko keskeinen ajatus energioissa se, että ikonit ovat vaihtokelpoisia? Että jos ikoni menetetään, niin Jumalaa ei kuitenkaan menetetä. Toisaalta en usko kenenkään ajattelevan asiaa niin, että Jumala antaa energioidensa virrata tämän ikonin kautta nyt, mutta ei noiden muiden viiden kautta.

Moderni ihminen ajattelee sen niin, että pitää voida eritellä, onko ikonin arvo tai rooli tai vaikutus jotenkin tekemisissä ikonin atomien ja valmistuksessa käytettyjen materiaalien kanssa. Esimodernille ihmiselle tällaista ajatusta ei käsittääkseni ollut olemassa, koska ajatus puhtaasti materiaalisista asioista tuli vasta vuosisatojen myötä modernin ajan edetessä.

Tähän liittymättä pari juttua

Kalvinistit ja karismaatikot ovat toistensa rakkaimpia vihollisia siksi, että he ovat niin ääripäissä toisistaan katsoen. Eli jos toinen bashaa toista, niin hän voi tietää aina osuvansa varmasti. Joten kun kalvinisti nimittää helluntailaisia harhaoppisiksi, niin hän osuu siihen, että helluntailaisille oppi on pelkkä toissijainen muoto “hengen alueisiin” nähden. Ja kun helluntailainen ivaa kalvinistia harhaoppien metsästäjäksi, niin hän osuu aina. Johtuu siitä, että kalvinistille kaikki on oppia. Ei ole tekemistä eikä kokemista, vaan pelkästään ylhäältä määrätyn käsittämistä.

Jos taas kalvinistia vastaan menee jollain älyllisellä perustelulla vaikka katolisen ajattelun puolesta, niin kalvinistilta menee asia kokonaan ohi. Tai hän kohdistaa vastahyökkäyksen katolisuuden esteettiseen tai sosiaaliseen puoleen. Kun taas jos helluntailaista kritisoi jostain muusta kuin opillisesta leväperäisyydestä, niin sekään keskustelu ei ole minun kokemukseni mukaan johtanut mihinkään. Eli on kaksi liikettä, joista kumpikin osaa tehdä yhden asian ja vastustaa yhtä asiaa.

Eli kun kysyn, että mikä on ja on ollut karismaattisten armolahjojen psyykkinen (intellektuaalinen, emotionaalinen tai volitionaalinen - eli mikä sisältö on sillä, mitä he ovat käsittäneet, kokeneet tai tahtoneet), sosiaalinen tai materiaalinen hyöty, vaikutus tai sisältö, niin tulee erittäin hiljaista. Jos menisin takaisin siihen, että mikä on niiden opillinen perusta, niin turvallinen bashaaminen puolin ja toisin voisi jatkua.


#18

En jaksanut katsoa tuota tankkaamista…eh tuota eh…
Olisi ottanut Raamatun ja sieltä ottanut vaikka Roomalaiskirjeen ja sieltä ensimmäisen luvun ensimmäisen jakeen ja siitä tehnyt tunnin luennon, sitten olisi voinut olla mielenkiintoinen.
Eh tuota eh minä minä minä ja niin edelleen.-…


#19
  1. Missä näistä videoista tuota tankkaamista esiintyi? Petrus Ahosen?
  2. Miten Room. 1:1 liittyy valittuun aiheeseen?
  3. Joku tai monikin on jo onnistunut katsomaan Ahosen videon ja kommentoimaan siihen esitetyn asian pohjalta. Nyt kaivataan samasta parempia suorituksia, erilaisia suorituksia tai yleensä edes suorituksia.
  4. Jos ei kykene katsomaan itse videoita, niin silloin voi kommentoida sitä, mitä niistä on jo sanottu. Eli tässä keskustelussa moni on nähnyt jo sen vaivan, että on katsonut videot. Sitä voi hyödyntää.

#20

Terveestä karismaattisuudesta mielestäni hyvä kirjoitus Maunu Ryösöltä, sekä sitä seurannut keskustelu.


#21

Karismaattisuus ei ole heresiaa, vaan Pyhän Hengen myöhäissade, joka juuri tällä hetkellä sataa vuotamalla kaiken lihan päälle koko maailmassa paruusiaa varten tämän maailman keskiyön pimeydessä kaaoksen, kärsimyksen ja vainojen keskellä.