Sitten on kirjallisuutta, jossa puhutaan mitä ihmeellisimmistä rukousvastauksista tai sitten noituudesta, jolla saa myös kaikkea ihmeellistä aikaan. Koskaan ei tietenkään lukija voi tietää, mitä kirjoittajan päässä on oikeasti liikkunut ja minkälainen prosessi materiaalin kirjoittaminen on ollut.
Nämä sitten levittävät turhaa toivoa jne…
Tottakin voi kirjoittaa. Mahdottomuus se ei ole. Itsekään en ole koskaan liioitellut mitään, mitä olen kokenut, enkä ainakaan ole keksinyt omiani. Tiedä sitten, jos pankkitilin saldo olisi luovalla taiteellisella vapaudella vähän lihavampi.
90-luvun alussa asuimme USA:ssa ja uudistuimme uskossa. Tuon ajan alussa kuuntelimme usein Benny Hinnin saarnoja ja raamattutunteja, joita hän piti Orlandon AG:n seurakunnassa, jonka pastori hän oli silloin. Ne olivat todella terveitä, syvällisiä ja Pyhässä Hengessä julistettuja. Tietysti seurasimme BH:n suurkokouksia TV:stä. 90-luun lopulla BH jätti Orlandon seurakunnan ja siirtyi suurkokoustoimintaan. Julistukseen ja toimintaan alkoi tarttua kaikenlaista tarpeentonta, vaikkei väärää.
En ole seurannut BH:n toimintaa. Hänen kohtalonsa on sama kuin kaikkien, jotka eivät ole voinneet ajaa Saatanaa pois, kun hän on ehdottanut temppelinharjalta heittäytymistä.Jotkut ovat hypänneetkin ja seuraamukset on tullut Saatanalta, mikä ei ole ollut välitön tuhoutuminen, mutta aina tuhoutumisen alku.
Herzogin toisen käynnin järjestelykomitea pyysi minua tapaamiseen. Siinä oli läsnä evlut pappi, karismaattisten srkuntien johtajia ja niitä, joiden elämä piti muuttua ratkaisevasti -95 lähtien, kun nk.Torontolaisuus rantautui Suomeenkin. Tuossa tapaamisessa minua jäi ihmetyttämään keskustelijoiden vakuuttuneisuus mm. kulthippuihin, maantieteellisiin portteihin taivaallisiin, Herzogin kertomuksiin ihmeisiin, joille ei mistään ollut mahdollista saada todisteita.
Tulin siihen tulokseen, että heillä on käsitys, että on otettava uskon loikka. Se mitä ryhmälle sanoin ei ole tarvis raportoida, mutta Herzogin käynnin tuloksen tiedämme. Eli se oli ei-mitään!
Ei kaikkien tarvi kaikkea uutta vastustaa, mutta ihmiskunnian jakamiseen ei pidä lähteä mukaan. Ihmiskunniaa saavutetaan erilaisten “temppelien” harjalta hyppäämisistä. Unohdetaan täysin, että työ on Herran.
Joillakin karismaattisilla ihmisillä, joihin olen törmännyt, oma elämä on vaikuttanut näkökulmastani olevan kuin jatkuvien ihmeiden kanssa elämistä, ainakin merkkien ja “puheen” havaitsemista ja vastaanottamista usein.
Karismaattisissa piireissä liikkuessani julistajat usein puhuvat jumalasuhteestaan toisin kuin korkeakirkolliset pastorit ja puhdasoppiset papit. Monesti sain kuulla, että Jumala on puhunut julistajalle sitä tai tätä sanomaa henkilökohtaisesti. Sen seurauksena varmasti monen kuulijan silmissä puhujan arvovalta tai uskottavuus kasvoi. Mutta kaikki sanoma ei ollut sitä, mitä Raamatusta on kenen tahansa luettavissa, vaan yksityistä “puhetta”. Puheissa mukana oli tietenkin usein myös Raamatun jakeita tai opetusta. Vertaa perinteiseen luterilaiseen pastoriin, joka perustaa sanomansa kokonaan siihen, mitä Raamatussa sanotaan.
Tässä esimerkki yhden tavallisen karismaattisen kristityn saamasta yksityiskohtaisesta puheesta tai ohjeistuksesta, joka liittyy tässä siihen, mitä tehdä kodittomalle miehelle.
Käsittääkseni monet valtakirkot eivät ole pitäneet sellaisesta kristillisestä uskonnollisuudesta, jossa vastaanotetaan henkilökohtaisia viestejä Jumaluudelta. Siinä helposti syrjäytyy kirkollinen auktoriteetti ja valta sen seurauksena.
Olen törmännyt Suomessa karismaattisiin uskoviin, jotka vaikuttavat sekoittavan omat ajatuksensa Jumalan ajatuksiksi. Usein nähdään pienissäkin asioissa henkilökohtaisesti Jumalan toimesta välitettyjä merkkejä.
Kyllä. Kuulin kyllä itsekin tuon. että ‘Jumala on puhunut minulle’. Ai että kun olisi ollut kärpäsenä aivoissa silloin kun se tapahtui, jotta tietäisi kuinka homma oikeasti meni. Voihan olla, että joku todellakin pitää ihan tosissaan omia ajatuksiaan Jumalan puheena. Jopa ihan suhteellisen vilpittömästi.
Silloin kun sisäinen sana menee samalle tasolle tai jopa yli Raamatun sanan, mennään varmasti metsään. Opetuksen pitää aina pohjautua Raamattuun, mutta voihan olla, että pastori saa silti kehoituksen sisäisesti opettaa jostain tietystä kohtaa, ja tällainen on aika usein myös käytäntö ainakin vapaammissa piireissä, enkä näe siinä ongelmaa.
Jumala voi kyllä puhua suoraan myös rhema-sanansa kautta, mutta ei koskaan Raamatun opetusta vastaan. Jotkut uskovat saavat ehkä useammin Jumalalta tällaisia sanoja, jotka voivat olla myös vain viittauksia eri raamatunpaikkoihin. Pyhä Henki voi lahjojensa kautta avata myös asioita, joita ei muuten voi tietää.
Jos ennen kaikkea fiiliksien hakemisen perässä mennään mukaan seurakunnan touhuun, niin helpohkosti kristillisessä mielessä eksytään. Tulkintani mukaan esim. hurmahenkinen pastori Saarikalle oli uskossaan hurmahenkinen fiilisten, “voiman” ja menestyksen tähden, joka sekin tuo mukanaan hyviä fiiliksiä. Seuraavalla videolla Saarikalle sanoo kohdasta 34:35 eteenpäin:
“Mä sanon suoraan, että mä olin alkoholissa kiinni. Mä oon ollut liike-elämässä montakymmentä vuotta ja mulle tuli 100-150 hotelliyötä vuodessa ja minä elin uskonnossa. Mä,menin pyhänä kokoukseen ja kymmenen minuutin jälkeen jo ootin, että lopus tämä, että pääsis kotiin teeveetä kahtomaan tai vastaavaa, ja se oli mulle suuri kärsimys, että onko mun pakko tätä tehdä, ja sitten mä rupesin ottamaan viiniä tuolla maailmalla hotellibaarikaapissa ja mä ajattelin, että tästähän saa paljon paremman jutun kuin koko uskonelämästä, että mikä tuo mun uskonelämä on…Mä sanon ihan rehellisesti, että mä sain viinistä enemmän kuin siitä uskonnosta…”
Mielestäni paljon tunnevoittoisen uskonnollisuuden tavoittelusta ja menestyksestä selittyy juuri hyvistä fiiliksistä, joita ihmiset etsivät ja saavat muualtakin. Ei ole ihme, että nimenomaan fiilisvoittoinen uskonnollisuus tavoittaa paljon ihmisiä, sillä uskonnottomatkin etsiytyvät paikkoihin, joissa fiilikset kohoavat, eivätkä esim. kuivaan ja johdonmukaiseen ajatteluun keskittyvät luennot ole koskaan tilaisuuksia, joihin massat ryntäävät.
Saarikallemaisen hengellisyyden vastapuolella on tunneköyhä, ritualistinen tai kaavamainen ja oppiin keskittyvä hengellisyys, jossa ainakin ulkonainen tunteettomuus tai vähäeleisyys on normi.
En usko, että Saarikallekaan kovin suuria joukkoja keräsi. Olen pari kolme videota joskus nähnyt ja se riitti. Äijä ja koko porukka olivat ihan heihei. Saarikalle on ehkä tässä mielessä hiukan huono esimerkki, paitsi ehkä niistä muutamista pohjalaisista kaveruksista, joita hänen kokouksissaan säännöllisesti kävi. Tämäkin mies pyöri niissä.
Karismaattinen liike laajasti ymmärrettynä on viime vuosisadasta lähtien kerännyt miljoonittain kannattajia tai osallistujia. Pidän karismaattista kristinuskoa tunnepitoisena. Se selittää minulle suuressa määrin sen maailmanlaajaa menestystä.
Vain lyhyt mutta olennainen lainaus alla olevasta rovasti Peltolan tekstistä:
"Karismaattinen liike on vaikuttanut eri kristillisten kirkkojen ja ryhmien keskellä ja hapattanut niitä laajalti."
Hän sai nettikuuluisuutta (oliko jopa satojatuhansia kuuntelu/katselukertoja, jos en väärin muista), pääsi arki-illan parhaimpaan katseluaikaan suomalaisten teeveeruutuihin, keräsi varmaan hilloja kannattajiltaan itseään tyydyttävästi ja koki varmasti vallan tunnetta suhteessa niihin, jotka olivat “fanejansa”. Ei tarvitse olla ulkoisesti Benny Hinn kokeakseen olevansa menestynyt.
Oletko Pasi Turusen tavoin suhtautunut joskus myönteisesti pastori Benny Hinnin toimintaan? Hinnin opetus on voinut olla raittiimpaa verrattuna Saarikallen opetukseen, mutta ydinasia, jota haetaan ja josta tullaan usein riippuvaiseksi, on nähdäkseni sama: hyvät fiilikset.
Kohdasta 23:10 eteenpäin ihan samanlaista menoa kuin esim. huomattavan karismaatikon pastori Rodney Howard-Brownen kokouksissa. “Tulta! Tulta! Tulta!” Rodney voi olla opetuksessaan raittiimpi kuin Saarikalle, mutta itse en näe käytänössä mitään ratkaisevaa eroa esim. Hinnin, Rodneyn ja Saarikallen välillä
Hinn puhuu alla näkyvällä videolla uudesta viinistä, joka on sitä samaa uutta viiniä, joka korvasi Saarikallelle hotellibaarikaapin viinin.
Peltola ei ollut spiikkaamassa Branhamia, vaan Tommy Hicksia. Peltola on ehkä saattanut avustaa Branhamin vierailua Suomessa vuonna 1950 jollain toisella tavalla.
“Vanhan ystävyytemme pohjalta Ensio Lehtonen kutsui minut kesällä 1956 toimikuntaan, joka järjesti elokuuksi Kaisaniemen kentälle amerikkalaisen parantajaevankelistan Tommy Hicksin kokoussarjan…Olin Saalemin johtajan Eino Mannisen pojan, Veikon, kanssa kokousten kuuluttajana. 10 000-hengen teltta oli iltaisin täynnä ihmisiä kuuntelemassa Hicksin räväköitä puheita. Hän oli parantunut ihmeellisellä tavalla kuolemansairaudesta, ja hän julisti tämän kokemuksen innoittamana.”
(Olavi Peltola: mies sanojen takana. Marjatta Junkkaala toim. 2015, 44-45)
Peltola menetti karismaattisen uskonsa jo 60-luvun aikana.
“Syksyllä 1957 alkoivat selkäkivut (discus prolapsis). Niiden kanssa jouduin kamppailemaan seuraavat kymmenen vuotta. Ne alkoivat romuttaa myös koko siihenastista, karismaattista uskonnäkemystäni, uskoa siihen, että Jeesus parantaa kaikki sairaudet. Jouduin pitkään prosessiin, sillä oman uskonnäkemyksen muuttuminen on vaikeaa…Mikä oli se uusi uskonnäkemys, jota kohti minun oli mentävä ja joka vastasi elämäni realiteetteja? Se uusi alkoi selvitä vasta Raamattuopiston ylioppilaskursseilla 1960-luvun alkupuolella.”
(Olavi Peltola: mies sanojen takana. Marjatta Junkkaala toim. 2015, 48-49)
1960-luvun loppupuolella hänelle kirkastui jumalattoman vanhurskauttaminen sillä tavalla kuin hän on siitä sen jälkeen vuosikymmenet opettanut.
Moni on ollut aikaisemmin oikeassa ja/tai väärässä! Kumpaakaan ei muistella. Tämän päivän epäraittiutta ei kompensoida aikaisemmalla raittiudella eikä päinvastoin.
Läpi Raamatun selkeytetään, että mikään entinen ei kompensoi eikä tuhoa tämän päivän sydämen tilaa Jumalan edessä.
Vt. Hesekielin 33 luku. Sieltä ote:
18 Jos vanhurskas kääntyy pois vanhurskaudestansa ja vääryyttä tekee, on hänen sentähden kuoltava.
19 Ja jos jumalaton kääntyy pois jumalattomuudestansa ja tekee oikeuden ja vanhurskauden, saa hän sentähden elää.
Tässä alla on linkki Juhani Aitomaan tekstiin, jossa aiheena Benny Hinn ja Turusen ja Mäkilän Hinnin puolustaminen Hinnin Suomen vierailun aikoihin. Muistan, kun kuuntelin radio-ohjelmaa 2000-luvun alussa, jossa Turunen ja Mäkilä puolustivat Hinnin toimintaa. Turunen tulkkasi Hinnin puheen Hesassa vuonna 2001.
@Fratres, onko sinulla tarkempaa tietoa Turusen myöhemmistä käsityksistä Hinniin liittyen? Jos hän on muuttanut näkemyksensä Hinnin toiminnasta suhteellisen radikaalilla tavalla, hän on ehkä aiheesta kirjoittanut tai pitänyt ohjelmia. Olisi kiva tietää, mistä syistä näkemyksensä on muuttunut. Meller on tietenkin myös kannattanut ja levittänyt Hinnin sanomaa. Koska hän on osallistunut viime vuosina usein SLEY:n toimintaan, siitä voisi päätellä, ettei hän voi kannattaa enää Hinnin toimintaa sillä tavalla kuin aikaisemmin.
Kävelin eilen todella pitkästä aikaa Munkkiniemen kirkon ohi. Sen seurauksena tuli mieleen Ulla-Christina Sjöman, jonka karismaattisia iltoja joitain kertoja aikoinaan seurasin. Sjöman kuoli muutama vuosi sitten. Alvar Aallon kotitalo on muuten saman kadun varrella. Kaukana ei ole myöskään Gallen-Kallelan museo. Se museorakennus on aivan uskomattoman upean näköinen minun silmissäni. Gallen-Kallelan savusaunaan ei pääse sisälle, mutta sen kuistin penkeillä saa istua.
Lyhyesti ja vain vähän nyt miettineenä vastaisin, että elävä usko on sitä, että toimii uskonnollisten käsitysten mukaisesti, esim. rukoilee ja toimii ja pyrkii toimimaan kristillisten pareneesipuheiden mukaisesti, ja luottaa siihen, mitä Raamatussa ja opissa Jumalasta sanotaan.
Jos ei pidä jonkun uskonnon uskonnollisia käsityksiä tosina tai korrekteina, ei myöskään toimi niiden mukaan eikä koe mitään siihen uskontoon liittyviä uskonnollisia tuntemuksia. Jos luottaa jossain määrin pelkästään älyllisesti jonkin uskonnon käsityksiin, mutta ei toimi sen uskonnon mukaisesti, ei ole “elävässä uskossa”, mutta saattaa kokea joitain uskonnollisia tuntemuksia jossain yhteydessä.
Näin tietysti ajattelen itsekin. Lisäksi ajattelen, että uskon elävyys on sitä, että ihminen kaipaa lähempää Jumalan yhteyttä ja Hengen täyteyttä. Oma uskonelämäni on ainakin usein nykyään niin aneemista, että kaipaan paljon aikoja, jolloin elin enemmän täysillä näissä asioissa.
Jotkut kuitenkin jaksavat vielä vanhaksikin asti säilyttää uskon palavuuden ja herätyksen tuoreuden. Näitä rukoilin viime yönä itsellenikin kuunnellessani Suomi rukoilee-ohjelmaa, jonka lähetys tulee kerran viikossa mökkipaikkakunnaltani, jossa nyt taas olen, kun luvassa on kesäisen kauniita ja lämpimiä päiviä.
Usko on aina ainoastaan Pyhän Hengen synnyttämä ja myös ainoastaan silloin se on elävä, eikä sitä saada aikaan ihmeillä eikä tunteiden varaan rakennetuilla showelämyksillä. Jeesus itse sanoi:
Luuk 16:31: “Mutta Aabraham sanoi hänelle: ‘Jos he eivät kuule Moosesta ja profeettoja, niin eivät he usko, vaikka joku kuolleistakin nousisi ylös’.”"
Niistäkin spitaalisista jotka Jeesus paransi vain yksi näki kuka on lahjan antaja ja palasi kiittämään, muut yhdeksän näkivät hänessä vain poppamiehen, ihmeiden tekijän, ollen siten samaa kastia kuin nämä tämän päivän ihmeiden perässä juoksijat.
Mutta nyt me taas eksytään ketjun aiheesta. Minulla oli aikoinaan oikeus siirrellä aiheesta poikkeavia ketjuja toisaalle, mutta jostain syystä sitä ei minulla enää ole?
P.S. Ehkä tiedät jo kaiken tämän. Monien kristittyjen arvostama ja vakavahenkinen professori Osmo Tiililä suhtautui myönteisesti toimintaan, josta Sjömanin rukousillat saivat alkunsa.
“Tukholmassa oli 1972 karismaattinen konferenssi, jossa Osmo Tiililä oli mukana. Hän kirjoitti siitä innostuneena Sana-lehdessä. Siellä oli mukana myös Ulla-Christina Sjöman, joka aloitti karismaattiset rukousillat Munkkiniemen kirkossa.”
"Vuonna 1974 alkoivat Munkkiniemen kirkossa säännölliset, karismaattiset, eleettömät ja lämminhenkiset rukousillat. Kun tilat kävivät liian ahtaiksi, toiminta siirrettiin Munkkivuoren kirkkoon.
Rukoustyö sai alkunsa ryhmässä, jossa kolme naista päätti opetella rukoilemaan. Sjöman sai tehtävään uuden kipinän ja näkökulman konferenssimatkalla Tukholmassa, mihin hän omien sanojensa mukaan lähti varjellakseen seurakuntalaisia hurmahenkiseltä karismaattisuudelta.
“Hämmästyksekseni tapasin siellä myös dogmatiikan professori Osmo Tiililän. Arvelin, ettei hän ainakaan eksyisi mihinkään väärähenkiseen porukkaan”, Sjöman kertoi Askel-lehden haastattelussa vuonna 1999."
"Tiililät osallistuivat lokakuussa 1972 Tukholmassa pidettyyn karismaattiseen kokoukseen Karisma 72. Osmo Tiililä kirjoitti Sisälähetys-lehdessä, että kokemukset olivat rohkaisevia. Kokouksessa oli hänen mukaansa ”sitä ainoata oikeata ekumeenisuutta, jota on Hengen yhteys yli kirkkojen ja ryhmien rajojen”. Puhujien ja järjestäjien joukossa oli ”Hengen miehiä luterilaisesta piispasta roomalaiskatoliseen Pyhän Hengen kasteen saaneeseen pateriin, rauhallisista kirkossakävijöistä helluntailaisiin kielilläpuhujiin.” Tiililää rohkaisi nuorten suuri osuus kuulijoiden joukossa. Tärkeintä oli hänen mukaansa “mitä väkevin todistus herätysten spontaanisesta, välittömästä ja yllättävästä leviämisestä.”
Nimensä mukaisesti kokoukseen liittyivät myös karismat eli armolahjat. ”Oli profetoimista ja oli kielilläpuhumista, oli myös sairaiden parantumista.” Tiililä kertoi kirjoituksessa, että jotkut parantumisihmeen kokeneet ja huumausaineista vapautuneet olivat kokouksessa kertoneet, mitä heille oli tapahtunut. Tiililä sanoi heikon uskonsa vahvistuneen."
Samassa esipuheessa Leisola kirjoittaa Lutherin todenneen, että kun kirkko oli perustettu, Pyhän Hengen näkyvä ilmestyminen lakkasi. Onko sinulla kyseistä kohtaa asiayhteydessään suomeksi tai englanniksi tallessa jossain?
