Kun lakia ja evankeliumia ei saarnata oikein, niin kaikki muukin menetetään. Aikamme vitsauksena on laittomuus ja haasteet ovat samat riippumatta kirkkokunnan/herätysliikkeen koosta. Ei saarnata Jumalan lakia (lainkaan) tai ei saarnata sitä kaikessa ankaruudessaan. Siitä seuraa se, että ei ole oikein tarvetta evankeliumille - koko maailman autuudelle - kaikessa voimassaan, ehdottomuudessaan ja suloisuudessaan. Ihmiset jäävät suruttomuuteen, omavanhurskauteen tai lain alle. Näin ei voi usko kestää.
Samaa mieltä siitä, että sakramentteja on osattu Sleyssä korostaa. Vaikkakin esim. ehtoolliseen liittyen seurakunnan, koinonian ja kirkkokurin merkitys on häivytetty tai se on epäselvä. On annettu periksi. Sleyssä ja muissa herätysliikkeissä käytetty puhe messuyhteisöistä on erikoista, koska ei Raamattu sellaista tunne. Messuun kokoontuu seurakunta, pyhä kristikansa, Jumalan perheväki, joka on Kristuksen ruumis. Seurakunta jakaa yhteisen uskon, opin ja elämäntavan. Siksi myös alttariyhteys on mahdollista.
Kaiken kritiikin keskellä on silti muistettava, että ilman Sley:tä meillä olisi vähemmän luterilainen kansa ja kansankirkko. Erityisesti Koskenniemen voimasuku on tehnyt sanomattoman arvokkaan työn Kristuksen Kirkon palveluksessa. Ilman Koskenniemiä olisi jäänyt moni Lutherin ja monen muun puhdasoppisen luterilaisen teologin kirja suomentamatta ja moni luterilainen messu sekä rippileiri pitämättä. Toki Sleyssä on paljon muitakin uskollisia toimijoita.
Tämä on totta, valitettavasti. Ehtoollista ei enää nyky-kansankirkossa osata nähdä muuna kuin epämääräisen anteeksiannon ateriana. Ehtoollisen opinyhteys ja kirkkokuriaspektit on täysin sivuutettu, samoin nauttiminen väörin tuomiokseen. Tämä koskee vähän myös Sleytä…
Toinen ongelma on kirkko- ja virkaoppi. Ei uskalleta vihkiä Tunnustuskirjojen neuvon mukaan pastoreita, vaikka piispat ovat käyneet kerettiläisiksi ja kieltävät vihkimästä perinteisen virkakannan miehiä. Sley toimii tunnustuksellisena, mutta vain siinä määrin kuin kirkkojärjestys sallii… tämä ei ole hyvä.
Aamen! Paljosta saamme olla kiitollisia. Juuri siksi, koska Sley on minulle rakas, sitä välillä kritisoinkin.
Eikös messuyhteisöt syntyneet taloudellisestakin tarpeesta, kun SLEY ollut miljoonia alijäämäinen sen kopiokonekeissin jälkimaininkien seurauksena ja useita yt-kierroksia ollut. Messuyhteisöjä markkinoitaessa on sanottu, että keskustoimiston tuki voi jonain kauniina päivänä loppua. Silloin mennään vapaaehtoisilla julistajilla, joille maksetaan ehkä km-korvauksia ja jotain pientä. Siitä tarpeesta nuo messuyhteisöt ovat syntyneet.
Täysin samaa mieltä niiden raamattuunpohjautuvuudesta.
En tiedä, minne historiaan tässä pitäisi mennä. Tosiasiassa on anglikaanisuuden keskuudessa ollut jo ainakin parin sadan vuoden ajan huomattavasti suurta liturgista kirjavuutta. Toki Englannissa on Book of Common Prayer 1662 on vieläkin se virallinen ja sen rinnalle on hyväksytty 1900-luvun ja 2000-luvun aikana vaihtoehtoisia käsikirjoja. Käsikirjan noudattamisen suhteen on kiivailtu tietysti. Mutta onhan meilläkin Suomen ev-.lut. kirkossa käsikirja, jota pitää (pitäisi) noudattaa. Siinä missä Englannissa käsikirjareformi ei onnistunut virallisesti, SUomessa se tehtiin 1886. Mutta sellaista moninaisuutta ei päässyt syntymään.
Käsittääkseni tämä kuvaamani asenne-ero on nimenomaan 1600-luvun linjaus koskien BCP:a verrattuna luterilaisten tunnustuksen kuvaan, vaikkapa CA VII:ssa.
Voi olla että nykyään on eri meininki. Anglikanismi on sen verran auki laajoille näkemyksille.
KV Tammisen viitoittamalla tiellä!