Todistamisen vaikeus


#1

Olen tämän kysymyksen kanssa painiskellut, ja usein se on minut painanut siltaan, melkeinpä selättänyt. Teema: vaikeus toimia Jeesuksen todistajana ystäväpiirissä. Haastavaa se on minulle myös vieraille, mutta ei niin haastavaa. Mutta ystäville, jotka tuntevat minut mutta ei niinkään elävänä kristittynä. En näytä uskonnolliselta, en käytä uskonnollisia symboleja enkä liioin moiti ei-uskovien ystävieni syntielämää. Kuitenkin näen, että minun pitäisi todistaa heille Jeesuksesta.
Usein on käynyt niin, että kun olen painiskellut tämän kysymyksen kanssa, Jumala on antanut sen paikan - tässä se on kerro minusta ja pojastani - ja olen jättänyt kertomatta. Olen miettinyt, mistä penseyteni kertoa Jeesuksesta kumpuaa. Pelkäänkö naurettavaksi joutumista? Kyllä, varmasti. Häpeänkö Jeesuksen nimeä? Toivottavasti en, mutta pelkään että näin on. Tai en häpeä Jeesuksen nimeä vaan siitä lähteviä mielleyhtymiä: ostarilla laulavia julistajia, amerikkalaisen luxus-julistajan kaatajaiskokoontumisia ja lattialla kiemurtelevia ääntelehtiviä aikuisia, TV:ssä sekavasti mongertavia ryhmiä yms. yms. Pelkään Hesekielin kirjan kohtaa:” Ellet sinä puhu hänelle, ellet varoita häntä hänen jumalattomuudestaan pelastaaksesi hänet, hän kuolee syntiensä tähden – ja hänen kuolemastaan minä vaadin tilille sinut. ”
Uskoni alkumetreillä pistin Jeesuksen jakoon mutta nyt pelkään kaivaneeni Talenttini maahan. Mistä saisin rohkeuden nostaa sen sieltä ylös ja laittaa uudestaan jakoon? Millaisia kokemuksia teillä on ystäville ja läheisille todistamisesta, haasteista ja onnistumisista?


#2

Erilaisilla raamatunkohdilla pystyy syyllistämään itseään loputtomasti, jos sille tielle lähtee. Nekin, jotka ovat todistaneet ihmisille uskostaan, olisivat voineet todistaa paljon ahkerammin ja useammille. Ja todistajalle voi tulla paineita siitäkin, että hänen todistuksensa kuulijoiden pitäisi tulla uskoon. Entä, jos he eivät tule?

Uskon ei pitäisi olla vaatimus vaan lahja. Hyvä uutinen. Voiko se olla sitä, jos uskovalla on jatkuva “pelko persiissä” siitä, ettei hänen uskonelämänsä täytä mittaa siinä tai tässä asiassa?

Mielestäni pitäisi löytää armo, rauha ja lepo. Jokainen, joka huutaa avuksi, pelastuu. Yksikään, joka uskoo, ei joudu kadotukseen. Mitan täyttämättömiä kristittyjä nuo lupaukset koskevat. Levosta käsin ja itseään mittailematta hyvät teot ja uskosta todistaminen onnistuu paremmin.


#3

Olen samaa mieltä. Mutta…silti…that question burns.


#4

Ei ole mitään erityistä “todistamista” sen lisäksi, että elää kristillisesti osana kirkkoa ja sen elämäntapaa.


#5

Tarvitaanpas. Monet ohjeet julistamisesta ja saarnaamisesta on Raamatussa osoitettu pastoreille, mutta ainakin yksi on kaikille. Se on 1. Pietarin kirjeessä ja puhuu siitä, että pitää olla valmis vastaamaan kysymyksiin. Ajattelen, että tämä on tavallaan todistamisen minimitaso: jos joku kysyy, vastataan. (Mutta huom. Raamatun mukaan “kysyy mihin toivonne perustuu”, eli kaikkiin opillisiin nippeleihin, epärelevanttiuksiin ja riidanhaastoon ei ole pakko vastata. Evankeliumia koskeviin kysymyksiin vastataan.) En tarkoita tällä sitä, että olisin aina itsekään tätä minimitasoa saavuttanut - en ole. Mutta tämä on se raja, mitä voidaan edellyttää tavalliselta maallikolta, joka ei palvele missään julistustehtävässä. Jos maallikko kokee kutsumusta tehdä enemmän, antaa palaa vaan - kunhan sen verran harkitsee ja suunnittelee tekemisiään, ettei taitamattomuudellaan aiheuta pelkkää vahinkoa. Pakko ei kuitenkaan ole.

(Seuraava ei ole enää vastausta timolle, vaikka viesti teknisenä kokonaisuutena sitä onkin.)
Omissa ihmissuhteissa evankelioiminen on tavallaan vielä haastavampi asia kuin mikään katuaktio. On kyse ihmisistä, joita haluaa tavata joka tapauksessa ja pitää välit hyvinä, tai jos puhutaan työkavereista, niin on pakkokin olla luontevasti tekemisissä jatkossakin. Näissä kuvioissa pitää siksi olla tosi herkkänä. Kuunnella sitä, millaiset aiheet kenenkin kanssa tulevat luontevasti puheeksi ja olisiko niiden yhteyteen mahdollista ujuttaa jokin varovainen maininta johonkin kristilliseen tilaisuuteen osallistumisesta tms. Sitten toimia sen mukaan, tarttuuko toinen siihen vai ei. Väkisin vääntämisestä ei ole mitään hyötyä.


#6

Todistamistahan on jo sekin, että kristitty on ystävä toiselle: kuuntelee, auttaa, on ystävällinen silloinkin kun ei välttämättä juuri jaksaisi. Monella saattaa nykyään olla käsitys kristityistä synkkinä, etäisinä raamatuntakojina, kun todellisuus on toinen. Kun omasta perhepiiristä tai ystäväpiiristä ei juuri vakaumuksellisia kristittyjä (tai sama pätee myös yksittäisiin kirkkokuntiin) löydy, voivat mielikuvat jäädä somekeskustelun tasolle. Omasta vakaumuksestaan mainitseminen ystävälle silloin, kun se on luontevaa, voi olla tutulle yllätys – kristityt eivät olekaan outoja “toisia”, vaan heitä löytyykin omien läheisten joukosta. Jos Jumala suo, johtaa tämä ennakkoluulojen kyseenalaistamiseen ja ehkä myös uskonkysymysten uudelleen pohtimiseen. Jos itse on avoin omasta vakaumuksestaan ystävä myös tietää, että jos häntä jokin kristinuskoon liittyvä kysymys kiinnostaa, niin sinun kanssasi voi ehkä asiasta keskustella.


#7

Itse asiassa juuri näin kävi taannoin. Ystävä kyllä tiesi, että minulla on kristillinen vakaumus, mutta ajattelli minua enemmän nimikristityn kaltaisena. Hän oli kuin klapilla päähän lyöty, kun sanoin, etten usko evoluutioon vaan Jumalaan. Siitä tosiaan syntyi hyvä keskustelu, yksi parhaista todistuksen paikoista.

Ajattelen niin, että todistuksen paikka arkielämässä on usein sellainen, jossa oma luonto käskee tekemään jotain ja Henki toisin, ja sitten pysyy vaikka väkisin hengen ohjauksessa, esim pidättäytyy rivoista jutuista tai pikkuvalheista.

Muutoin ajattelen, että pelkkä kristillinen käytös ja ystävällisyys ei riitä, vaan usko pitää myös tunnustaa sanoin. Toki se taiten tehden.


#8

Voit todistaa heille Jeesuksesta kieltämällä itsesi, rakastamalla lähimmäistäsi, rukoilemalla heidän puolestaan, antamalla almuja köyhille ja elämällä siveellisesti. Sanat eivät ole välttämättömiä ja joskus jopa vahingollisia.

Hanki rauha sydämeesi, niin tuhannet ympärilläsi pelastuvat. - P. Serafim Sarovilainen


#9

Eivätkös muslimitkin käyttäydy noin? Tai monen muunkin uskonnon edustajat.


#10

Ymmärtääkseni nämä eivät kuitenkaan ole toisiaan pois sulkevia asioita kaikkien kristittyjen kohdalla. Ainakin piispojen ja käsittääkseni paavinkin suusta on kuulunut näiden sovittamista yhteen. Toki tiedän että moni ei näitä asioita voi yhdistää ajattelussaan.


#11

Mutta muslimeilla ja muilla ei ole Jumalan rauhaa. Hyvät teot ovat Jumalan armoa ja armo näkyy.


#12

vaikka teoilla on suuri merkitys, minä näen, että juuri sanat merkitsevät. Jeesushan sanoo, että kaikki tulevat vihaamaan teitä minun nimeni tähden. Hänen nimensä on juuri se juttu. Mitään riskiähän hylkäämisestä ja vihan tai ivan kohteeksi joutumisesta ei synny, jos tekee hyvää jollekin tai rukoilee jonkun puolesta. Olenko siis valmis ottamaan kantaakseni häväistyksen ja vihan Jeesuksen nimen takia ja todistamaan Hänestä, vai jäänkö mukavuusalueelleni availemaan vanhuksille ovia ja kuuntelemaan lähimmäiseni murheitä. Tätä en ole valmis tekemään ja juuri tämä asia minua polttaa. Minullehan sanotaan Raamatussa, että suun tunnustus tuo pelastuksen. Ei se, että kirkossa uskonveljien ja siskojen kanssa tunnustan yhdessä uskoni riitä. ja niinkuin tuossa ylempänä tuotiin esiin, mistä hyväntekemiseni kohde tietää kuka todellisuudessa hänelle hyvää tekee, ellen kerro sitä hänelle.


#13

Jos itsesi kieltäminen ja ristin kantaminen ovat sinusta mikavuusaluetta, et ole kieltänyt itseäsi tai kantanut ristiäsi.

Pelastusta ei ansaita evankelioinnilla, suun tunnustuksella, vainolla eikä muillakaan ulkonaisilla seikoilla. Stressiä ei siis asiasta kannata ottaa. Käskyistä suurin on rakastaa Jumalaa ja lähimmäistä ja niistä murehtimalla pääsee jo pitkälle.


#14

Taisin tuossa antaa ymmärtää mukavuusalueella hyväntekemistä lähimmäiselle. Mutta niin, ei varmasti ole mukavuusaluetta itseni kieltäminen ja ristin kantaminen. Tuossa ylempänä sanoin Hengen ohjauksessa pysymisestä vastoin omaa luontoa todistamisena, joka minusta on itsensä kieltämistä. Mutta olen onnistunut siinä surkeasti, kuten varmaan ristin kantamisessakin.
Pelastusta ei luonnollisesti ansaita evankelioimalla, suuntunnustuksella, vainolla, kuten ei itsensäkieltämisellä ja ristin kantamisellakaan. Se on jo ansaittu. Mutta silti, mitä se kertoo minusta uskovana, jos olen penseä kertomaan lähimmäiselle siitä nimestä, jossa pelastus on ansaittu. Ja mitä se kertoo suhtatumisestani lähimmäiseen, jos en kerro, kuka hänet pelastaa.
Itsensä kieltämisestä vielä. Kuka siihen pystyy? Jos tosissaan koittaa sitä, niin kovin heppoiseksi jää. Olisko tämäkin niitä kohtia Jeesuksen opetuksessa, jotka osoittavat omien tekojen mahdottomuuden Pelastumisessa.


#15

Muslimeilla ja muilla on toisenlainen Jeesus, vt. 2.Kor. 11:4. Sen antama rauhakin in toista ‘rauhaa’. On kysymys paatumuksesta, kuolleesta tilasta, niin ettei Isän puhe, veto ei enää vaikuta, ei tunnu missään.

Mielestäni on oleellista, ettei Jeesuksen tykö pelastettavaksi voi tulla, ellei Isä ensin häntä vedä. Olen itse kokenut, että Jeesus meissä, minussakin, vaikuttaa halun todistaa ja sen täyttymyksen kattavin muoto on “olla todistuksena”, vt. Apt.1:8. Tämä ‘oleminen’ on ilmapiiri, jonka Jeesus meissä ja Pyhän Hengen kasteena yllämme, saa aikaan tilanteita, joissa joudutaan kuulemaan kysymys, " Miehet, veljet, mitä meidän pitää tekemän?".

Tällainen todistustilanne ei edellytä pohdintaa miltä kuulostan tai olenko naurettava, koska se on Jumalan työ, Hänen vaikuttamansa usko, joka ei jätä meitä toimettomiksi.

Kun sain vaimoni kanssa kokea uudistumisen Pyhästä Hengestä, n. 30 vuotta sitten, niin ensimmäinen tunne oli pidättelemätön halu kertoa niistä taivaallisista, mitä saimme sisimmässämme kokea.


#16

Minäkin pistin jakoon Jeesuksen täytetyn työn silloin kuin oikein kolahti totuus alussa. Minulla se oli syvä oivallus siitä että olen läpimätä ja samassa että se mädännäisyyteni on täysin hoidettu. Mutta nyt? Nyt en enää niin innolla jaa tätä. Lieneekö syynä se, että elämä on lyönyt eikä rauha ja rakkaus ole asettuneet minuun niinkuin silloin kuin tajusin pelastuneeni. Mietin myös sitä, että kun en todellakaan koe muuttuneeni levollisen läsnäolon tyyssijaksi ja rakkauden kanavaksi, mitä jakaisin,. Niin jeesuksen taytetyn työn ja lupauksen jelpata vanhurkautumisessa. Mutta välillä tosiaan tuntuu, että jakakoon nuo, joilla on todistus vahvemmin itsesssään. Ehkä menee paremmin läpi. Ehkä paras todistukseni on sanoa pojalleni, taivaan isä ei sitten ole ensinkään oman isäsi kaltainen. Ja siihen Hän voi sanoa Amen.
Kiinnostaa, millaisia olivat ne taivaalliset kokemukset, joita vaimosia kanssa saitte. Menee vähän ohi aiheesta, mutta ehkä kuitenkin liittyy, jos sisimmät kokemukset saavat todistamaan.


#17

16 Sentähden me emme lannistu; vaan vaikka ulkonainen ihmisemme menehtyykin, niin sisällinen kuitenkin päivä päivältä uudistuu.
17 Sillä tämä hetkisen kestävä ja kevyt ahdistuksemme tuottaa meille iankaikkisen ja määrättömän kirkkauden, ylenpalttisesti,
18 meille, jotka emme katso näkyväisiä, vaan näkymättömiä; sillä näkyväiset ovat ajallisia, mutta näkymättömät iankaikkisia. (2.Kor. 4:16-18)

Tämä on vain yksi muoto kertoa taivaallisista.
Ne ovat näkymättömiä.
Taivaallisissa ulkoinen ihminen menehtyy ja sisällinen uudistuu.
Elämä täällä ajassa on vain tuska ja ahdistus, mutta kevyt, verrattuna siihen iankaikkisen kestävään, määrättömään kirkkauteen.

Olimme vaimoni kanssa kokeneet taivaallisen vastauksen elämässämme. Vaimoni vähän ennen avioliittoamme, v. -71, ja minä kymmenvuotiaana. Usko Jeesukseen yhdisti meidät ja hallitsi kaikilla olemisemme tasoilla. Ulkoinen menestys ei ensimmäisten kymmenen vuoden aikana hallinnut tai määritellyt onneamme, vaan monenkin mielestä sellainen oli vain todistus Jumalasta meissä. Toinen kymmenen vuotta mahdollisti kaiken, mitä meidän tasoillamme saatoimme haluta toteuttaa. Tämä hyvältä näyttävä muodostui enenevässä määrin Parhaan korvaajaksi. Se tärkein, Yksi ainoa, niinkuin Jeesus sanoi Martalle Mariasta, alkoi näyttää vähäisemmältä, kaiken ulkoisen näyttävyyden ja touhun rinnalla.

Jossain kaukaa Idässä, kaiken hyvän keskellä mieleeni nousi rukous, Herra, saata, auta meitä Tuulan kanssa sinun yhteyteesi, niinkuin se on ollut ennen. Rukous kuultiin muutaman vuoden kuluttua. Neuvostoliitto ja rahat poistuivat Jumalan ja meidän väliltämme. Näkyvä ja elämän korska vaihtui vain päivästä toiseen selviytymiseen, eikä juuri siihenkään. Päätimme sydämestämme, yhdessä, vaikka raahautua lähemmäs Ristiä, Jeesusta. Ulkoisesti raskaat ja niukuudessa otetut askeleet olivat kulkua kohti määrättömän suurta kirkkautta. Elämämme köyhimmät kolme vuotta muodostuivat kasvavasti suurimmaksi kokemaksemme rikkaudeksi. Uudistuimme uskossamme.
Jumala täytti meidät uudelleen Pyhällä Hengellä ja lähiympäristössämme ihmeteltiin ‘menestystämme’, joka kuitenkin piti olla kaiken entisen rinnalla tappio. Vasta vuosia myöhemmin saimme kuulla kuinka moni ihminen oli saanut piston etsiä sitä he meissä näkivät. Tätä emme silloin tienneet eikä siitä kukaan maininnut.

Siitä lähtien todistus on toiminut. Joskus olemme käyttäneet sanojakin.
Valvominen ja rukouksessa eläminen alati, on näkymättömien näkemistä.

Ymmärtäisin, että tarve todistaa ei ole ‘pitää todistaa’. Kristus meissä saa muotoa, tekemisessä, puhumisessa ja olemisessa, ilman puhumistakin.

Toivottavasti tämä ei ollut liian aineetonta, vaikka kyse onkin iankaikkisuuden kestävästä arvosta. Se kuitenkin jopa surettaa, ettei iankaikkisia näe eikä pysty ‘koskettelemaan’, muuten kuin syntymällä uudesti, Ylhäältä, Pyhästä Hengestä, vt. Joh. 3:

5 Jeesus vastasi: "Totisesti, totisesti minä sanon sinulle: jos joku ei synny vedestä ja Hengestä, ei hän voi päästä sisälle Jumalan valtakuntaan.
6 Mikä lihasta on syntynyt, on liha; ja mikä Hengestä on syntynyt, on henki.
7 Älä ihmettele, että minä sanoin sinulle: teidän täytyy syntyä uudesti, ylhäältä.


#18

Tänään kohtasin lähijunassa pari naista, joille ilmeisesti julistaminen ei ollut mielestään vaikeaa. Hirveän vakuuttavaa se kuitenkaan ei silti ollut.


#19

Julistaminen ei useinkaan miellytä ja syy on sanoma, joka ei miellytä. Oli vakuuttavaa, mutta ei hirveän vakuuttavaa?
Oliko he helluntalaisia, jehovantodistajia, villejä karismaattisia tai vain itseään täynnä?


#20

Julistaminen ja todistaminen ovat eri asioita.
Vaikeus tulee omastatunnosta, sen kuuntelemisesta.