Voisin siteerata vähän Matrixia: “No one can be told what the Novus Ordo is. You have to see it for yourself.” Paitsi kun ihan selvästi sitä ei sittenkään tiedä.
Tähänastisissa tutkimuksissani olen saanut selville sen verran, että Trenton kaanonit kieltävät liturgian ja sakramenttien muuttamisen. Siitä, miten paljon ja missä tilanteissa muutos on sallittua, voi olla pientä epäselvyyttä. Mutta siitä, että viime vuosisadan puolivälissä rajasta mentiin yli reippaasti, ei ole mitään epäselvyyttä.
Edellistä ei muuten ehkä tietäisi, mutta 1786 sattui sellainen hassu episodi kuin Pistoian synodi. Paavi Pius VI (1775–1799) sanoi siihen painavan ja kielteisen sanan bullassa Auctorem fidei (1794). Yksi Pistoian synodin ajamista jutuista oli liturgian romuttaminen / virtaviivaistaminen / keksiminen tyhjästä uudestaan / muuttaminen valistuneeseen ja protestanttiseen makuun sopivaksi. Joten kun Vatikaani II:n Sacrosanctum Concilium esittää saman ajatuksen, niin se on tuomittu harhaksi jo kourallinen sukupolvia aikaisemmin.
Olen toisaalta saanut tietooni, että viimeinen radikaalien taholta koskematon Missale Romanum oli Benedictus XV:n (1914–1922) aikana vuonna 1920 julkaistu.
Käsittääkseni uuden messun valmisteli Montinille eli paavi Paavali VI:lle sellainen hämärä hahmo kuin Annibale Bugnini. Työtä teki periaatteessa komitea, jonka sihteeri Bugnini oli. Kuitenkin yksi komitean jäsenistä anoi lopulta eroa paavilta, koska hänen mielestään muutokset, joita paavi oli haluamassa messuun, olivat aivan sietämättömiä. Paavi oli tästä hämmentynyt, koska hänen mielestään komitea oli se, jolta riitti kaiken aikaa radikaaleja ideoita. Eli Bugnini sanoi paaville, että komitea vaatii, ja komitealle, että paavi vaatii. Bugninin oma päämäärä, omin sanoin ilmaistuna, oli riisua messu kaikesta sellaisesta, mikä voisi olla epämukavaa protestanttisesta näkökulmasta.
Mielenkiintoinen väite, josta etsin vielä lisää tietoa, on että Novus Ordoa ei olisi propagoitu paavin auktoriteetilla ollenkaan. Nopein selitys tähän on, että jos Paavali VI olisi laittanut nimensä alle aivan kaikkeen, niin joku olisi haistanut palaneen käryä ja koko vuosikymmenen mittainen kaiken ylösalaisin kääntäminen olisi ollut vaarassa peruuntua. Tämän mukaan uusi messu siis levisi ja levitettiin ilman, että sillä oli pohjimmiltaan siihen tarvittavaa laillista asemaa. Mahdollisesti siksi, ettei se olisi ikinä sellaista oikeasti saanut.
Sitten tullaan siihen, miksi tämän koko ajatelman päätin kirjoittaa. Nimittäin näyttää siltä, että Novus Ordon leviäminen aiheutti messun sisällön suhteen täyden kaaoksen. Joko sen mukana tuli ohjeistus, että kaikenlainen luovuus ja innovointi on toivottavaa. Tai sitten ohjeistus oli niin puutteellista, että jokainen alkoi korjailla sitä omalla tahollaan. Tai sitten levisi joku yleinen mentaliteetti, että messusta sai viimeinkin tehdä osallistujiensa näköisen. Joten sitä piti lähteä yrittämään kaikella mahdollisella kokeilemisella.
Koska suomalaiset ovat keskimäärin tylsiä ihmisiä, kuten toisaalla on jo todettu, sai Novus Ordo täällä viimeistään näihin vuosiin mennessä sellaisen suhteellisen muodollisen ja vanhoillisen olemuksen. En tiedä, miten villiä on ehtinyt olla 70-luvulla.
Näen myös välillä väitteitä, että kirkossa käyminen romahti messun “uudistumisen” ja kokeilemisen alkamisen myötä. Mutta myös väitteitä, että avioerojen, aborttien ja ehkäisyn käytön määrä räjähti samoihin aikoihin.
Näyttää kuitenkin siltä, että on joku jano, nälkä, kaipuu tai kolotus, mitä se ei ole onnistunut täyttämään näiden noin viidenkymmenen vuoden aikana. Tämä ilmenee siinä, miten jatkuvasti joku sanoo, että Novus Ordossa voi tehdä myös sitä ja tätä vanhalla tavalla. Että Novus Ordo on hyvä siksi, että se ei estä sitä ja tätä hyvää asiaa, jos joku vaikka haluaa sen yllättäen tehdä. Eli Novus Ordon ehdottomasti paras puoli on, että siitä voi, vähän sieltä, vähän täältä, tehdä vähemmän Novus Ordon. Voi kääntää papin etuperin. Voi lisätä latinaa sinne tänne. Voi lisätä jopa gregoriaanisen kuoron. Voi jättää välistä kaverin kättelemisen—kuten ilokseni olen nyt havainnut tapahtuneen muutaman kerran. Ja voi viettää koko himmeliä hartaalla asenteella. Tätä viimeistä kuulen korostettavan aivan erityisesti, että ei sillä itse messulla ole mitään merkitystä, kun koko homman merkitys nousee sinun sisältäsi.
Samaan aikaan luterilaiset papit ovat alkaneet hääräillä ad orientem sekä LHPK:ssa että EVL:ssä. On alettu laulaa psalmeja ja lisäillä hienouksia sinne tänne. Minulle LHPK:n muutaman vuoden takainen messu-uudistus tuntui lähinnä masokistiselta. Jos sunnuntain aamun Novus Ordo alkaa samaan aikaan kuin LHPK:n messu, niin ensinmainitusta ehtii sen loputtua kävellä jälkimmäiseen, eikä siellä olla vielä aloitettu edes ehtoollista.
Nykyaikainen ja yleinen lähestymistapa on käsittääkseni se, että kirkko järjestää mitä järjestää ja minä valitsen niistä, mitä se järjestää, sen messun, minkä koen itselleni helpoimmaksi ja mukavimmaksi. Paitsi että se ei oikein pääse toteutumaan, koska Novus Ordo on tuunaamisen alla, jokainen pappi viettää sen vähän omalla tavallaan ja Trenton messu on pienen erikoisuuden asemassa.
Vertailun vuoksi LHPK:n messu ei minulle ollut helppo eikä mukava, mutta menin sinne taannoin niin usein kuin pääsin, koska nautin tietynlaisesta oikeappisuuden ajatuksesta. Vähän kuin että jos sen jaksaa istua alusta loppuun, niin varmasti on ansainnut ja saavuttanut jotain. Tai ehkä ajattelin myös niin, että yhteiset koettelemukset yhdistävät. Vaikka minun kohdallani se ei oikein toiminut. Tai sitten olen vain niin moukka, että sen kaiken laulamisen merkitys ei minulle ehtinyt avautua.
Lopulta tässä on kuitenkin kyse siitä, että normaali tämän päivän katolilainen, etenkin tuore suomalainen käännynnäinen—koska heitä olen eniten jututtanut ja heidän ajatuksiaan eniten kuullut—ajattelee messua, siis juuri katolista messua, hyvin protestanttisella tavalla. Ei ehkä niinkään muodollisena suorituksena kuin opetustilanteena. Jotkut ehkä vielä yhteisöllisenä hetkenä. Neljäntenä vaihtoehtona on Tuomasmessusta tuttu tapa ajatella sitä emotionaalisena ja taiteellisena elämyksenä, jossa sen nimen mukaisesti ei ole merkitystä sillä, että uskooko vai eikö usko. Tai—sen järjestäjien tekemän esittelyn mukaisesti—paikkana etsiä avaraa uskoa ja uutta tulkintaa. Siis suomeksi omaa itseään tai rusinoita pullasta.
Tämä viimeinen nostaa oikeastaan esiin koko keskeisimmän piirteen siinä, mikä edellisen vuosisadan aikana muuttui katolisessa ajattelussa: Sen, että messulla ei ajatella olevan mitään sinänsä yliluonnollista ulottuvuutta. Tai sitten a) suoritus, b) opetustilanne, c) yhteisöllinen hetki tai d) aistillinen elämys määritellään tavaksi, jolla Jumala tai yliluonnollinen “kohtaa meidät”. Joko siinä, että me yhdessä julistamme uskoa itsellemme ja toisillemme laulamalla paljon ja lausumalla paljon yhdessä. Tai siinä, että pappi julistaa meille Raamattua. Tai siinä, että kohtaamme Jumalan toisissamme kun kokoonnumme yhdessä messuun. Tai siinä, että Jumala kohtaa meidät aistiemme kautta, siis vähän romantiikan tapainen lähestyminen.
En oikeasti, kuitenkaan, enää, ajattele että oikea usko on mitään noista. Se ei voi olla romantiikkaa, siis jonkinlaista nostalgista haikailua johonkin yksinkertaisempaan. Se ei myöskään ole pelkkää opettamista tai julistamista. Eikä se varsinkaan ole mikään emergentti tai yhteisöstä nouseva asia, joku ihmisten kollektiivinen, uskonnollinen vaisto, jota juhlitaan yhdessä. Tämä on sellainen juttu, missä olen itsekin katolistuessani tullut julistaneeksi itselleni ja ehkä vähän muillekin puoliksi huuhaata. Mutta tää kaikki liittyy oikeastaan Vatikaani II:een ja Nouvelle Théologieen ja kuuluu toisaalle.