Asiaan kuuluu oikeastaan, että kun tridentiinistä messua viettävä pappi sanoo kirkkokansaa kohti kääntyneenä “Dominus Vobiscum”, niin hänen pitäisi katsoa kirkkokansan yli ja nimenomaan olla ottamatta katsekontaktia.
On aivan tarkoitus, että messussa ei ole kyse papin ja kirkkokansan välisestä interaktiosta, vaan papin ja Jumalan välisestä, johon seurakunta osallistuu rukouksen muodossa.
Jos ei ole hiljaisesta rukouksesta juurikaan kokemusta, niin tridentiininen messu on väistämättä tylsä ja vaikeasti seurattava. Heti sen parin minuutin jälkeen kun kaikki aisteilla havaittava on tullut todettua.
Paikoissa, joissa sitä järjestetään vain silloin tällöin, on ongelmana se, että osallistujat eivät oikein tiedä, milloin pitäisi istua, milloin seistä. Olin aluksi sillä kannalla, että pitäisi olla selkeät tekstit ja opasvihkot kaikille. Pitkään vannoin hankkivani jostain sellaisen tai kokoavani jopa itse. Mutta nyt, yli vuoden jälkeen, luulen alkaneeni käsittää, mistä siinä oikeasti on kyse.
Uskon, että on periaatteessa hyvä ymmärtää, mitä minäkin hetkenä tapahtuu. Mutta se ei ole missään tapauksessa tärkeintä. Koska jos siihen keskittyy, niin messua voi alkaa vahingossa pitää suorituksena tai papin ja palvelijoiden toteuttamana taiteena, ja sellaiseksi se ei sovi yhtään.