Minä olen joskus törttöillyt englanninkielisessä messussa. Käyn siinä vain silloin kun en jostain syystä pääse päämessuun eli tyyliin kerran vuodessa. En osaa niitä vuorosanoja ulkoa englanniksi, joten siinä tuli vähän sekoiltua ja sitten se sekoilu jäi päälle ja mokasin ehtoollisenkin. Fiksu ihminen olisi tietenkin ottanut sen opaslehtisen sieltä hyllystä
Meillä Novus Ordossa tehdään juuri näin. Pappi seisoo kyllä kasvot kansaan päin, mutta lausuu osan rukouksista hiljaa kuiskuttelemalla. En ole ihan varma, mutta joskus olen ollut kuulevinani, että kuiskuttelisi latinaksi mutta tosiaan ei tuosta selvää saa eli varma en ole.
Voisin siteerata vähän Matrixia: “No one can be told what the Novus Ordo is. You have to see it for yourself.” Paitsi kun ihan selvästi sitä ei sittenkään tiedä.
Tähänastisissa tutkimuksissani olen saanut selville sen verran, että Trenton kaanonit kieltävät liturgian ja sakramenttien muuttamisen. Siitä, miten paljon ja missä tilanteissa muutos on sallittua, voi olla pientä epäselvyyttä. Mutta siitä, että viime vuosisadan puolivälissä rajasta mentiin yli reippaasti, ei ole mitään epäselvyyttä.
Edellistä ei muuten ehkä tietäisi, mutta 1786 sattui sellainen hassu episodi kuin Pistoian synodi. Paavi Pius VI (1775–1799) sanoi siihen painavan ja kielteisen sanan bullassa Auctorem fidei (1794). Yksi Pistoian synodin ajamista jutuista oli liturgian romuttaminen / virtaviivaistaminen / keksiminen tyhjästä uudestaan / muuttaminen valistuneeseen ja protestanttiseen makuun sopivaksi. Joten kun Vatikaani II:n Sacrosanctum Concilium esittää saman ajatuksen, niin se on tuomittu harhaksi jo kourallinen sukupolvia aikaisemmin.
Olen toisaalta saanut tietooni, että viimeinen radikaalien taholta koskematon Missale Romanum oli Benedictus XV:n (1914–1922) aikana vuonna 1920 julkaistu.
Käsittääkseni uuden messun valmisteli Montinille eli paavi Paavali VI:lle sellainen hämärä hahmo kuin Annibale Bugnini. Työtä teki periaatteessa komitea, jonka sihteeri Bugnini oli. Kuitenkin yksi komitean jäsenistä anoi lopulta eroa paavilta, koska hänen mielestään muutokset, joita paavi oli haluamassa messuun, olivat aivan sietämättömiä. Paavi oli tästä hämmentynyt, koska hänen mielestään komitea oli se, jolta riitti kaiken aikaa radikaaleja ideoita. Eli Bugnini sanoi paaville, että komitea vaatii, ja komitealle, että paavi vaatii. Bugninin oma päämäärä, omin sanoin ilmaistuna, oli riisua messu kaikesta sellaisesta, mikä voisi olla epämukavaa protestanttisesta näkökulmasta.
Mielenkiintoinen väite, josta etsin vielä lisää tietoa, on että Novus Ordoa ei olisi propagoitu paavin auktoriteetilla ollenkaan. Nopein selitys tähän on, että jos Paavali VI olisi laittanut nimensä alle aivan kaikkeen, niin joku olisi haistanut palaneen käryä ja koko vuosikymmenen mittainen kaiken ylösalaisin kääntäminen olisi ollut vaarassa peruuntua. Tämän mukaan uusi messu siis levisi ja levitettiin ilman, että sillä oli pohjimmiltaan siihen tarvittavaa laillista asemaa. Mahdollisesti siksi, ettei se olisi ikinä sellaista oikeasti saanut.
Sitten tullaan siihen, miksi tämän koko ajatelman päätin kirjoittaa. Nimittäin näyttää siltä, että Novus Ordon leviäminen aiheutti messun sisällön suhteen täyden kaaoksen. Joko sen mukana tuli ohjeistus, että kaikenlainen luovuus ja innovointi on toivottavaa. Tai sitten ohjeistus oli niin puutteellista, että jokainen alkoi korjailla sitä omalla tahollaan. Tai sitten levisi joku yleinen mentaliteetti, että messusta sai viimeinkin tehdä osallistujiensa näköisen. Joten sitä piti lähteä yrittämään kaikella mahdollisella kokeilemisella.
Koska suomalaiset ovat keskimäärin tylsiä ihmisiä, kuten toisaalla on jo todettu, sai Novus Ordo täällä viimeistään näihin vuosiin mennessä sellaisen suhteellisen muodollisen ja vanhoillisen olemuksen. En tiedä, miten villiä on ehtinyt olla 70-luvulla.
Näen myös välillä väitteitä, että kirkossa käyminen romahti messun “uudistumisen” ja kokeilemisen alkamisen myötä. Mutta myös väitteitä, että avioerojen, aborttien ja ehkäisyn käytön määrä räjähti samoihin aikoihin.
Näyttää kuitenkin siltä, että on joku jano, nälkä, kaipuu tai kolotus, mitä se ei ole onnistunut täyttämään näiden noin viidenkymmenen vuoden aikana. Tämä ilmenee siinä, miten jatkuvasti joku sanoo, että Novus Ordossa voi tehdä myös sitä ja tätä vanhalla tavalla. Että Novus Ordo on hyvä siksi, että se ei estä sitä ja tätä hyvää asiaa, jos joku vaikka haluaa sen yllättäen tehdä. Eli Novus Ordon ehdottomasti paras puoli on, että siitä voi, vähän sieltä, vähän täältä, tehdä vähemmän Novus Ordon. Voi kääntää papin etuperin. Voi lisätä latinaa sinne tänne. Voi lisätä jopa gregoriaanisen kuoron. Voi jättää välistä kaverin kättelemisen—kuten ilokseni olen nyt havainnut tapahtuneen muutaman kerran. Ja voi viettää koko himmeliä hartaalla asenteella. Tätä viimeistä kuulen korostettavan aivan erityisesti, että ei sillä itse messulla ole mitään merkitystä, kun koko homman merkitys nousee sinun sisältäsi.
Samaan aikaan luterilaiset papit ovat alkaneet hääräillä ad orientem sekä LHPK:ssa että EVL:ssä. On alettu laulaa psalmeja ja lisäillä hienouksia sinne tänne. Minulle LHPK:n muutaman vuoden takainen messu-uudistus tuntui lähinnä masokistiselta. Jos sunnuntain aamun Novus Ordo alkaa samaan aikaan kuin LHPK:n messu, niin ensinmainitusta ehtii sen loputtua kävellä jälkimmäiseen, eikä siellä olla vielä aloitettu edes ehtoollista.
Nykyaikainen ja yleinen lähestymistapa on käsittääkseni se, että kirkko järjestää mitä järjestää ja minä valitsen niistä, mitä se järjestää, sen messun, minkä koen itselleni helpoimmaksi ja mukavimmaksi. Paitsi että se ei oikein pääse toteutumaan, koska Novus Ordo on tuunaamisen alla, jokainen pappi viettää sen vähän omalla tavallaan ja Trenton messu on pienen erikoisuuden asemassa.
Vertailun vuoksi LHPK:n messu ei minulle ollut helppo eikä mukava, mutta menin sinne taannoin niin usein kuin pääsin, koska nautin tietynlaisesta oikeappisuuden ajatuksesta. Vähän kuin että jos sen jaksaa istua alusta loppuun, niin varmasti on ansainnut ja saavuttanut jotain. Tai ehkä ajattelin myös niin, että yhteiset koettelemukset yhdistävät. Vaikka minun kohdallani se ei oikein toiminut. Tai sitten olen vain niin moukka, että sen kaiken laulamisen merkitys ei minulle ehtinyt avautua.
Lopulta tässä on kuitenkin kyse siitä, että normaali tämän päivän katolilainen, etenkin tuore suomalainen käännynnäinen—koska heitä olen eniten jututtanut ja heidän ajatuksiaan eniten kuullut—ajattelee messua, siis juuri katolista messua, hyvin protestanttisella tavalla. Ei ehkä niinkään muodollisena suorituksena kuin opetustilanteena. Jotkut ehkä vielä yhteisöllisenä hetkenä. Neljäntenä vaihtoehtona on Tuomasmessusta tuttu tapa ajatella sitä emotionaalisena ja taiteellisena elämyksenä, jossa sen nimen mukaisesti ei ole merkitystä sillä, että uskooko vai eikö usko. Tai—sen järjestäjien tekemän esittelyn mukaisesti—paikkana etsiä avaraa uskoa ja uutta tulkintaa. Siis suomeksi omaa itseään tai rusinoita pullasta.
Tämä viimeinen nostaa oikeastaan esiin koko keskeisimmän piirteen siinä, mikä edellisen vuosisadan aikana muuttui katolisessa ajattelussa: Sen, että messulla ei ajatella olevan mitään sinänsä yliluonnollista ulottuvuutta. Tai sitten a) suoritus, b) opetustilanne, c) yhteisöllinen hetki tai d) aistillinen elämys määritellään tavaksi, jolla Jumala tai yliluonnollinen “kohtaa meidät”. Joko siinä, että me yhdessä julistamme uskoa itsellemme ja toisillemme laulamalla paljon ja lausumalla paljon yhdessä. Tai siinä, että pappi julistaa meille Raamattua. Tai siinä, että kohtaamme Jumalan toisissamme kun kokoonnumme yhdessä messuun. Tai siinä, että Jumala kohtaa meidät aistiemme kautta, siis vähän romantiikan tapainen lähestyminen.
En oikeasti, kuitenkaan, enää, ajattele että oikea usko on mitään noista. Se ei voi olla romantiikkaa, siis jonkinlaista nostalgista haikailua johonkin yksinkertaisempaan. Se ei myöskään ole pelkkää opettamista tai julistamista. Eikä se varsinkaan ole mikään emergentti tai yhteisöstä nouseva asia, joku ihmisten kollektiivinen, uskonnollinen vaisto, jota juhlitaan yhdessä. Tämä on sellainen juttu, missä olen itsekin katolistuessani tullut julistaneeksi itselleni ja ehkä vähän muillekin puoliksi huuhaata. Mutta tää kaikki liittyy oikeastaan Vatikaani II:een ja Nouvelle Théologieen ja kuuluu toisaalle.
Näin ilmeisesti kävi USA:ssa. Siellä myös sääntökuntia purkautui ja niiltä ajoilta on jäänteenä ainakin tämä “Nuns on the Bus” - ilmiö. Myös katolisen koulu- ja yliopistolaitoksen purkautuminen, ja osittain joidenkin katolisten sääntökuntien taholta aktiivinen purkaminen, liittyi asiaan.
On kuitenkin liioiteltua väittää tämän johtuneen pääasiassa messu-uudistuksesta. Luterilaiseen suuntaan messua ei nyt missään tapauksessa haluttu muuttaa. Luterilaisuudella on merkitystä lähinnä Saksassa ja pohjoismaissa eivätkä nämä ole kirkon kannalta mitään ydinalueita.
Kyseessä on messu-uhri ja ehtoollisaineiden muuttuminen Kristuksen ruumiiksi ja vereksi. Tässä mielessä paavi ehkä tekisi oikein, jos kieltäisi maallikoilta keskustelun koko aiheesta. Jos messu vietetään huolettomasti ja väärin, niin se on papin vastuulla. Yleinen keskustelu kuitenkin menee siihen, että mitkä ovat motiivit ja miten kukakin asian kokee ja traditionalistit alkavat käyttämään samoja argumentteja kuin liberaalit. Nykyisin molempia messuja voi viettää ja olisi hyvä, jos liberaalien ja traditionalistien välisen taistelun rintama ei siirtyisi keskelle messua, vaan sinne missä sille taistelulle oleelliset asiat ovat, eli suhteessa yhteiskuntaan ja opin muuttumattomana välittämiseen.
Itse Novus Ordo on hyvinkin hyvinkin yliluonnollisuuteen ulottuva ja siitä lähtöisin, eikä sen ero Trenton messuun ole mitenkään dramaattinen siinä suhteessa. Pitäisi muistaa, että messu on täydellinen messu vaikka se vietettäisiin jossain muualla kuin katedraalissa. Paikoissa missä ei ole messupalvelijoita ja mihin pitää kerätä tuolit riviin johonkin seurakuntasaliin tai jopa ulkoilmassa. Eli se on myös ihan reaalinen, ajassa tapahtuva tapahtuma, eikä pelkästään filosofinen tai teologinen meditaatio.
Voisiko joku, jolla on oikeudet ja joka osaa tehdä sen, siirtää tästä ketjusta heksapsalmikeskustelun ketjuun Ortodoksinen kirkko ja usko, luullakseni numerot 42-47 ja 50-51? Oli minun hölmöyttäni sekaantua tähän keskusteluun ortodoksiaiheella.
Ei se ollut mitään hölmöyttä. Ihan mielenkiintoista keskustelua, ja ainakin minä luin mielelläni vaikka en osaakaan aiheeseen oikein mitään kommentoida.
Yksi vaihtoehto olisi toki muuttaa otsikkoa siten, että se sopii molemmille. Jos joku keksii hyvän otsikon niin antaa palaa. Tai voihan sen siirronkin toki tehdä, jos niin halutaan.
Sinähän se väitit uudistuksia liberaaleiksi ja nyt väität siitä olevan keskustelua, vaikka et edes pyri esittämään miten messu muuttui liberaalimmaksi. Eli oma väitteesi aiheuttaa sen suuren epäselvyyden, kun et sitä mitenkään perustele.
Sekään ei oikeastaan ole liberaalia, jos messu vietetään huonosti, huolimattomasti tai välinpitämättömästi. Se on vain surkeaa huonoutta. Tuskin ortodoksisen kirkon liturgiatkaan ovat mitenkään vioittuneita, vaikka onkin uutisoitu, että niitä vietetään myös vasemmalla kädellä huolimattomasti huitaisten. Tai sellaisten pappien toimesta, jotka kannattavat sukupuolineutraalia avioliittoa evankelisluterilaiseen kirkkoon.
@IDA ja @SanGennaro tuostahan oli kehkeytymässä mielenkiintoinen keskustelu. Jäin uteliaana seuraamaan, miten jostain muutaman rukouksen lausumisesta hiljaa päästiin hellaribiiseihin ja messun huolimattomaan viettämiseen
Keskustelu on sinänsä kiinnostava, mutta luulen että näkökulmamme on niin erilainen, että siitä ei synny mitään järkevää keskustelua. Minulla on varmaan hieman änkyrämmät kriteerit, mikä kuuluu jumalanpalvelukseen ja mikä ei.
Noiden poistettujen viestien perusteella sanoisin, että olen aikalailla samoilla linjoilla sinun kanssasi. Kyllä minäkin haluan pitää messun arvokkaana ja mahdollisimman patavanhoillisena.
Mutta kuten @IDA tuossa jo totesikin niin eihän se messu mikään liberaali ole, ei lähelläkään.
Saattaa olla, mutta ei millään tavoin kertonut missä mielessä Novus Ordo on liberaali messu tai mikä siinä on sellaista mikä ei kuulu jumalanpalvelukseen. Voisit kertoa mikä tridentiinisen messun rukouksissa ja teksteissä tekee siitä vähemmän liberaalin? Omasta mielestäni tällaisen vertailun voisi tehdä ja se varmasti kääntyisi tridentiinisen messun eduksi, mutta mistään liberaaliudesta ei kuitenkaan ole kyse, vaan se on vain jotenkin vahvempi. Sen kuitenkin lausuu suurimmaksi osaksi pappi messupalvelijan kanssa niin, että seurakunta ei sitä kuule. Ja vain Raamattua luetaan siinä kansankielellä tai ainakin selostetaan evankeliumitekstin sisältö kansalle.
Novus Ordo itse asiassa on muodoiltaan lähempänä ortodoksista liturgiaa kuin tridentiininen messu.
Luin Trenton opin ja kaanonit messu-uhrista ja Vatikaani kakkosen konstituution liturgiasta. Ensimmäinen käskee selostamaan varsinkin sunnuntaisin ja pyhäpäivisin useasti messun aikana kansalle siitä mitä messussa luetaan. Jälkimmäinen taas opettamaan kansalle vähintään messun vastaukset latinaksi. Ehkä kumpaakaan ei ole tarpeellisella huolellisuudella ja innolla kaikkialla noudatettu. Uudessa messussa ei ole mitään sellaista, joka olisi ristiriidassa Trenton opin ja kaanonien kanssa.
Omasta mielestäni kirkon yhteinen kieli olisi hyvä asia. Se osallistaisi seurakuntaakin ehkä paremmin kuin messun vastaukset ja yhteiset laulut, kun olisi pakko oppia ainakin messun tekstit latinaksi. Toisaalta liturgiaan kuuluvat myös hetki- ja lukupalvelukset ja jos maallikot haluaisivat niitä viettää pitäisi latinan taito olla jo parempi ja jos ne olisi säilytetty ennallaan aikaa paljon enemmän niiden viettämiseen. Uudistuksessa taas tavoiteltiin sitäkin, että maallikot voisivat niitä viettää.
Varmaan sitä voi tälläkin tavoin viettää. Mikään erityinen ansio ei tämä sinänsä ole. Vähän hoopo ajatushan se olisi ottaa jokin yksittäinen riitus oikean jumalanpalveluksen standardiksi.
Ei nyt ole kysymys siitä miten sitä voi viettää, vaan mikä sen sisältö ja muoto on, vaikka se vietettäisiin ihan puhtaasti lukemalla.
Itse muuten otit esille sen mikä kuuluu jumalanpalvelukseen ja mikä ei, jos ideasi on se, että vain ortodoksiset liturgiat ovat oikeita jumalanpalveluksia, niin sen suoraan sanominen selventäisi keskustelua huomattavasti, koska koko keskustelu olisi silloin täysin turhaa. Ellei ole niin rekisröidään sitten se, että sinusta Novus Ordo ei ole oikea jumalanpalvelus, mutta et osaa oikein selittää millainen oikea jumalanpalvelus olisi.
En tiedä, että kukaan olisi puhunut erityisesti luterilaisista. Se, mitä sanoin, perustuu käsittääkseni Bugninin omiin sanoihin. Uuden liturgian synnyttämisessä kenelläkään ei ollut häntä suurempaa roolia.
En näe tuossa ajatuksessa mitään järkeä. Monista syistä. Ensimmäinen on, että sellainen kielto ei mihinkään mitään vaikuttaisi. Toinen on Streisand-efekti. Tosin en usko, että nykyinen paavi enää kykenee sellaista saamaan aikaan. Ihmiset puhuvat kaikesta kaiken aikaa muutenkin. Mutta se viesti olisi silti, että “uuden messun validiudessa on ongelma eukaristian kohdalla; katsokaa, mitä yritämme salata!” Kolmas on se, että maallikoiden uskon kannalta on olennaista ymmärtää, että mihin he edes uskovat, miten ja miksi.
“Tää leipä on nyt vaan Kristus. Ja piste.”
Tiedän, että enemmistöä ei edes kiinnosta käsittää. Mutta ei se itsessään tarkoita, että joku muu olisi varmasti käsittänyt oikein heidän puolestaan. Neljäs on, että jos asiassa ei ole mitään ongelmaa, niin se on nopeasti keskusteltu. Mutta jos on hyvä syy uskoa, että jonkin ongelma on olemassa, niin eikö se pitäisi olla hyvä syy korjata asia? Eikä ainakaan pimittää sitä.
Viides ilmiö on se, että joskus aikaisemmin kirkon oppi perustui filosofiaan. Se perustui asioiden metafyysiseen käsittämiseen. Ja jos jokin asia oli oikeasti mielivaltainen tai vailla merkitystä, niin silloin ensin perusteltiin, että miksi se on mielivaltainen. Sitten sanottiin, miten se siitä lähtien on. Tämä on täysin uusi ja nimenomaan moderni ilmiö, että asiat pitää uskoa siksi ja vain siksi, että joku hierarkiaan kuuluva niin sanoo.
Sekulaarit ideologiat eivät perustu filosofiaan tai metafysiikkaan, eli pyrkimykseen ymmärtää todellisuutta. Vaan siihen, että instituutioihin sisältyvän vallan avulla ajatellaan voida luotavan todellisuutta. Tämä taas näennäisesti onnistuu siksi, että todellisuus käsitetään ensisijaisesti koostuvaksi sosiaalisista ilmiöistä. Tai vallasta. Joka on aina yksilöiden ja instituutioiden välinen asia.
“These are not the droids you are looking for.”
Aina helluntailaisia ja karismaatikkoja kritisoidessani olen yrittänyt etsiä ne juurisyyt ja ne pohjimmaiset periaatteet, että mikä heidät saa puhumaan ja uskomaan absurdeja juttuja. Heillä itsellään ei kuitenkaan ole tällaista käsityskykyä, vaan he olettavat omituisen teologiansa ja omituisen metafysiikkansa olevan tietenkin totta, oikein ja ainoa mahdollinen. Joten he ystävällisesti keksivät, että “ai jaa, sä tarkoitat kritisoida näitä meidän mahdollisia ylilyöntejä! Joo, niitä meki kritisoidaa. Ookoo. Jees.”
Samalla tavalla, kun joku miettii Novus Ordoon liittyviä juttuja, niin tulee aina tämä, että kyse on sen “huolettomasti viettämisestä”. Ja että ratkaisu aivan kaikkeen on tietenkin se, että “vietetään sitä huolella ja hartaasti”. Vaikka kukaan ei ole minun kuulteni tai nähteni tähän mennessä valittanut kertaakaan siitä, että jotain olisi “huolettomasti vietetty”. Joten siitä tulee sellainen vaikutelma, että se on pelkkä tekosyy siirtää huomio pois asiasta.
Jos olen yhden asian huomannut tässä vuosien varrella, niin sen, että en juuri koskaan käy, eikä minulla kovinkaan usein ole edes mitään mielenkiintoa käydä mitään yleistä keskustelua. Tämä on ihan loogista siksi, että yleinen keskustelu tavallisesti polkee paikallaan, koostuu savusta ja peileistä, eikä johda mihinkään lopputulokseen. Joten minua aina kiinnostaa löytää se määrittelevä tekijä, mikä sen etenemisen estää.
Sitäpaitsi oikeasti tiedän, että asia ei ole edes noin. Yksinkertaisesti sen voi sanoa niin, että konservatiivit eivät oikeasti ymmärrä mitään traditiosta. Tästä johtuen puhe traditiosta kuulostaa heistä siltä, kuin joku puhuisi vain motiiveista ja kokemuksista. Tämä on asia, jonka tiedän erittäin tarkasti, koska lopulta koko kirkkoon liitetyksi tulemiseni johtui juuri siitä, että tämä ero on olemassa.
Sitä ei olisi ikinä tapahtunut sen perusteella, mitä näin Novus Ordossa. Ei sen perusteella, mitä kuulin johdantokurssilla. Ei sen perusteella, mitä olen nähnyt ja kuullut niissä muissa tapahtumissa ja kokoontumisissa, missä olen ollut mukana. Ei minkään perusteella, mitä Opus Dei tai neokatekumenaalit (tai Caritas tai dominikaanit) tekevät. Katolinen konservatismi on ajattelultaan varsin samanlaista kuin protestanttinen konservatismi.
Kyseinen ero on koko Owen Barfieldin Saving the Appearancesin pointti. Vaikka se antaa lopulta väärän ratkaisun, niin se kuvaa ongelman varsin oikein. Minua hämmästyttää se, että konservatiivit pitävät näemmä aivan oikeasti traditionalisteja niin hölmöinä, että he ovat vain kiintyneet siihen, miltä tietty messu kuulostaa ja näyttää. Tai että 1) messu voi kuulostaa ja näyttää melkein miltä tahansa, 2) kunhan siinä tapahtuu oikein asetettu eukaristia, joten 3) täytyy olla aivan turhat ja toissijaiset ne syyt, miksi joku tahtoisi pitää yhdestä messusta kiinni mieluummin kuin jostain toisesta.
Stephen R. L. Clarkin essee How to Believe in Fairies (1987) sivuaa samoja teemoja. Luin sen nyt uudestaan. Kuten artikkelin Why We Believe in Fairies (2017) samasta aiheesta, samalta mieheltä. Nämä ovat hieman vaikeaselkoisia. Ja minusta tuntuu, että melkein pitää tietää etukäteen, minkä puolesta ne ovat argumentoimassa.
Barfieldin kirjan nimessä esiintyvä ‘appearances’ eli vaikutelmat on juuri se, miltä jokin näyttää tai kuulostaa. Mutta siinä ei ole kyse aistimuksien “pelastamisesta”. Vaan sen ajatuksen, että se aistimus olisi objektiivisesti muutakin kuin vain aistimus.
Tarkoitat varmaan liberaaleja ja konservatiiveja. Traditionalistit ovat vielä eri asia.
Lex orandi, lex credendi. Messu on suurin ja tärkein kaikista kirkon rukouksista. Jos rukoillaan kovasti eri tavalla, niin silloin myös uskotaan eri tavalla. Eli välitetään eri oppia. Yksi vanha vitsi meni, että konservatiivit aina vakiinnuttavat sen, minkä puolesta edellisen sukupolven liberaalit ovat taistelleet.
Erimielisyys traditionalistien ja muiden välillä on aina ollut paljon syvemmällä kuin moraalin tai yhteiskunnan tasolla. Mutta sen yksi ilmenemismuoto on väistämättä juuri messu. Liberaalit ja konservatiivit ovat tässä merkityksessä liittolaisia, koska he ovat kaikesta muusta lähes samaa mieltä, paitsi juuri moraalista.
Isä Chad Rippergerin artikkeli Operative Points of View on hyvä yleisen tason esitys traditionalistien ja konservatiivien ajattelun eroista. Se on samalla kirjan Topics on Tradition toinen luku.
En voi syyttää ketään yksittäistä henkilöä. Mutta olen huomannut käytännössä, että jotkut konservatiivit puhuvat traditiosta hieman kaksinaamaisesti. He tuntuvat käsittävän tradition jonkinlaisena historian synonyyminä. Että tietenkin meillä on kaikki nämä kertomukset pyhistä ja ajatus siitä, että ollaan ihan Kristuksen itsensä perustamia. Koska traditio on vain sama kuin historia, niin se elää sillä tavalla, että me tuotamme sitä koko ajan. Ei sillä tavalla, että jotenkin eläisimme sen sisällä.
Radio Jerevania voisin lainata siten, että (useammalla kuin yhdellä tavalla) konservatiivit ovat tuoneet kirkon kuilun partaalle. Liberaalit ovat heitä vain askeleen edellä.
Traditionalismi on eri asia, mutta jos traditionalistit lähtevät kirkon opetusvirkaa vastaan siltä pohjalta, että kirkko ei vietä oikeaa messua, niin silloin aletaan irtautua katolisesta traditiosta. Se on ihan olemuksellisesti jo väitteenä sellainen, että se hylkää kirkon hierarkian kirkon keskeisimmässä asiassa.
En tiedä. Pitäisi tutkia tarkemmin miten ja minkälaiset ohjeet Novus Ordon viettoon annettiin. Vatikaani kakkosen konstituutiossa ei määritellä messun muotoa, kuten ei Trentonkaan teksteissä. Itse messun tekstit ja rakenne ovat hyvin traditionalistisia. Olisi hyvä, jos ne jotka arvostelevat messua pureutuisivat siihen mikä juuri teksteissä ja rakenteessa on vikana. Kun näin ei tehdä vaikutelmaksi jää vain se, että paikallinen tapa viettää messua ei miellytä. Toki viaksi voidaan laskea myös se, että varsinkin musiikin suhteen vapaudet ovat paljon laajempia kuin tridentiinisessä messussa nykyisin.
Tuo, että asiat pitäisi uskoa vain siksi, että joku hierarkiaan kuuluva niin sanoo, ei kyllä päde nykyäänkään. Ne asiat pitää tietysti uskoa mitkä on julistettu dogmeiksi, mutta ne on jo perusteltu usein pitkänkin tutkimisen jälkeen. Lisäksi se, että Jumalan olemusta voi ja pitääkin tavoitella myös järjen avulla on kirkossa ihan peruskauraa nykyisinkin. Ei se ole joku menneisyydessä ollut asia, joka olisi unohdettu. Maailmassa, tai ainakin eurooppalaisen kulttuuripiirin maailmassa se on laajalti unohdettu ja kirkon vaikutusvalta siinä maailmassa on myös huomattavasti heikentynyt.
Tämä on vähän kaksipiippuinen juttu. En minä halua kuulla messussa mitään kitaran rämpytystä tai afrikkalaista käsien taputtelua. Vielä vähemmän jotain vapaiden suuntien tyyppistä musiikkia. Eli viaksi minäkin tuon vapauden laskisin. Kirkkoon kuuluu kirkkomusiikki. Toisaalta taas musiikki ei ole mikään oppikysymys, vaan kulttuuriin liittyvä asia. On kuitenkin hyvä, että siinä on vapauksia (kunhan ne vapaudet eivät tule suomalaiseen messuun ).
Tässä olen samaa mieltä. Varsinkin, kun meillä on kuitenkin enemmistö ulkomaalaisia niin olisi ainakin heille helpompaa. Samaten meille suomalaisille ulkomailla käydessä. Kyllähän Raamatun lukukappaleet ja evankeliumi + saarna voisivat edelleen olla kansankielellä. Jokainenhan voi lukea omasta Raamatustaan ne samat kohdat. Näin meillä ainakin tekevät monet.
Tuo varmasti pitää paikkansa. Nyt kun tuo tridentiininen on käyty, niin sanoisin että varmasti molemmille on paikkansa. Minulle tuo ero tridentiinisen ja Novus Ordon välillä näyttäytyi juuri tuolla kuvailemallasi tavalla. N.O.:ssa seurakunnan on pakko pysyä koko ajan valppaana, että pysyy mukana vuoropuhelussa. Tridentiinisessä taas painopiste oli siinä hiljaisessa rukouksessa. Pääsin johonkin syvän rukouksen tilaan, jota en edes osaa kuvailla. Koska kukaan ei oikein tuntunut tietävän milloin seistään, istutaan tai polvistutaan niin siitäkään asiasta ei tarvinnut stressata. Koko messun ajan näkyi kaikkia kolmea vaihtoehtoa iloisesti sekaisin samaan aikaan. Jokainen pystyi siis keskittymään siihen rukoukseen eikä vuoropuheluun papin kanssa.
Toisaalta Novus Ordossa juuri se vuoropuhelu on hienoa. Sanoisin, että molemmat ovat hyviä ja tarpeellisia. Ehkä joskus jonain päivänä saamme tridentiinisen meidänkin seurakuntaan… Toisaalta eipä tuo nyt mikään mahdoton matka ole silloin tällöin Stadissa käydä. Eli tässä kävi juuri niin kuin arvelinkin. Kerran kuussa Henkkaan
).