Max, avaa hieman. Olen käynyt vain Novus Ordo messuissa. En pidä siitä, että naiset lukevat Raamatun tekstit, sillä perinteisesti ne ovat miesten tehtäviä.
1 tykkäys
Luterilaisessa kirkossa on messu pidetty ad orientem ja versus populum on viimeaikainen uutuus.
Novus Ordossa on vanhaan verrattuna:
- eri kalenteri
- eri Raamatun lukukierto (huomattavasti laajempi kuin vanha)
- eri kaava, jonka eroista vanhaan on kirjoitettu kokonaisia kirjoja
- käytännössä usein eri kieli ja musiikki, joskaan uusi messu ei edellytä näitä
1 tykkäys
Jos asuu HELLsingissä, niin varmaan voi elvistellä tridentiinisestä messussa, mutta muualla, no chance. Tutkittua kaikkea mahdollista, niin Vatikaani 2 on pahempi heresia kuin protestanttinen heresia. Paavi Fransiscus on suurempi harhaoppinen kuin Luther tai Tyndale. Kaikki tämä pachemama sekoilu tekee Alexander Tschugguel:ista suuremman Jumalan miehen kuin mitä tämä nykyinen paavi on. Mikä oli messu alunperin, sitä ei voida muuttaa. Mutta miten voi nykyihminen Suomessa tehdä, kun messussa on tarjolla vain välimallin messu? Nyt jo ehdotetaan, että nainen voi olla pappina. Sedevakantistit ovat väärässä, mutta kun nykyinen paavi on pahempi kuin Luther? Mitä voi enää Kristitty tehdä. En ole katolinen, koska en ole syntynyt katoliseksi. Se kai on jokin kirous, jonka protesti on tuonut, jonka esi-isät nielivät. Katoliseksi kääntyminen vaatii liian paljon, koska vaaditaan sellaista, mihin ihminen ei pysty.
Kannattaa myös muistaa, että kaikki paavin sanoma ei ole ex cathedra. Paavi voi sanoa hupsuja asioita, mutta se taas on aivan eri asia kuin kirkon opin muuttaminen. Sitä taas Franciscus ei ole tehnyt. Eikä sitä myöskään tehdä siten, että paavi nyt sattuu haluamaan jotain muutoksia ja antaa käskyn toimia.
En ole seurannut kovin tarkkaan tuota pachemama -keissiä, joten en ota siihen kantaa. Näissä jutuissa kun tuppaa usein mopo keulimaan, ja todellisuus saattaakin olla jotain muuta kuin “Seiska” meille kertoo. Sen olen tässä katolisten vuosieni aikana oppinut, että uutisointi katolisesta kirkosta on usein aika värittynyttä.
Mitä ihmettä tämä nyt tarkoittaa? Mikä tarkalleen ottaen Novus Ordossa on vikana?
Ehdottaa toki voi. Ei tule toteutumaan. Ja jopa ihan Franciscuksen sanomana 
https://yle.fi/uutiset/3-9266859
Minä liityin katoliseen kirkkoon 90-luvulla, eikä minulta kyllä vaadittu mitään yli-inhimillisiä ponnisteluja.
Ei ole. Jos olet ollut hereillä historian tunneilla, niin tiedät kyllä miksi esi-isäsi kääntyivät luterilaisiksi. Ei heillä ollut vaihtoehtoja, eikä heiltä kysytty haluavatko he sitä.
Tämä on oikeastaan tosi hassua. Olen nyt katsonut piispa Williamsonin luentosarjan neljä varsinaista osaa, ja meneillää on konferenssin summaava viides osa.
Todettu sellaista, että…
-
Arkkipiispa Lefebvre oli varovainen Vatikaani II:n harhaoppiseksi sanomisen kanssa, koska harhaopiksi kutsuminen edellyttää oikeasti sitä, että dokumentoi ne kohdat, missä harhaoppi esiintyy ja minkä nojalla se on harhaoppia.
-
Olen kuullut ennenkin, että Vatikaani II on niin harhaoppia kuin mahdollista, ilman että se on varsinaisesti, suoraan ja avoimesti sitä.
-
Arkkipiispa Lefebvre siksi mieluiten sanoi, että Vatikaani II tulee harhaopista ja se johtaa harhaoppiin. Ensimmäinen on ihan virallista historiaa. Jälkimmäisen näkee kun katsoo ympärilleen. Itse teksti on siinä välissä vain väline eräänlaisen hämmennyksen luomiseen.
-
Vatikaani II:ta on sanonut harhaopiksi, relevantit kohdat dokumentoiden, kaniikki Gregory Hesse. Hänen puheitaan ja opetuksiaan löytyy kun vähän hakee Youtubesta. Lisäksi löytyy muidenkin tekemiä listoja ilmiselvästi traditiota vastaan puhuvista kohdista.
-
Arkkipiispa Lefebvre itse allekirjoitti enemmistön Vatikaani II:n dokumenteista. Tämän hän teki juuri siksi, että ne olivat niin monitulkintaisia. Joten hän ensin oletti, että tietenkin teksti on tarkoitus lukea historiallisen opin valossa.
-
Vatikaani II ei niinkään suoraan hyökkää vanhaa oppia vastaan tai kumoa sitä, kuin luo tahtotilan ja tavan ajatella, visioi tulevaisuuden ja kirkon sisäisen elämän, jossa oppi ja traditio yksinkertaisesti jätetään taakse.
-
Vatikaani II on sillä tavalla mielenkiintoinen ilmiö, että sitä sanovat hyväksi, oikeaksi ja vaarattomaksi henkilöt, jotka eivät osoita minkäänlaista kykyä itse analysoida tekstien sisältöä. Tästä voi päätellä, että nämä henkilöt a) eivät tiedä, mitä uskovat tai b) eivät usko mitään. Joten heillä ei ole mitään, mitä vertailla tekstin kanssa ja huomata ristiriitaa sen ja uskomustensa välillä.
-
Käytännössä Vatikaani II lakkautti paavin hengellisen roolin. Tämä näkyi myös siinä, että Paavali VI laittoi myyntiin paaviuteen kuuluvia pyhiä esineitä. Paavista tuli tapahtumien myötä jonkinlainen kommunistista puoluesihteeriä vastaava hahmo, ylin vertaisten joukossa. En ikinä ennen ajatellut, että sedevakantismin parhaat perusteet olisivat paavin itsensä teoissa konsiilin jälkeen. Enkä tähän hetkeen asti pitänyt itseäni millään tavalla sedevakantistina. Nyt pitää miettiä asia uudestaan.
Eli jos paavius ymmärretään sen kautta, että mitä paavius on ja miksi se on sitä, niin koko Vatikaani II:n kirkko on oman vakaumuksensa perusteella oikeastaan täysin sedevakantistinen. Heillä on joku mies istumassa paavin istuimella, jota kutsutaan paaviksi, mutta joka ei oman ilmoituksensa ja Vatikaani II:n tuoman, uuden ymmärryksen valossa ole ollut paavi vanhassa merkityksessä enää 1960-luvun jälkeen. Tällä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä joku Bergoglio sanoo tai tekee—oli se oikein tai väärin, tykättävää tai inhottavaa—vaan sen kanssa, että Paavali VI lakkautti paaviuden, eikä sitä ole enää sen jälkeen näkynyt. Tittelillä on ollut jatkajia, mutta tehtävän sisällöllä ei ole ollut.
Vatikaani II:n aikana sattui tapaus, että jonkun kokoukseen osallistujan salkku katosi. Se löydettiin ja sen sisältö tutkittiin, jotta se olisi mahdollista palauttaa oikealle omistajalle. Sieltä löydettiin muistiinpano, jossa puhuttiin paaviuden lakkauttamisesta. Salkun sisältö näytettiin Paavali VI:lle, jonka sanotaan järkyttyneen siitä kyyneliin asti. Ja ryhtyneen johonkin toimenpiteeseen, jonka seurauksena Lumen Gentiumiin kirjoitettiin sen 16.11.1964 päivätty liite.
-
Vatikaani II muuttaa siten käsityksen myös papin tehtävän sisällöstä. Siitä on peräisin väite, että papille kuuluu pelkän vihkimyksen perusteella valta opettaa, pyhittää ja hallita. Vanha ymmärrys oli, että näistä ainoastaan pyhittäminen tuli vihkimyksestä. Kaksi muuta saatiin kirkon hierarkialta, eli piispojen kautta lopulta paavilta. Mutta jos paavius on lopetettu, niin tietenkin opettamisen ja hallitsemisen valta täytyy tulla jostain muualta. Osan aikaa se ei tule mistään. Osan aikaa se tulee piispalta. Osan aikaa pappi saa sen vihkimyksestään. Homma on joka tapauksessa sekaisin kuin käkikello ja jälkikin näyttää kovasti siltä. Kaikki vain esittävät, että se on business as usual.
-
Uskon, että jos ihmisellä on hengellisiä tarpeita ja toiveita, niin hän huomaa, että asiat ovat pahasti pielessä. Vatikaani II:n teksteistä nimenomaan puuttuu varsinainen hengellinen sisältö. Niissä kirkko saa uuden määritelmän sosiaalisena ja poliittisena ilmiönä. Tekstit oikeastaan määrittelevät koko ihmiskunnan Jumalan kansaksi, mutta Katolisen kirkon jollain ripauksen erityisellä tavalla vielä samaksi. Ehkä niin, että sekä Katolisen kirkon papit ja maallikot ovat yhdessä jonkinlainen “papisto”. Sitten muu maailma on jollain tavalla vähän “maallikompia”.
Tämä “maallikoiden pappeus” ja “pappien maallikkous” on joka tapauksessa yksi Opus Dein kuumimpia ideoita. Opus Dein julkaiseman kirjan mukaan Alvaro del Portillo, siis Escriván seuraaja, onnitteli Escriváa siitä, että Vatikaani II teki kirkon virallista oppia kaikesta, mitä hän oli opettanut vuodesta 1929 lähtien. Kaniikki Hesse ei paljoa Opus Deistä puhunut, mutta kutsui silti järjestöä Vatikaani II:n kirkon aivoiksi. Eli Vatikaani II:n ideologia on ollut ensin Opus Dein ideologia.
-
En muuten olisi lähtenyt mitään summailemaan nyt, mutta piispa Williamson mainitsee näiden lisäksi kaksi sellaista innovaatiota, joilla on vähän suurempi merkitys. Vatikaani II:ssa on ajatus, että ihmisen synnit eivät voi loukata Jumalaa. Oikeasti tähän kysymykseen on kaksi tai kolme eri vastausta, joista jokainen on totta samaan aikaan, koska ne ovat totta eri merkityksessä. Mutta jokin Vatikaani II:ssa ottaa sen niin, että Jumalan perimmäinen muuttumattomuus, siis impassability, laajenee koskemaan koko synnin kysymystä.
Tästä seuraa, että syntiä Jumalaa vastaan ei oikeastaan ole enää olemassa. Sen tilalla ovat synnit lähinnä toisia ihmisiä vastaan. Kirkon vanhassa opissa synti oli aina rikkomista ensin Jumalaa, sitten ihmisen omaa sielua ja vasta kolmantena lähimmäistä vastaan.
-
Synnin katoamisesta seuraa, että myöskään sovitusta ei tarvita. Jumala ei ole ihmiselle vihainen, eikä ihminen ole Jumalalle mitään velkaa. Sen sijaan Jumalan tuleminen ihmiseksi ja kuoleminen ristillä oli solidaarisuuden osoitus ihmistä kohtaan. Vatikaani II:n tekstit ovat täynnä sitä, miten ihminen on kaikkeuden tärkein asia.
Nyt minun pitää tehdä vähän tunnustuksia. Ensinnäkin, viimeisinä vuosinani luterilaisena tulin keksineeksi—osin omasta päästäni, osin varmaan Girardista lukemalla—ajatuksen, että sovitus tapahtuisi solidaarisuuden kautta. Se pelastuisi, joka samaistuisi Jumalan kärsimyksiin ja sillä tavalla löytäisi “yhteisen kielen” tai “yhteisen sävelen”, tunnustaisi Jumalan teon arvon ja sillä tavalla tulisi takaisin yhteyteen. Todistuslauseena käytin tässä Joh. 3:14 ajatusta, että Jumala kohotetaan ristille, ja ihmisen tarvitsee vain ensin katsoa ja sitten kokea yhteyttä.
Synnin katoamisesta seuraa myös se, miksi Vatikaani II:n kirkko ja sen kyseenalaista valtaa jäseniinsä käyttävät järjestöt (kolme suurinta ainakin) ovat vähentäneet messusta sen uhrimerkityksen minimiin. Jonkin lähteen mukaan 70 % vanhan messun sisällöstä menetti merkityksensä Novus Ordossa, aivan heti Aspergesista alkaen.
Mutta vielä tulee lisää tunnustuksia. Luterilainen käsitys sovituksesta keskittyy siihen, että Jumala kärsi ristillä. Että kärsimys oli maksu, jonka perusteella pelastus on ilmainen kaikille halukkaille. Jos ottaa sen vaan eläessään vastaan, niin muuttuu pyhäksi ja suorastaan lennähtää taivaaseen kuoleman hetkellä. Sitä ennen on vähän auki, että mitä pitää tai tarvitsee tehdä, jos mitään. Vatikaani II:n kirkossa on kuitenkin niin, että kaikki merkitys laitetaan ylösnousemukselle. Kaikki on vain lahjaa Jumalalta ihmisille. Ehtoollisen asettamista kutsutaan sen vuoksi Novus Ordossa lahjojen valmisteluksi. Messusta on tullut yhteyden juhla. Jos sen kuulee oikein, etenkin kontrastina rukoukseen ja uhraamiseen, niin se on protestanttisempaa kuin protestantismi. Jotkut katolisuutta vastustavat, kiihkoilevat baptistit ovat sitä mieltä, että katolisuus on niin messukeskeistä ja etenkin uhrikeskeistä. Heille pitäisi kertoa, että eipä ole ollut enää vähään aikaan.
Olen tässä samalla lakannut olemasta David Bentley Hartin fani. Hänen teksteistään nimenomaan, siis myös The Beautystä, jää tuohon käsitykseen, että uhraamisella, kuuliaisuudella ja tottelemisella ei ole mitään roolia kaikkeuden järjestyksessä. Niiden tilalla on tuo sama ajatus, että kaikki on yhtä lahjaa, joka vain annetaan uudestaan ja uudestaan. Koko
forenssisenefektiivisen vanhurskauden ajatus näyttää siinä yhdeltä karkin syömiseltä.Hoksasin jotenkin puoliksi vahingossa kärsimyksen ja uhrausten hengellisen merkityksen tässä kuluneen vuoden tai puolentoista aikana. Vanhassa katolisessa opissa ero luterilaisuuteen on se, että uhrauksia ja kärsimyksiä edellytetään myös uskovalta. Yhteyttä Jumalaan ei voiteta tai osteta niillä, vaan se koostuu niistä. Jos syntiä ei ole, niin kaikki ihmisen tahtoma on sinänsä neutraalia. Mutta jos on olemassa lankeemus, niin silloin kaiken järjen mukaan ihmisen tahto on vääristynyt, eikä yhteys Jumalaan palaudu ennen kuin se oikaistaan. Silloin yhteys Jumalaan koostuu siitä oikaisemisesta.
Eli luterilaiset tunnustavat uhraamisen Jumalan osalta, mutta pääosin tai kokonaan kiistävät sen ihmisen osalta, ja siten kiistävät myös sen ajalliset hedelmät. Vatikaani II, von Balthasar ja Hartin lahjakosmologia kiistävät kaiken uhraamisen hengellisessä mielessä, niin Jumalan kuin ihmisen kohdalla. Sen tilalla ne toki sallivat sosiaalisen ja poliittisen uhrautumisen. Tätä paavi Franciscus nimenomaan alleviivaa Christus Vivitissä, että yhteyden ja uskon kohteena pitäisi olla muu ihmiskunta ja yhteiskunta ennen Jumalaa.
Hart ei ole mennyt pilalle uudemmissa kirjoissaan jotenkin yllättäen. The Beautyssä ei ole kuin muistaakseni kerran viitattu apokatastasikseen. Mutta teoreettinen pohja, jonka se esittää, on mahdollista lukea sekä tomististen oletusten kanssa että ilman niitä. Vatikaani II:n tekstit ovat käsittämätöntä söheröä ja niistä näkee joka kohdassa, että ne on laadittu siten, että niitä voi lukea kahdella vastakkaisella tavalla sekaisin. The Beauty of the Infinite taas on puhtaampi ja kuivempi esimerkki siitä, että tekstin merkitystä ei voi ymmärtää itse tekstistä. Siinä olennainen avautuu vasta, kun käsittää, minkä näkökulman se jättää pois tai mitä se kieltäytyy tunnustamasta tai mainitsemasta.
-
Minulla on ollut jonkinlainen hölmö välivaihe, jonka merkitystä en vielä ihan ymmärrä. En jostain syystä voinut suoraan vaan luterilaisena kiinnostua traditiosta, Aristoteleestä ja Pyhästä Tuomas Akvinolaisesta. Ehkä siksi, että nämä edellyttävät vakavasti uhrausten, itsekurin ja hyveiden perustan omaksumista. Kun taas siinä rinnalla on jotain, mitä piispa Williamson kutsuu nimellä suklaaklubi. Joka on juuri tämä Vatikaani II:n, Focolaren, Opus Dein, Neokattien, Maritainin Humanisme intégralin, Novus Ordon, Hartin, von Balthasarin, karismaatikkojen, piispa Robert Barronin, emergentin seurakunnan, verkostojen, hengen uudistusten ja muiden ajatus Jumalasta ihmistä varten.
Väistämättä myös protestanttien ajatus. Mutta sitä ei taaskaan näe jos ei jonkin aivan ulkopuolisen kehyksen avulla tiedä, mitä etsiä. Sitä, mitä tarkoittaa ihmisen luominen Jumalan kunniaksi—eikä siis itsensä kunniaksi—ei todella voi tietää ennen kuin on tutustunut katoliseen traditioon ja sen käsitykseen ahtaasta portista ja kaidasta tiestä. Aloittaa voi vaikka Baltimoren katekismuksesta.
Ehkä kyse oli siitä, että suklaaklubi näyttää ja kuulostaa niin paljon paremmalta runollisena ja metafyysisenä ilotulituksena. Viittaan tällä The Beautyyn. Sitten, kun sen näkee konkreettisten ihmisten ja järjestöjen kautta, niin se näyttää alusta loppuun teeskentelyltä. Vaikka yleensä se on tarkoitettu kuulostamaan hirveän optimistiselta ja visionääriseltä.
Kyselin asiasta vähäsen toisaalla, ja sain tällaisen vastauksen:
The intention of Pope Paul VI with reference to the New Mass, was to reform the Catholic Liturgy so that it would almost coincide with the Protestant liturgy. Pope Paul VI intended to remove what was too Catholic in the traditional sense in the Mass and to get the Catholic Mass closer to the Calvinist mass. To accomplish this goal, the Consilium enlisted the help of these Protestant observers(?):
- A. Raymond George (Methodist)
- Ronald Jaspar (Anglican)
- Massey Shepherd (Episcopalian)
- Friedrich Künneth (Lutheran)
- Eugene Brand (Lutheran)
- Max Thurian (Calvinist-community of Taize).
Their contribution in creating the New Mass was immortalized in a picture taken of them during an audience with Pope Paul VI after thanking them for their assistance. The image was subsequently published in L’Osservatore Romano on April 23, 1970 with the title: “Commission Holds Final Meeting, Pope Commends Work of Consilium”.
Tuo on kyllä todella mielenkiintoista. Eikös Novus Ordon takia tutkittu paljon vanhoja liturgioita tarkoituksena palata takaisinpäin? En kylläkään ole asiantuntija, vaan tietoni perustuvat siihen mitä esim. informaatiokursseilla yms. on opetettu. Eli tarkoitus ei ollut uudistaa messua, vaan ennemminkin palata takaisinpäin aikaan jolloin kansa osallistui messuun. Toisaalta eihän se Trenton messukaan tyhjästä syntynyt 
En sitten tiedä kumpi on muna ja kumpi kana tässä asiassa.
En kyllä ole ennen kuullut tuollaista väitettä, että protestanttisuuteen olisi pyritty. Toki Novus Ordon “löyhät” säännöt tekevät sen, että siitä saa halutessaan hyvinkin matalakirkollisen toimituksen. Mutta tuskin kenelläkään on tarkoituksena pyrkiä siihen. Ainakaan papeilla. Joillakin luterilaisuudesta kääntyneillä olen sellaista ajattelua havainnut, mutta heitäkin on vain kourallinen.
Minä kiinnostuin alunperin katolisuudesta juuri luterilaisen jumalanpalveluksen takia. Tuntui, että käyn vain katsomassa jokasunnuntaisen teatteriesityksen, josta en saa irti mitään. Siinä kirkon penkissä tuli pohdiskeltua ihan maallisia asioita, kuten että mitenhän se huominen enkun koe mahtaa mennä ja millä verukkeella tällä kertaa lintsaisi liikunnan tunnit. Jossain vaiheessa sitä vaan tajuaa, ettei tässä ole mitään järkeä. Muistin uskonnonkirjassa nähneeni kuvia katolisesta messusta, ja sillä perusteella aloin tutkia katolisen kirkon oppia. Ensimmäisessä messussa tiesin, että tämä se on. Nyt olen tullut kotiin. Missään vaiheessa en kokenut messua “protestanttiseksi”, en edes sinnepäin. Jos olisin, niin kiinnostukseni olisi loppunut saman tien. Toki tämä tapahtui ennen vuotta -95, joten en tiedä millainen on luterilaisten uudistettu messu. (Joku sanoi, että sitä on uudistettu sen jälkeen ja enemmän katoliseen suuntaan. Pitääkö paikkansa vai ei, en tiedä.)
1 tykkäys
@Thinkcat, jos Paavali VI:lla oikeasti olisi ollut tuollainen tarkoitus, luulisi että siitä olisi helppo löytää sitaatti hänen omista teksteistään tai puheistaan. Jos taas tarkoitus on vain arvailujen varassa, sitä voi hyvällä syyllä nimittää esim salaliittoteoriaksi.
Käsitys, jonka olen saanut liturgisesta reformiliikkeestä, on sellainen, että tarkoituksena oli ensisijaisesti kirkon modernisointi. Eli kaikista kolmesta pappeuden alueesta, siis opetuksesta, pyhittämisestä ja hallitsemisesta—joista messu kuuluu keskimmäiseen ja rippi esimerkiksi viimeiseen—piti tulla nykyajan ihmiselle helpommin kulutettavia.
Näin jossain artikkelin, jossa oli käyty lävitse lainausten ja lähdeviitteiden avulla sitä, että mitä kaikkea menneisyydestä ongittiin muutosten osaksi. Siitä tuli vaikutelma, että kirkon alkuajoilta haettiin marginaalisia tai huonoksi todettuja käytäntöjä (kuten pöytäalttari ja kommuunio käteen), jotka sitten jotenkin nostettiin esimerkeiksi autenttisesta ja alkuperäisestä. Sittenkin, vaikka kyse olisi rehellisesti ollut yrityksestä palata menneeseen aikaan, niin silti voi kysyä, että miksi?
Osallistuminen oli yksi suuri teema, ainakin tuoreeltaan englanniksi käännetyn Bugninin elämäkerran perusteella. Annibale Bugnini oli siis keskeinen hahmo, joka oli mukana Novus Ordon luomisessa sen alusta loppuun. Sitä voi oikeastaan yhtä hyvin kutsua Bugninin messuksi kuin Paavali VI:n messuksi.
Minun käsitykseni on vain se, että tekemällä messusta “osallistumista” sen keskiöön nostetaan “me tässä ja nyt”. Joka taas tarkoittaa sitä, että Jumalaa ei pidetä toiseutena, jonka eteen seurakunta yhdessä menee, vaan Jumala nähdään “meissä kaikissa”. Tai kuten Bugnini tuolla ilmaisee, että messun tarkoitus on olla mahdollisimman paljon puhuttua ja suoraan ymmärrettyä kieltä. Josta ensimmäinen ajatukseni oli, että tarkoituksena oli riisua ja poistaa hengellisyys messusta kokonaan. Kaikki hiljaisuudet ja kaikki meditatiiviset elementit. Tai ainoastaan pakollinen jättäen jäljelle, eli eukaristia, mutta sekin mahdollisimman paljon kevennettynä. Ja etenkin poistaa kaikki papin rooliin liittyvä symboliikka.
Ajattelin LHPK:ssa ihan viimeisinä aikoina kun siellä kävin, että heidän uudistettu messunsa oli ainakin hieman katolisempi kuin aikaisempi. Sitä en tiedä, millä perusteella kyseisen arvion tein. Mutta kyse oli ehkä siitä, että pelkän informaatiosisällön sijaan se tuntui enemmän kokemukselta. Siinä oli ripaus “mysteeriä”.
Muistikuvani kansankirkon palveluksista ovat ehkä 90-luvulta. Ensikosketus Novus Ordoon pari vuotta sitten aiheutti lähinnä siksi hämmennystä, että kirkossa oli 14 Ristintien taulua ja kaksi patsasta. “Wau. Tää on tosiaan sitä, mitä ne kalvinistit pitää ehtana pakanuutena.” Myös kumartelu, polvistuminen, ristinmerkit, seisominen rukousten aikana ja siunattu vesi olivat uutta. Kaikki se, mitä messun aikana sanottiin ja tehtiin oli kuitenkin lopulta erittäin tuttua luterilaisuudesta. Psalmit, lukukappaleet, alun synnintunnustus, Agnus ja Sanctus, ehtoollisen asettaminen. Pitkien laulujen puuttumista pidin positiivisena.
Minut toi katoliseen kirkkoon ajatus keskiajan metafysiikasta. Varsin puolittaisesti esitettynä, kuten olen myöhemmin tullut huomanneeksi. The Beauty of the Infinite oli jonkinlainen matkaopas luvattuun maahan tai toiseen todellisuuteen. Vaikka se kertoi vain osan, niin kuitenkin riittävästi, että sen avulla saattoi aloittaa suunnistamisen. Joten minulle oli selvää, Novus Ordosta riippumatta, että katolisuudessa laajasti käsitettynä oli kyse siitä.
Tridentiiniseen messuun kun tutustuin, niin tylsistyin ensin monta kertaa. En ymmärtänyt mistään mitään ja ajattelin, että “tätä on mahdotonta osata” ja “nolottaa olla täällä kun en tiedä, mitä tapahtuu”. Mutta alusta asti, jos olisin välittänyt asiaa pysähtyä miettimään, olisin voinut todeta, että Novus Ordo ja LHPK:n messu kuuluvat samaan kategoriaan, kun taas Trenton messu on omassa kategoriassaan.
Siitä huolimatta asian “aukeamiseen” meni aikaa. Sen tulemiseen selväksi, että Novus Ordosta puuttuu jotain. Ja että Trenton messussa se jokin on olemassa. Vaikka se oli pitkään vain kysymysmerkki, mistä en päässyt eroon.
As is well explained by St. Thomas in ST I, q. 84, a. 6: “Sense knowledge cannot be the total and perfect cause of intellectual knowledge, sed magis quoddammodo est materia causae—rather, it is, in a certain manner, the matter for the cause.”
In what sense should we take this? We should understand it as meaning that the intelligible is only in potency in sensible things and that it becomes intelligible only in act under the intellectual light, which Aristotle termed “the agent intellect.” Only under this light does the intelligible appear to the intellect capable of knowledge; it appears to it in an intellectual light that is far superior to sensible light.
That is why St. Thomas writes in ST I, q. 84, a. 5: “As one says that we see colors in the sun (or, by means of it), it is necessary to say that the human soul knows in an intellectual manner all things in the Eternal Reasons for it knows by means of its participation in these. The natural light of the intellect, which is in us, is, in fact, a kind of participated likeness of the Uncreated Light, which contains the Eternal Reasons of things.”
Thus, our intellect can abstract ab hic et nunc [“from the here and now”] the nature of things and consider them sub specie aeternitatis [“from an eternal point of view”]. Thus, the nature of the lion or the lily is for our intellect what the lion or the lily would be said to be from all eternity— τὸ τί ἦν εἶναι, quod quid erat esse, “that which it was to be”; it has a kind of timelessness that is nearly inexpressible.
—Reginald Garrigou-Lagrange OP, The Sense of Mystery: Clarity and Obscurity in the Intellectual Life, sivu 62
Varma en ole, mutta luullakseni tämä on se sama, mitä Stephen R. L. Clark tarkoittaa “keijuihin uskomisella”: reaalista metafysiikkaa. Ajatusta siitä, että aistitieto voi välittää todellista tietoa ikuisista asioista, jotka eivät—kirjaimellisesti ja empiirisesti ottaen—sisälly siihen pelkkään aistimukseen. Eivätkä edes sanoihin. Tai nimenomaan eivät sanoihin. Ja kaiken suoristaminen sellaisenaan ymmärrettäviksi sanoiksi oli nimenomaan Bugninin yksi keskeisimpiä ajatuksia Novus Ordon luomisessa. Juuri osallistumisen nimissä.
Josta pitääkin yksi asia vielä todeta:
Rukouksen, latinan, gregoriaanisen laulun, hiljaisuuksien ja kaikkien niiden tapahtumien tarkoitus on mahdollisimman tehokkaasti venyttää älyä yrittämään tietää jotain, mitä se ei vielä tiedä. Tästä syystä reaalinen metafysiikka ei ole jotain, mitä ihminen vain yllättäen päättää ajatella. Tai minkään hyveen olemus. Tai usko tai toivo yleensäkään.
Sitaatin kolmas kappale mainitsee kahdesti osallistumisen eli partisipaation. Tämä on se osallistuminen, mistä Owen Barfield kertoo kirjassa Saving the Appearances. Hän jatkaa, että modernille ihmiselle tämä osallistuminen on käynyt mahdottomaksi, koska on niin paljon helpompaa käsitellä maailmaa immanenttina, eli nimenomaan läsnäolevana aistimuksissa ja sanoissa, sellaisenaan ja nyt.
Kun kuulin Novus Ordon kohdalla katolisessa yhteydessä, että siinä on kyse osallistumisesta, niin tunsin itseni ensin hieman huijatuksi. Sillä, että lausutaan sanoja vuorotellen papin kanssa, ei takuulla ollut mitään tekemistä sen osallistumisen kanssa, mitä olin kirkosta lähtenyt hakemaan. Nolotti ajatus, että joku olisi luullut minun tarkoittaneen osallistumisesta puhuessani tuota osallistumista.
Barfield esittää kirjassaan ratkaisuksi, kun moderni ihminen ei enää kykene osallistumaan todellisuuteen keskiaikaisella tavalla, että ihmiskunta alkaa pitää itseään kollektiivisena todellisuuden lähteenä. Pelkkä materia ja sanat (köh, luterilaisuus) eivät enää tyydytä ihmisen eksistentiaalisia tarpeita, joten merkitys pitäisi alkaa löytää sisäisesti, sielusta tai tietoisuudesta itsestään.
Tuo sielusta tai sisimmästä merkityksen etsiminen on se, mitä verkostot, hengen uudistukset ja kaikenlaiset ryhmävalmennukset yrittävät saada tapahtumaan. Sillä tavalla uudesta ja lopullisesta osallistumisesta—Barfield käyttää käsitettä final participation—tulee nimenomaan sosiaalista ja yhteisöllistä osallistumista. Ihmisen osallistumista omaan immanenssiinsa eli tässä ja nyt kollektiivisesti olemiseen.
Olin ehtinyt jo unohtaa, mitä Barfield tarkalleen tarkoitti metafyysisellä partisipaatiolla. Nyt Garrigou-Lagrangen ansiosta aukeni taas, että kyse oli kahdesta täysin eri merkityksessä käsitetystä osallistumisesta. Novus Ordo osallistaa ihmistä messun fyysisiin ja kielellisiin tapahtumiin; Trenton messu osallistaa ihmistä hengellisiin ja ikuisiin asioihin.
Minulla on kyllä ihan mutupohjalta vastaava kokemus. Tride tuntuu enemmän bysanttilaiselta liturgialta kuin luterilaiselta messulta, vaikka onkin eri riitus.
1 tykkäys
Tällainen sitaatti on Bugninilta. Väitetty lähde L’Osservatore Romano maaliskuussa 1965.
“We must strip from our Catholic prayers and from the Catholic liturgy everything which can be the shadow of a stumbling block or a source of discomfort for our separated brethren; that is: for the Protestants.”
Kursivoitua kohtaa ei ole kaikissa versioissa.
Laitoin merkille tuon, kun sanoin itse ensin, että protestanttiseen, ja sitten @IDA vastasi siihen, että luterilaiseen. Tämä on siksi mielenkiintoista, että hän on tehnyt näiden keskusteluiden aikana samanlaisia “vaihtoja” muitakin. Eli väitän jotain, ja hän sitten rajaa tai kärjistää väitettäni tai peräti lisää siihen jonkin sellaisen tietoisuuden tai tahallisuuden tai suunnitelmallisuuden tai motivaation, mitä en väittänyt tai mihin en ottanut kantaa, ja haluaa sitten ehdottomia ja kiistattomia todisteita siihen.
Joten jos oikeasti argumentoin, että se alkuperäinen väitteeni on mahdollinen, uskottava tai joskus jopa todennäköinen, niin se on kolmesti eri asia, että pitää todistaa rajattu versio lisäyksin ja jotenkin kirjaimellisesti.
Jostain kumman syystä olen havainnut parilla muullakin areenalla, että tietyistä aiheista jos olet tiettyä mieltä, niin sieltä pomppaa aivan tietynlaisia henkilöitä vyöryttämään sinua juuri näillä samoilla tekniikoilla.
Asia on niin, että hyveiden hierarkiassa teologiset ovat kaikkein korkeimpia. Sen jälkeen ovat älylliset. Viimeisenä ovat moraaliset. Tottelevaisuus kuuluu moraalisiin hyveisiin. Käsitykseni on lyhyesti, että modernismin keskeinen piirre on hylätä teologiset ja älylliset hyveet. Tämän seurauksena jäljelle jää kohtuuttoman paljon painoa moraalisille hyveille.
Pelkkä käskyjen noudattaminen nimenomaan ei ole tae eikä merkki ymmärryksestä eikä uskosta, vaan lähinnä niiden ulkonainen korvike. Totteleminen ei itsessään korvaa ymmärrystä eikä muutu uskoksi silloin, jos totellaan väärää ymmärrystä. Totteleminen tapahtuu uskosta vain, mikäli asiaa koskeva ymmärrys, silloin kuin se olisi mahdollista saavuttaa, osoittaisi sen oikeaksi.
Mutta jos vaikka miten tottelee, eikä silti ole kasvanut uskossa eikä käsittämisessä, niin silloin on melko varmasti totellut väärää asiaa.
Hih hei. Tässä keskustelussa on ollut paljon settiä paavi Johannnes Paavali II:sta ja hänen kiertokirjeistään. Niistä tuli vähän aikaa sitten keskustelu toisaalla, jossa ihmettelyn aiheena oli Mulieris Dignitatem eli Johannes Paavali II:n kiertokirje naisen asemasta, vuodelta 1988.
Luin tekstiä ehkä neljäsosan ja aloin ihmetellä sen tyyliä. Se käyttää paljon palstatilaa siihen, että levittelee käsiään hämmästyksestä ja ihastuksesta. Jokaista asiaa, minkä teksti kertoo, se sanoo ihmeelliseksi, mullistavaksi, järisyttäväksi ja käänteentekeväksi. Joka paikka on täynnä taitekohtia ja suuria hetkiä, kaikki alleviivaa kaikkea, joka asia huipentuu joka asiassa ja selkeys muuttuu aina vain selkeämmäksi kun kaikenlaista paljastuu, käy ilmi ja ilmoitetaan mahtavalla tavalla.
Jos kaiken retorisen myllytyksen läpi kuitenkin kaivaa tekstistä sen varsinaisen ajatuksen, niin se on, että Johannes Paavali II sijoittaa ihmisen pelastuksen taitekohdan ristin sijaan inkarnaatioon. Jonkun mielestä tämä voi olla vain painotuskysymys. Jonkun mielestä on aivan sallittua pitää kaikkea evankeliumien kertomaa ihmeellisenä.
Inkarnaation painotus kuitenkin liittyy siihen Johannes Paavali II:n muualla edustamaan ajatteluun, etenkin Redemptor Hominiksessa, että inkarnaatio nosti ihmisen luotuisuuden sinänsä jotenkin ylevään asemaan. Seurauksena on se, että kaikki koskaan eläneet ihmiset ja kaikkien uskontojen edustajat ovat osallisia inkarnaatiosta. Kristuksen elämä, kuolema ja ylösnousemus vain sinetöivät sen jonkinlaiseksi universaaliksi pelastuksen perustaksi.
Minulle selvisi tuossa keskustelussa ja sen seurauksena kuitenkin arvoituksen toinen puoli. Eli se, että miksi Johannes Paavali II:n kiertokirjeissä ei analyyttisesti ajateltuna ole päätä eikä häntää. Karol Wojtyłan alkuperäinen ammatti oli näyttelijä. Hän innostui pappeudesta vasta ensin torjuttuaan sen ja päästyään uran alkuun näyttelijänä.
Teattereita on monenlaisia. Wojtyłan teatteria kutsuttiin sanan teatteriksi, tai englanniksi jopa Theater of the Word, implikoiden Sanaa tai Logosta isolla alkukirjaimella. Kuvioon liittyy myös, että joillain näytelmistä oli lyhyitä raamatullisia nimiä. Ryhmän nimi oli Teatr Rapsodyczny eli Rapsodinen teatteri, joka Wikipedian mukaan edusti romantiikan tradition mukaista elävää runoutta.
Wojtyła jatkoi käsikirjoitusten tekemistä vielä piispanakin ollessaan. Yksi näytelmä, The Jeweler’s Shop, on filmattu Youtubeen. Minun ei tarvinnut katsoa kovin pitkälle kun käsitin sen idean. Olin aiemmin nähnyt väitteitä, että Mieczysław Kotlarczyk, Rapsodisen teatterin johtaja, olisi ollut kiinnostunut teosofiasta. Se esittää olevansa jonkinlainen uskonto uskontojen taustalla. Tai ihmisen intuitioon perustuva metauskonto, joka tulee korvaamaan kaikki muut uskonnot.
Teosofia esittää olevansa erityistä viisautta. Skolastisesta viisauden määritelmästä voi käsittää, että viisaudella tarkoitetaan kaikkea muuta tietoa ja ymmärrystä koskevia perimmäisiä periaatteita. Nämä periaatteet ovat tietenkin katolisessa traditiossa jotain ja teosofiassa jotain aivan muuta.
Johannes Paavali II:n kiertokirjeet, ellei peräti koko paavius, olivat sitä samaa teatteria, romantiikan tradition mukaista elävää runoutta, jonka tarkoituksena on korottaa ihmisen luotuisuutta ja tällä tavalla saattaa voimaan kaikki muut uskonnot korvaava ja yhdistävä metauskonto tai intuition uskonto.
Kun hänen kiertokirjeitään siis lukee, niin niitä ei pidä analysoida sillä tavalla kuin ne selkeästi sanoisivat tai ilmoittaisivat jotain. Ne ovat aivan tarkoituksella hänen sisäisiä tuntemuksiaan ja tajuntansa virtausta. Totuus ei ole enää sanoissa, vaan intuition, vaikutelman ja vaikuttumisen julkituomisen aktissa.
Tarkoittaa sitä, että Johannes Paavali II:n harhaoppisuuskaan ei ole niinkään hänen tekstissään kirjaimellisella tasolla, vaikka sen voi tarpeeksi ahkera sieltä löytääkin, vaan siinä julkituomisen aktissa. Siinä ajatuksessa, että totuutta sinänsä ei ole olemassa, vaan totuus on teatteria, joka nousee inkarnaation ylevöittämästä luotuisuudesta.
Tarkoittaa, että kun puhutaan sanan teatterista, niin siinä se sana tai logos, jonka valossa asiat saavat merkityksensä, ei ole Jumala eikä Kristus, vaan ihminen itse, jokainen yksilö erikseen ja ihmisyys kollektiivisesti.
Tästä tulee myös se katolisen viisauden ja teosofisen viisauden suuri ero: Katolisen opin mukaan tiedollisten asioiden on saatava merkityksensä teologisista asioista eli uskosta. Se, siis usko, on tietoa laajempi asia, mutta ihmisen kohdalla aina tietoon pohjautuva ja tiedon kanssa esiintyvä. Teosofisen ajattelun mukaan taas tieto ei tarvitse teologiaa tai uskoa ollakseen merkityksellistä, vaan tieto on väitetysti itse oman merkityksensä lähde. Joka liittyy tähän, että siinä ihminen on logos eli itse oman merkityksensä lähde.