Mitä se hyödyttää jotakuta, jolle jonkin kohdan jättäminen pois, lisääminen tai muuttelu ei tarkoita mitään? Sinä, minä ja ihan jokainen täällä tietää, ettei missaali ole kuin yksi ilmentymä siitä, mitä on tapahtunut.
Tämä on vähän sama kuin siinä, jos alkaa väitellä keskeisistä opeista, kuten kasteesta tai sovituksesta, pelkän Raamatun avulla. Se on sitä, että elää tekstissä, eikä todellisuudessa. Uskoakseni jos todella lähtee pelkästä tekstistä ekstrapoloimaan jotain systeemiä, niin voimme alkaa kaikki heti presbyteereiksi.
Pointtini ei ole se, että Calvin olisi ollut jotenkin erityisen oikeassa. Vaan siinä, että tekstin käsittäminen todellisuuden tilalla tai todellisuuden korvikkeena on jo sinänsä valinta, joka määrää lopputuloksen tavalla, joka ei ole itse tekstissä. Leivänpaahtimen käyttöohjeet eivät toimi tällä tavalla. Mutta tekstit, joissa on filosofinen tai metafyysinen ulottuvuus, sen sijaan toimivat.
Toinen kikka on sellainen, että otetaan koko Vatikaani II, Novus Ordo ja kaikki siinä ympärillä tapahtuneet muutokset. Sitten väitetään, että se muutos ei ole yksistään kenenkään eikä minkään syytä. Joten koska asiaa ei selitä mikään, niin voidaan ihan yhtä hyvin olla kuin koko asiaa ei olisi tapahtunut tai ei olisi olemassa.
Siis suurin ongelma tässä koko keskustelussa ja koko kirkon tilassa nyt on se, että reaalisen metafysiikan tavalla ajattelevia henkilöitä on äärimmäisen harvassa. Jos joku lukee Garrigou-Lagrangen Clarity and Obscurityä vaikka ensimmäiset 63 sivua ja kertoo sitten, että ymmärsi kaiken, niin voin ottaa vakavasti sen väitteen, että henkilö ei ole fenomenalisti. Eli modernisti. Eli immanentisti.
Olipa kerran äijäkerho. Se järjesti saunailtoja. Ei ollut mitään tiettyä käsitystä siitä, että minkälainen oli hyvä tai erinomainen saunailta. Mutta kerho saunoi kerran viikossa. Ja joka kerran jälkeen kaikki tiesivät, että tulipas saunottua.
Olipa kerran kirkko. Se järjesti messuja. Ei ollut mitään tiettyä käsitystä siitä, että minkälainen oli hyvä tai erinomainen messu. Mutta kirkko järjesti messun ainakin kerran viikossa. Ja joka kerran jälkeen kaikki tiesivät, että oltiinpas taas messussa.
Missä vaiheessa saunailta lakkaa olemasta saunailta? Jos kiuas on juuri ja juuri tarpeeksi lämmin kun puolet illasta on kulunut, lämpimän veden tulo reistailee, eväille tarkoitettu jääkaappi on hajalla ja lopulta paikalle eksyy vain yksi henkilö, niin oliko se saunailta? Kyllä se teknisesti ottaen oli. Ja jos jossain oli nuotit sen toteutusta varten, niin nuotteja kyllä seurattiin viimeiselläkin kerralla ennen kuin kerho lopetettiin. Mutta jossain vaiheessa alitettiin se raja, ettei touhu enää täyttänyt tarkoitustaan.
Missä vaiheessa messu lakkaa olemasta messu? Jos pappi ei ota tehtävää vakavasti, vaan pitää itseään viihdyttäjänä, saarna ei sano yhtään mitään, asetussanat poikkeavat evankeliumissa käytetyistä, ihmisillä ei ole mitään kunnioitusta eukaristiaa kohtaan tai sitä ei ainakaan edellytetä keneltäkään, ihmiset räpläävät messun ajan lähinnä puhelimiaan ja kaiken toiminnan keskipiste on virikkeiden luomisessa osallistujille, niin oliko se messu? Kyllä se teknisesti ottaen oli. Ja jos jossain oli missaali sen toteutusta varten, niin sitä varmasti seurattiin viimeiselläkin kerralla ennen kuin kukaan ei enää vaivautunut paikalle. Mutta jossain vaiheessa alitettiin se raja, ettei touhu enää täyttänyt tarkoitustaan.
Kirkon olemassaolon tarkoitus ei ole kirkko itse. Messun tarkoitus ei ole messukirja.
Jos joku sanoo, että messu on tilaisuus lähestyä Jumalaa tai mahdollisuus viettää aikaa Jumalan läsnäolossa tai seurakunnan suurin ja keskeisin rukous, niin sen voi tulkita tasan kahdella tavalla: Joko a) messun pitäisi pyrkiä olemaan toteutukseltaan jotain näistä tai kaikkia näistä mahdollisimman hyvin tai b) mikä tahansa messuksi kutsuttu on automaattisesti näitä kaikkia, sisällöstä ja toteutuksesta riippumatta, koska todellisuudesta riippumatta on olemassa juridinen valta, joka kykenee kohtuuden rajoissa julistamaan tai määrittelemään messuksi mitä vain.
Ja minä tarkoitin, että eihän pitäisi. Ja olen sanonut jo monta kertaa, että miksi koko ajatuksessa ei ole järkeä. Odotan siihen vastausta edelleen. Jos se on taas, että “ei ku pitäs kattoo teksteistä”, niin sitten vaan seuraava kierros samaa.
Minulle tulee vaikutelma, että et pidä koko asian käsittämistä mitenkään erityisen tärkeänä. Tuo “pitäs kattoo teksteistä” on vähän kintaalla viittaamista kaiken sen jälkeen, minkä olen jo esittänyt perusteluksi, että et siitä teksteistä katsomisesta ymmärrä etkä hyödy yhtään mitään.
A Detailed look at the Errors of Vatican II toki on kenen vain mahdollista lukaista lävitse jos tahtoo. Tää ei ollut se virhelista, minkä muistin joskus nähneeni, mutta sopii tähän hätään.
Siis pohjimmiltaan on kyse siitä, että Vatikaani II erityisesti ja modernismi yleensä vievät ihmisiltä kyvyn ajatella selkeästi filosofisista ja metafyysisistä kysymyksistä. Ne kadottavat eron todellisuuden ja vaikutelman väliltä. Joten jos Vatikaani II:n tekstejä katsoo pelkkinä vaikutelmina, niin tottakai kun vähän miettii, että “eihän tuosta harmistua kannata” tai “tossa on varmaan tarkotettu ihan hyvää” ja muutenkin lukee sellaisella konstaapeli Reinikaisen otteella, niin ei niistä löydä mitään vikaa.
Tuosta edellisestä syystä seuraa, ettei ketään oikeastaan yhtään kiinnosta olla selvillä koko asiasta. Ihmiset eivät usko enää kirkon traditioon, hengelliseen todellisuuteen, rukoukseen tai pyhitykseen. Että niissä on mitään järkeä tai että ne vaikuttavat mitään todellisuuteen. Olen varmasti kuullut ja nähnyt satojen henkilöiden kannanottoja näihin asioihin, seurannut keskusteluja ja osallistunut niihin, ja käytännössä pari hassua on vaikuttanut oikeasti uskovan mihinkään.
Heb. 11:6 Mutta ilman uskoa on mahdoton olla otollinen; sillä sen, joka Jumalan tykö tulee, täytyy uskoa, että Jumala on ja että hän palkitsee ne, jotka häntä etsivät.
Vatikaani II toimii asioiden selkeän ymmärtämisen kannalta vähän kuin joku koneistoon paiskattu vieras esine. Eli se hajottaa kaiken. Vastakkaiset asiat ovat yllättäen totta. Kärjessä se, että Vatikaani II:n teksteissä se itse sekä kiistää olevansa ekumeeninen kirkolliskokous, että vaatii itselleen sellaista asemaa. Se kiistää olevansa millään tavalla erehtymätön. Samaan aikaan se vaatii erehtymättömyyttä tavalla, jota ei ollut ennen olemassakaan. Se väittää, ettei luonut uusia oppeja. Samaan aikaan se julistaa varmoina oppeina asioita, jotka menevät täysin vastoin aikaisempaa opetusta.
Jos sanoo Vatikaani II:n sanovan mitä tahansa varmaa tai selkeää yhtään mistään asiasta, niin pätee todellisuudessa, Vatikaani II:n itsensä nojalla, että silloin valehtelee. Mutta jos sanoo Vatikaani II:n valehtelevan, niin pätee todellisuudessa, että puhuu totta. Koska silloin irtisanoutuu sen epäselkeydestä. Ei tarvitse edes itse tietää oikeaa vastausta.
Se on vähän kuin lähtisit väittelemään jehovantodistajien kanssa. Todistit tai perustelit ihan mitä tahansa, niin lopulta organisaatio on jollain tietyllä kannalla, ja sillä mennään. Ristiriidat todellisuuden tai tekstin muiden osien tai etenkään järjestön aikaisemman opetuksen kanssa eivät vaan ole olemassa.
Se, että Vatikaani II on ja pysyy, kuten edellä näin uhatun, ei millään tavalla tarkoita, että se olisi hyvä asia tai että sen sisältö jotenkin siitä paranisi. Ihmiset eivät sitten enää vain usko mihinkään. Paitsi kirkkoon sosiaalisena ilmiönä.
Tridentiinisistä messuista pitäisi pitää jossain ihan oma katekeesinsa. Sillä ehkä säästyttäisi siltä, että puolet osallistujista lähestyy sitä kulttuurielämyksenä, jossa papin ja kuoron välisen vuoropuhelun on tarkoitus pitää yleisön mielenkiintoa yllä. Ja vältettäisi se, että joka messussa joku tuntuu luulevan, että maallikoiden on tarkoitus tapailla mukana niissä kohdissa, missä osaavat. Gloria, Sanctus ja Agnus kärsivät yleensä. Credo kärsii joskus.
Vatikaani II:n harhojen luettelemisesta löytyy myös The Principal Heresies of Vatican II. Siis yksinkertaisesti mitä paremmin ymmärtää vaikka sen, että miten kirkon olemus on käsitetty aikaisemmat 1900 vuotta, niin näkee myös, ettei Vatikaani II:n edustamilla käsityksillä ole sen kanssa mitään tekemistä.
Jos Vatikaani II:ta on uskominen, niin Katolista kirkkoa ei joko ole enää tai sitten ei ole koskaan ollutkaan. Tai sitten tekstien laatijoilla ei ollut koko kirkosta mitään käsitystä. Vähän ymmärrät filosofiaa niin näet, että se oli täysi roskakonsiili.
Sitten viimeisenä olen huomannut, että täällä foorumilla on varmaan useampiakin, jotka niinsanotusti argumentoivat sillä, että ilmaisevat vain tyrmistystä, hämmennystä tai epäuskoa jotain sanottua asiaa kohtaan.
Siitä syntyy sellainen hölmö vaikutelma, että se tyrmistys tai hämmennys jotenkin kumoaisi sanotut asiat. Tai sellainen vaikutelma, että käsien levittely ja pään pyörittely olisi joku tehokas tapa debatoida. Eihän asiakeskustelussa kukaan ole kiinnostunut siitä, mitä joku henkilökohtaisesti uskoo tai ei kykene uskomaan. Joten sellainen äimistely tulee helposti tulkittua myönteisesti jonkinlaiseksi lisätiedon tai lisäselvityksen pyytämiseksi. Mutta jos äimistely jatkuu ja jatkuu muuttumattomana, niin tulee ajatus, että ehkä se myönteisin tulkinta oli väärä.
Myöskään Johannes Paavali II ei tiennyt olevansa Katolisen kirkon paavi, vaan hän omissa julkaistuissa teksteissään haaveili, että sellainen jonain päivänä olisi olemassa. Ja että sellaisen syntymiseksi olisi mahdollista rukoilla ja työskennellä protestanttien kanssa. Siis ei tässä touhussa ole minkäänlaista tasoa. Valtava enemmistö on täysin pihalla asioista, jotka eivät oikeasti olisi yhtään vaikeita jos ne joku viitsisi jossain opettaa oikein.
Uskon, että Vatikaani II:n kirkko ja Novus Ordo mahdollistaa jonkinlaisen uskon minimitason. Sen vuoksi en sitä suoralta kädeltä lakkauttaisi. Siitä on mahdollista lähteä kohti niitä sisältöjä, mistä voi sitten lopulta löytää koko tradition täyteyden.