Turvallinen messu


#1

Kenenkään ei pitäisi tuntea turvattomuutta messussa. Ihan hyvä tavoite, mutta mitä sillä nyt sitten mahdetaan tarkoittaa. Amerikasta meille rantautunut turvallinen tila -hömpötys on minusta erittäin ärsyttävää.

Minun on muutenkin aika vaikeata ymmärtää tätä kohua. Kirkkoherra Mäkelän kirjoitus on luettavissa täällä:
https://vuosaarilehti.fi/lehtiarkisto/
(Vuosaari 3/19)


#2

Sama. Tällainen tuhoaa kaiken mahdollisen kanssakäymisen, kun subjektiivisista tuntemuksista tehdään argumentti, jolla voi hyökätä muita vastaan.


#3

Pidän itsekin turvallista tilaa hankalana käsitteenä, enkä olisi muutenkaan ikinä uskonut sanovani näin, mutta Tulkaa kaikki -porukalla on tietty pointti. Kirkkoherra Mäkelä käyttää selkeästi herätyskristillistä termistöä uskonasioista kirjoittaessaan, mutta se ei ole kaikille tuttu tapa puhua hengellisistä asioista eikä herätä positiivisia mielikuvia. Kuitenkin sellainenkin ihminen voi pelastua, joka ei koe tätä ilmaisutapaa omakseen tai jopa ahdistuu siitä. Lisäksi uskonratkaisun ajatus on luterilaisesta näkökulmasta ylipäätään ongelmallinen.

Messu turvallisena tilana sitten taas… jos turvallisuus tarkoittaa sitä, että ei saa tulla paha mieli, niin vaikeaksi menee. Kristilliseen julistukseen kun kuitenkin kuuluu myös puhe oikeasta ja väärästä, siis synnistä, ja näitä isoja kysymyksiä pohdittaessa on aina se vaara, että joku loukkaantuu. Tavallaan kuitenkin loukkaantuminen mahdollistaa uuden oppimisen, parannuksen ja kasvun kristittynä. Samaan aikaan tietysti tahallista loukkaamista pitää välttää eikä ilkeä saa olla, edes totuuden sanomisen varjolla.


#4

Itse saan näppylöitä herätyskristillisestä retoriikasta, mutta Naamakirjassa julkaistu kannanotto on nähdäkseni vielä kirkkoherrankin julistusta - jolta se kuvailun perusteella kuulostaa - vieläkin ongelmallisempaa. Tämä siksi, että se näyttää arvottavan uskonnollista julistusta kuulijoiden subjektiivisten tuntemusten perusteella. Olettaisi uskonnollisella yhteisöllä olevan ensimmäisenä huolenaiheena uskonnolliset ongelmat eikä se, miten mahdollisesti maallistunut, uskonnollisesti vähemmän aktiivinen kuulija kokee uskonnon.


#5

Michiganissa joku paikallinen katolinen pappi oli saanut kengän kuvan takalistoonsa piispaltaan syynä kait lähinnä chanttien ja suitsutusten tuominen messuun. Tästä uudesta hapatuksesta oli jotkut seurakuntalaiset valittaneet piispalle ja tämä ampui sitten heti ns. kovilla.


#6

”Chantit” tunnetaan suomeksi nimellä gregoriaaninen laulu…


#7

Meillä ihanassa idässä tunnetaan myös termi “jollotus”.


#8

Kirkkoherran tekstin siinä osassa, mihin ehkä viittasit “luterilaisesta näkökulmasta” ongelmallisena, on käytetty monia sellaisia ilmauksia, joita Luther käytti samoja asioita käsitellessään. Esimerkiksi synnintunnustusosuus on aika samantapaisesti sanoitettu kuin miten Luther synnintunnustuksia toisinaan sanoitti. Osa ilmaisuista on lainattu Raamatusta.

Kirkkoherran tekstin “Tule Pyhä henki, johdata minua läpi elämäni” -kohdasta itselleni tuli mieleen mm. Lutherin osin latinasta kääntämä ja osin itse sanoittama virsi “Komm, Heiliger Geist, Herre Gott”, eli “Tule Pyhä Henki, Herra Jumala”. Nykyisessä luterilaisen kirkon virsikirjassa siitä tekstistä osa on muokattu osaksi virttä 114, jonka nimenä on käytetyn sävellyksen tavumäärärajoitteiden takia lyhyempi “Oi Pyhä Henki, Jumala”. Lutherin saksaksi laatimassa toisessa säkeistössä pyydetään muun muassa sitä, että Pyhä Henki opettaisi meidät tuntemaan Jumalan. Saksankielisen tekstin kolmannessa säkeistössä pyydetään Jumalalta voimaa “läpi kuoleman ja elämän”. Pyyntö, että Jeesus tulisi asumaan sydämeen löytyy myös esimerkiksi Lutherin sanoittamasta virrestä 21, jossa lauletaan “Ah Herrani, mun Jeesuksein, tee asunnokses sydämein.” Enkeli taivaan -virressä kirkkokansa laulaa jouluisin siis ihan vastaavaa sisältöä kuin mitä kirkkoherra sanoi sanoin: “Jeesus tule sydämeeni asumaan”.

Luther opetti, että kristitty ihminen voi tehdä joka aamu uudelleen ja uudelleen jonkinlaisen ratkaisun antautua taivaallisen isän käsiin ja hoiviin tämän pojan Jeesuksen kautta. Tämä opetus näkyy konkreettisesti esimerkiksi Lutherin opettamassa aamurukouksessa:

”Minä kiitän sinua, taivaallinen Isäni, rakkaan Poikasi Jeesuksen Kristuksen kautta, että olet viime yönä varjellut minut kaikesta vahingosta ja vaarasta. Pyydän sinua: varjele minua myös alkavana päivänä synnistä ja kaikesta pahasta, että tekoni ja koko elämäni olisivat mielesi mukaiset. Minä annan itseni, ruumiini, sieluni ja kaikkeni, sinun käsiisi. Pyhä enkelisi olkoon minun kanssani, ettei paha vihollinen saisi minussa mitään valtaa. Aamen.”

Seuraavana aamuna samat pyynnöt saa rukouksessa esittää taas uudelleen.


#9

Näköjään vetoomuksen allekirjoittaneista seurakuntaneuvoston jäsenistä yksi on täsmentänyt kannanoton perään julkisesti, että mikä kirjoituksessa on ahdistanut. Olen jättänyt tarkoituksella nimet sitaatista pois, koska olennaista ei ole se, kuka on jotain sanonut, vaan mistä ärsyyntyminen on kummunnut.

  1. Elämäsi tärkein kysymys
    Mitä jos se onkin joku muu? Vaikkapa kuinka saan perheen ruokittua tai kasvatan lapsistani mahdollisimman hyviä ihmisiä tai saattohoidan kunniallisesti omaiseni? Itse ymmärrän raflaavan otsikon tarpeen mutta jotkut ovat loukkaantuneet ylhäältäpäin asetetusta oman elämäni määrittelystä, jolloin ei enää ihan tunne kuuluvansa joukkoon “noi muut vissiin miettii tätä jokapäivä… ei taida olla miun paikka tää kirkko”

  2. X:nkin mainitsema pelastusvarmuuden itse saavuttaminen ja vaihtoehtona 100% varmuudesta helvetti.
    “Aha en ole 100% varma, kai sitten oon menossa sinne helvettiin sitten. Ei taida olla tämä kirkko minulle.”

  3. Tämän jälkeen päästään siihen miten ihan kiusallaan ja tahallaan on näin epäonnistunut.

Minua ärsytti myös, että synnistä puhuttiin sinä-muodossa ja armoa tultiin saamaan me-muodossa. Tämäkin varmasti tahatonta! Minusta tässä jäi kaikki avaimet antamatta sille kurjalle syntiselle päästä mukaan pelastuksesta ja tarjolla oli vain ovia pois kirkosta. Olen myöskin todella vakuuttunut, ettei näin ollut tarkoitus! Mutta siitä ei olla vielä saatu asianomaiselta kommenttia. Toivottavasti pian saadaan!

Kommentin 2 mukaista väitettä ei alkuperäisessä tekstissä esiintynyt. Kirkkoherran kirjoituksessa todettiin, että jos ihminen ei itse tiedä, uskooko hän Jeesukseen, ei hänellä voi olla varmuutta siitä, että Jeesus hänet taivaaseen pelastaisi. Helvetistä kirkkoherran kirjoituksessa ei sanottu sanaakaan. Minulle jäi tuosta kommentista epäselväksi se, millaisia avaimia kommentoijan omasta mielestä “kurjalle syntiselle” olisi pitänyt antaa.

Henkilö oli siis myös ärsyytynyt “sinä”-muotojen käytöstä syntien käsittelyn yhteydessä, sekä siitä, että “armoa tultiin saamaan me-muodossa”.

Luin tekstin uudelleen tarkkaillen sitä, missä kohdin on käytetty sinä-muotoja, missä kohdin minä-muotoja ja missä kohdin me-muotoja. Tekstissä puhutaan synnistä sekä “sinä” että “minä” -sanoin. Minä-muodossa siitä puhutaan muun muassa näin: “Isä, minä olen tehnyt syntiä Sinua vastaan…”. Sinä-sanoin tekstissä todettiin muun muassa: “Sinun tähtesi Jumala uhrasi Poikansa, jotta sinun olisi mahdollista palata Jumalan luokse. Vain Jeesuksen tähden sinä olet Jumalan suuresti rakastama!”

Me-muodossa tekstissä oli vain ihan loppu. Tosin siitäkin osa oli myös sinä-muotoista:

"Jos avasit sydämesi ensi kertaa Jeesukselle luettuasi tämän, niin kerro siitä meille. Laita sähköpostia osoitteeseen *** ja tule mukaan seurakuntaamme. Etsitään yhdessä Jumalaa ja iloitaan kaikesta siitä hyvästä, mitä Hän on tehnyt meidän puolestamme. Lue päivittäin Raamattua ja rukoile, niin uskot ja ymmärrät, että olet Jumalalle todella rakas! Jumalan siunausta elämääsi!!

Mikä tuossa tekstissä mahtaa olla me-muotoista armoa, josta kirjoittaja on ärsyyntynyt?

"Minua ärsytti myös, että synnistä puhuttiin sinä-muodossa ja armoa tultiin saamaan me-muodossa. "

Jos kyse ei ole siitä virkkeestä, jossa on kaksi passiivia, onkohan lukijan mielestä armoa ollut seurakunnan sähköpostista puhuminen vai siitä kertominen, että on avannut sydämen Jeesukselle ? Muita me-muotoisia kohtia en löytänyt tekstistä.


#10

Olen kahden vaiheilla. Luin kirjoituksen ja muutamia fb- kommentteja. Ehkä ehdin jossain vaiheessa lukea keskustelua tarkemmin.

Kirjoitus on tyyliltään vanhanaikainen, kuten Timo Pöyhönen facessa sitä kommentoi. @Anskutin huomauttaa luterilaisuudelle vieraasta ratkaisupuheesta. Kyllä siinä toki se sävy on joka ei perinteiseen evankeliseen saati sitten körttiläiseen luterilaisuuteen oikein istu. Mutta myös viidesläinen tyyli on luterilaisuuteemme tullutta virtausta… Kuitenkin nämä ovat nykyisin paljon sekoittuneet myös. Kokonaan oma kysymys on, mikä sitten oli Lutherin ja hänen aikansa tyyli julistaa. Ja mikä oli opin ja herättelyn suhde silloin…

Mäkelä sanoo että ei ole mikään yllätys tuo juttu niille jotka hänen julistustaan vuosien varrelta tuntevat. On kuitenkin eri asia lähettää kirje kuin saarnata kirkossa. Ja tässä tullaan sitten siihen Jäsen 360 -tutkimukseen mihin viitattiin keskustelussa. Jäsenistön ns. irralliset eivät ehkä tajua tuollaista tekstiä lainkaan. Onko parempi että he torjuvat ko seurakunnan jos hylkäävät tuon kutsun kuin se että he ehkä pitävät kirkkoa arvossa etäältä ja tulevat srkn yhteyteen kenties jonkun toimituskohtaamisen tai satunnaisen henkilötapaamisen seurauksena? Jälkimmäinen vaihtoehto saattaa olla “tuloksellisuudeltaan” epätodennäköinen - mutta niin taitaa olla tuo kirjoituskin.

Joka tapauksessa on mielenkiintoista ja surullistakin että näkemykset eroavat niin jyrkästi kirkon sisällä. Ehkä Mäkelän kirjoitus ei ole sinänsä kuin pikku detalji, mutta sitä seurannut keskustelu osoittaa isojen ristiriitojen olemassaolon. Monille papeille ja aktiiveille ei voisi olla mitään tuota huonompaa tapaa viestiä kirkkoherrana Jeesuksesta. Joillekin se on taas riemun ja toivon aihe, että noinkin vielä helsinkiläinen (!) pappi voi julkisesti kirjoittaa. Kyllä tästä on kysymys myös isosta teologisesta kuilusta, ei pelkästään tavoista.

Mietin vielä, että vaikka periaatteessa olen “herätysliikerintamaa” taustaltani ja sympatiseeraan monta asiaa siinä osassa kirkkoa edelleenkin - esim. lähetystyö on kyllä varsin “liikevetoista” edelleen - niin toisaalta tuntuu, että herätyssaarnat kolahtavat sittenkin parhaiten niihin jotka ovat jo heränneet… Eli ne taputtavat, jotka ymmärtävät tuota puhetta ja ovat sisäpiiriä. Paljonko tämä väki tavoittaa niitä todella vieraantuneita?

Onko sittenkin parempi, että irrallista tai löyhästi sitoutunutta jäsenistöä aktivoidaan jotenkin muuten? Näinhän ehkä esim. ortodoksiseen tai katoliseen kirkkoon tullaan. Ensin tullaan mukaan ja opitaan olemaan joukossa. Sitten ollaan siinä herättelevän ja kehottavan sanan vaikutuspiirissä…? Vai?


#11

Ihan nyt riippumatta kontekstista ja yleisellä tasolla, minusta tämä on jotenkin kummallinen keskustelu. Ei sillä ole mitään väliä, onko parempi tai miten kannattaisi taktikoida, jotta tapahtuisi Y. Vähän karrikoidusti Jeesus ja Kirkko sanoo X ja sitten tehdään X. Ei siinä kohden pitäisi miettiä sisä- ja ulkojäseniä.


#12

Samaa mieltä kuin SG. Lisäksi pari seikkaa:

  1. Yhtään millään tyylillä tai minkäänlaisilla ilmaisuilla ei tavoita kaikkia ihmisiä. Sitä on siis turha miettiä, onko jokin tyyli ehdottomasti kaikken paras, sillä ei ole tapaa, joka olisi jokaiselle kuulijalle/lukijalle “paras”.

  2. Ryhtyykö keskivertoseurakuntalainen pohtimaan, että tämä tällainen tyyli on vähän liian pietististä minulle, en hyväksy? Eipä ryhdy. Ne, joita tällaiset vivahdejutut häiritsevät, ovat jo jollakin tavalla sisäpiirien väkeä.


#13

Aihepiiriin liittyen:


#14

Ottamatta kantaa siihen, oliko M:n teksti hyvä vai huono: Minusta se oli varsin yksinkertaista kieltä, ja luulisi jokaisen lukijan “tajuavan”, mitä M. halusi sanoa.


#15

Juuri näinhän se on.
Pietistisyyksiä ja ylipäätään teologisia eroja pohtivat useimmiten ne, joilla ei ole itsellään mitään epäselvyyttä olennaisilta osin siinä, mikä oma suhde kristinuskoon ja kirkkoon on.
Eli tuossakin keskustelussa kaikki ovat lopulta samaa joukkoa, vaikka olisivat kuinka eri mieltä keskenään.

Silti en jättäisi pohtimatta sitä, millä tavalla itse lähestyisin uskon asioista vieraantuneita. Jos olisin siinä roolissa, johon kuuluu tuo viestintä ja julistus.


#16

No, ehkä väärin ilmaistu, etteivät he tajua mitään.

Ajatuksena on pikemminkin, että viestintä ei osu kohteeseen. Ihmisiä ei huoleta oma syntisyys, koska sen pohtiminen ei ole opittua ja yleistä, kuten joskus ennen on ollut.

Mietin esim. rippikoulukokemuksiani viime vuosilta seurakunnan työntekijänä. Jos ja kun nuoret sitoutuvat seurakuntaan - tai edes vaikuttavat kiinnostuneilta esillä olevista aiheista - se tapahtuu rukouksen, hiljentymisen ja musiikin kautta. Kyllä synnistä ja armostakin puhutaan ja niitä ajatellaan (kristinuskon peruasiat eivät rippikoulusuunnitelmista ole minnekään kadonneet). Mutta se koukku, mikä kalan nappaa, ei ole sen kaltainen kuin vaikka Mäkelän teksti antaisi olettaa. Kysymykset lähtevät arjesta ja ihmissuhteista. Ja “suuresta ihmeestä” nimeltä ihminen. Siitä että Luoja on ja hän antaa merkityksen luoduilleen.


#17

Olen samaa mieltä. Syntipuhe ei “nappaa”, koska suomalainen nyky-yhteiskunta on niin ylhäältä päin järjestettyä elämää, että tavallinen lainkuuliainen kansalainen ei koe olevansa erityisen syntinen. Miten hän voisi, kun elämä on tarkasti säädeltyä ja hän pyrkii parhaansa mukaan noudattamaan lakeja ja sääntöjä aina roskien lajittelua myöten? Pikemminkin moni harmittelee sitä, että kunpa olisi edes joskus ollut tilaisuus irstailla oikein kunnolla kerran elämässään. Ei, sellaisessa tilanteessa syyllistäminen ei toimi.

Se on saattanut toimia sellaisissa oloissa, kun yhteiskunta ei ole ollut kovin järjestäytynyt, ja ihmiset ovat toistuvasti joutuneet toimimaan itsekkäästi selviytyäkseen: ostamaan ruokaa mustasta pörssistä, laskeneet hevosen naapurin laitumelle, ottamaan hauen toisen katiskasta - mitä tahansa, että pärjäisi päivästä toiseen. Jatkuva selviytymistaistelu on saanut aikaan sen, että ihminen tiesi liikkuvansa useinkin harmaalla alueella itsekkyytensä tähden. Nykyajan järjestetyssä yhteiskunnassa ihminen voi nostella vuosia tukia tuntematta silti tehneensä mitenkään väärin: hänhän vain käytti lakisääteisiä oikeuksiaan jne.

Nykypäivän hengelliset ongelmat eivät liity niinkään syyllisyyteen kuin esim. siihen, että elämä koetaan ilottomaksi, toivottomaksi, rumaksi, tarkoituksettomaksi, toiset ihmiset Jumalan kuvan sijasta roskajoukoksi tai rosvoiksi jne. Tietty tunnariluterilainen puheenparsi on jämähtänyt jonnekin 1800-luvulle syyllistämispuheineen eikä vastaa enää ollenkaan nykyihmisen kokemusta elämästä.


#18

Oikeasti lienee niin, että kukaan meistä ei osaa määritellä “nykypäivän hengellisiä ongelmia” kovin täsmällisesti. (Ei, vaikka kuinka tahtoisi kritisoida luterilaisuutta.) Kun niitä on moneen lähtöön. Syyllisyyspuhe ei ole valtavirtaa, mutta ei myöskään jotain 1800-luvulle jäänyttä. Tarvitaan kai useammin vähän ulkonaisesti rajumpia syntejä kuin kateus ja ahneus ja omahyväisyys, että ne saavat aikaan selkeää, tunnistettavissa olevaa syyllisyyttä, mutta joka tapauksessa sekin puoli on olemassa.


#19

Ovat toki olemassa, mutta tässä olikin puhe suurten massojen tavoittamisesta.


#20

Minusta tässä on kyse ihmisten tavoittamisesta yleensä. En usko, että Suomi tai Eurooppa ennen meitä olisi ollut jatkuvasti siinä tilassa, että ns suuret massat potevat vahvaa synnintuntoa. Synnin käsite on varmaankin ollut tutumpi, mutta se ei vielä sinänsä johda murheeseen ja huoleen omista synneistä.

On tietenkin hyvä miettiä “kysyntää”, mutta ei ole sellaista julistamisen tapaa joka olisi kaikille paras tai tavoittaisi suuret massat ihan oman laadukkuutensa vuoksi.