Turvallinen messu


#21

Luterilaisuudessa helposti mennään ajatteluun jotain yksin, on yksin armosta, yksin uskosta, yksin Raamattu, miksei sitten myös yksin syyllisyys. Kuitenkin kun katsoo Raamatun henkilöitä, nousee paljon muitakin tilanteita Jumalan edessä, muita syitä etsiä Jumalaa ja kasvaa hänen tuntemisessaan kuin syyllisyydentunto, pisto sydämessä. Aabrahamilla näemme pelon tematiikan (1. Moos. 15):

“Älä pelkää, Abram! minä olen sinun kilpesi; sinun palkkasi on oleva sangen suuri.”

Jeremialla, ja profeetoilla yleensä, teemana on kansan tila:

Jer. 16:10-12

Kun sinä ilmoitat tälle kansalle kaikki nämä sanat ja he sanovat sinulle: “Minkätähden Herra uhkaa meitä kaikella tällä suurella onnettomuudella, ja mikä on rikoksemme, mikä syntimme, jonka olemme tehneet Herraa, meidän Jumalamme, vastaan?” niin sano heille: Sentähden että teidän isänne hylkäsivät minut, sanoo Herra, ja seurasivat muita jumalia, palvelivat niitä ja kumarsivat niitä, mutta hylkäsivät minut eivätkä noudattaneet minu lakiani. ja te olette ethneet pahemmin kuin teidän isänne…"

Jobilla yhtenä teemana on käsittämättömyys (Job 21:6-7):

Kun käyn ajattelemaan, niin kauhistun, ja vavistus valaa ruumiini: Miksi jumalattomat [pahat] saavat elää, vanheta, jopa voimassa vahvistua.

Israelin liitossa Joosuan kirjassa (Joos. 24:17) on kyse kiitollisuudesta:

Joos. 24:17

Sillä Herra on meidän Jumalamme, hän, joka johdatti meidät ja meidän isaämme pois Egpytin maasta, orjuuden pesästä, ja joka teki meidän silmiemme edessä suuret tunnusteot ja aina varjeli meitä sillä tiellä, jota me vaelsimme, ja kaikkien niiden kansojen keskellä, joiden kautta me kuljimme. Ja Herra karkoitti meidän tieltämme kaikki ne kansa, myös amorilaiset, jotka asuivat tässä maassa. Sentähden me palvelemme Herraa, sillä hän on meidän Jumalamme.

Kun puolestaan katsoo, miten Malakia kirjoittaa, niin on kyse suorastaan kunnian retoriikasta:

Mal. 4:2-3

Mutta teille, jotka minun nimeäni pelkäätte, on koittava vanhurskauden aurinko ja parantuminen sen siipien alla, ja te käytte ulos ja hypitte kuin syöttövasikat ja tallaatte jumalattomat; sillä he tulevat tomuksi teidän jalkapohjienne alle sinä päivänä, jonka minä teen, sanoo Herra Sebaot.

Nämä esimerkit eivät tietenkään poista sitä, että syyllisyys on osa inhimillistä todellisuutta. Lausuuhan itse korkeasti kunnioitettu profeetta Jesaja (Jes. 6:5): “Voi minua! Minä hukun, sillä minulla on saastaiset huulet, ja minä asun kansan keskellä, jolla on saastaiset huulet; sillä minun silmäni ovat nähneet kuninkaan, Herran Sebaotin.” Myös nykypäivän ihmiset tuntevat syyllisyyttä monenlaisista asioista: pienistä ja suurista. Sen sijaan katumusta he eivät yleensä tunne. Yksi kulttuurin peruseetoksista on: “En kadu mitään”, “en tekisi toisin” ja muut vastaavat. Katumus vaatii persoonallisen suhteen. Sen tähden se ei helposti mahdu atomistisen ihmiskuvan maailmaan.

Edellä olevat huomiot eivät tietenkään tee tyhjäksi syyllisyyden merkitystä. Syyllisyys ja siihen liittyvä katumus on kyllä todellisuutta jokaiselle kristitylle tai ainakin siitä tulee sellaista, oli sitten syy etsiä Jumalaa mikä tahansa.


#22

Eivät toki, mutta kun luterilaisuudessa usein tehdään niin, että ihmiselle tyrkytetään sitä syyllisyyden tunnetta vaikka syyllisyyden kanssa kamppailu ei olisikaan ihmiselle mikään ongelma tai syy hakeutua kirkkoon. Se on juuri se “mankeli”, jossa jokaisen ihmisen olisi tunnettava samat tunteet kuin Luther ja käytettävä samoja lääkkeitä, jotta pelastuminen tapahtuisi “oikein”. Se voi toimia joillekuille, mutta niille joille se ei toimi, koko luterilainen usko näyttäytyy vain pelkkänä fraseologiana, jossa pitäisi vuoron perään tuntea syyllisyyttä ja vuoron perään ylitsevuotavaa iloa armon tähden. Ei se ole niin mekaanista.

Uskon, että tämä on yksi syy, joka saa ihmiset katselemaan luterilaisuudesta vanhojen kirkkokuntien suuntaan: niiden kilvoituselämä ja hengellisten aseiden arsenaali ja spiritualiteetti vaan näyttävät monipuolisemmilta ja rikkaammilta ja tarjoavat enemmän välineitä omien hengellisten ongelmien käsittelyyn.


#23

Kirkossa ei liikaa pitäisi tuijottaa siihen, minkä kukin yksilö subjektiivisesti kokee omaksi hengelliseksi ongelmakseen. Ihmisellä on nimittäin objektiivinenkin ongelma, jumalasuhteen katkeaminen, ja juuri siihen pitäisi kirkon tarjota ratkaisua, suorastaan “tyrkyttää”. Tästä objektiivisestä hädästä ja sen ainoasta ratkaisusta Raamattu puhuu:

Ei ole pelastusta yhdessäkään toisessa [kuin Jeesuksessa Kristuksessa] - - (Apt.4:12)

Jumala - - on tehnyt meidät, jotka olimme kuolleet rikoksiimme, eläviksi Kristuksen kanssa - armosta te olette pelastetut - - (Ef.2:4-5)

Olimmehan mekin ennen - - eksyksissä, moninaisten himojen ja hekumain orjia - - [Jumala] pelasti meidät - - [jotta] tulisimme iankaikkisen elämän perillisiksi - - (Tiit. 3:3-7)


#24

Jos järjestetään evankelioiva tilaisuus kadulla/torilla/puistossa tarkoituksena nimenomaan tavoittaa uskosta vieraantuneita ihmisiä ja siellä puheissa toistetaan “kysyt ehkä, voinko vielä saada anteeksi, armahtaako Jumala vielä…” - enpä tiedä, tavoittaako se juurikaan niitä sattumalta paikalle pysähtyneitä kuulijoita vai enemmän niitä, joita on jo opetettu tähän syysllisyys-armo-syyllisyys-armo-karuselliin.


#25

Näin asia varmaan on. On kuitenkin niinkin, että jos paikalla on yksikin ihminen, johon sanoma kolahtaa, tapahtuma on voinut saavuttaa tavoitteensa. Olin aikoinaan aika kriittinen muun muassa traktaatteja kohtaan. Olen sitä vieläkin. Mutta kriittisyyteni lieveni jonkin verran kun opin tuntemaan sellaisiakin kristittyjä, jotka ovat kääntyneet kristityksi juuri traktaattien pysähdyttämänä. Joskus kääntyminen tapahtuu tilanteesta, jossa henkilö ei ole koskaan ollut kristitty, joskus sellaisesta tilanteesta, jossa ihminen on ollut kristitty, mutta on alkanut edetä kohti muita polkuja, kunnes havahtuu suunnasta. Jos kääntymiskehotuksen kuulemiskerroista vaikkapa joka kymmenestuhannes on viestille hedelmällistä maaperää, viesti tavoittaa kuitenkin edes joskus joitakin. Jos vaihtoehtona on se, että viestiä syntisille tarjolla olevasta pelastuksesta ei viitsistä pitää esillä lainkaan muuta kuin aktiivisimmille kirkon toimintaan osallistuville, koska vain harva muista ihmisistä on sille vastaanottavaisia, eivät edes ne harvat vastaanottavaisimmat törmää tähän viestiin.

Kristinuskon leviämisympäristöissä syyllisyys-armo-syyllisyys-armo -ajattelu on harvoin ollut maaperänä. Ihminenhän luonnostaan nimenomaan kieltää syyllisyytensä ja syntisyytensä. Vankiloissakin moni on kautta aikain ollut sitä mieltä, että on siellä syyttä, ja että muiden paikka olisi pitänyt saada ennemmin tuomio, eikä muidenkaan ihmisten ole helppoa ajatella olevansa viallisia ja pelastusta tarvitsevia. Kun Paavalikin julisti pakanoille pelastusta, ympäristön ajattelu oli pääasiassa aika toisenlaista kuin mistä perinnöstä käsin hän opetti.

Luulen, että tekstin kirjoittanut kirkkoherra on vuosia seurakuntatyössä toimineena varsin hyvin osannut odottaa ja olettaa, että viljelty maasta on kivistä ja soraista, ja ettei enemmistö lukijoista tekstin luettuaan käy läpi suurta herätysten aaltoa. Hän on siitä huolimatta ja sen tietäen halunnut sanoa sen, mitä kirjoitti. On totta, että monen ihmisen kysymykset lähtevät arjesta ja ihmissuhteista. Harva silti osaa sanoa seurakunnan ilmoitusliitteen rajatun pituisessa puheenvuorossa niistä käsin muodostettujen kysymysten kauttakaan mitään sellaista, joka pysäyttäisi laajalti ihmisiä Jeesuksen seuraajiksi.

On helppo sanoa, että jonkun kirjoittama teksti ei ole paras mahdollinen, ja todeta ettei teksti uppoa kuin korkeintaan pieneen osaan lukijoista. Vaikeampaa on kirjoittaa teksti, joka tuottaa hyvin satoa taivaaseen, ja levittää sitä.


#26

Eikö tuo ollut nimenomaan koko kansalle osoitettua viestintää, eikä vain jäsenille suunnattua? Teksti julkaistiin Vuosaari-lehden sisällä ilmoitusliitteen kansisivulla. Seurakunnan ilmoitusliite lähetettiin kai kaikille alueen asukkaille lukuunottamatta ilmaisjakelukiellon asettaneita. Vuosaaren seurakunnan alueella alle puolet asukkaista on ev. lut. kirkon jäseniä.Tulkitsin ilmaisjakelupostin mukana lähetetyn seurakunnan toiminnasta kertovasta liitteen niin, että seurakunta halusi olla viestinnässään ulospäinsuuntautunut, eikä kohdistaa viestintäänsä pelkästään nykyisille jäsenilleen.


#27

Kun Pietari puhui, ihmiset ”tunsivat piston sydämessään” ja halusivat kääntyä Elävän Jumalan puoleen. Nykyään taas loukkaannutaan ja käännytään Hänestä pois. Kristitytkin lähtevät tähän mukaan sillä ”kun laittomuus pääsee valtaan, kylmenee useimpien rakkaus”.


#28

Olen samaa mieltä. Tuossa aiemmin yritinkin kuvata sitä, että kun joku etsii hapuillenkin Jumalaa ja kysyy elämän tarkoitusta, hän kyllä onnellisessa tapauksessa löytää paikkansa seurakunnan jumalanpalveluksista tai muista tilaisuuksista ja silloin myös synti ja armo ovat olennaisesti hänen kohtaamassaan Jumalan sanassa läsnä. Mutta se lähtökohta ei ehkä enää meidän kulttuurissamme ole synnintunto vaan muu hätä ja ahdistus. Teologisesti tätä voidaan toki tiristellä tappiin asti, ja niinpä se syntiinlankeemus vähintään meidän perimmäisenä sairauden aiheuttajana sieltä nousee…

Tässä keskustelussa on luonnollisesti rönsyilty ja myös vaaputtu puolelta toiselle. Esimerkiksi välillä kyse on täysin vieraantuneista (Mäkelän kirjekään ei siis ollut vain seurakuntalaisille osoitettu, kuten luulin ensin), välillä nukkuvista seurakuntalaisista.

Nykyisen herätysjulistuksen haaste on se, että kuulijakunta on monenkirjavampaa kuin ennen. Siksi ei tosiaankaan varsinkaan meidän oloissamme ole yhtä kattavaa tapaa, eikä sellaista kai muutenkaan pidä vaatia.

Mutta siitä olen vakuuttunut, että ihmisten tietous kristinuskosta on paljon ohuempi kuin vuosikymmeniä tai vuosisatojakin sitten. On siis vertailtava ehkä tilannetta enemmän lähetyskenttiin kuin tätä aikaa edeltäneeseen suomalaiseen kansankirkkovaiheeseen, jolloin ihmiset kasvatettiin pyhäkoulun, kansakoulun ja kinkereiden kautta vähintään tietämään paljon Jumalan tahdosta. Kun tuota opetusta oli saatu, oli yksinkertaisempaa vedota langenneisiin ja vieraantuneisiin: Tehkää parannus, palatkaa Jumalan armoistuimen eteen, palatkaa kirkkoon. Meidän herätysliikkeissämme jotka edelleen elävät, on usein taustalla ollut juuri tuo kuivahtaneen kristityn ravistelu ja virkistäminen. Myös koko kirkon ravistelu - suuntautuihan herätyksen ja parannuksen kehotus myös kangistuneeseen kirkollisuuteen ja (monen mielestä) eksyneisiin paimeniin.

Miten ihmiset sitten nykyään tulevat herätykseen ja uskoon?
Kirkkohistorian tuntijat sanovat aika usein, että massaherätysten aika on (meillä) ohi. Ihmiset ovat individualisteja, eikä joukolla herääminen esim. kokoussarjojen tai missioiden kautta enää toimi.
Ehkä tyypillinen tapaus vanhanaikaisen kääntymyksen osalta on alkoholisti, elinkautisvanki, huumeista vapautunut, perheensä menettänyt, sairaudesta ihmeellisellä tavalla parantunut tms.
Luultavasti moni kuitenkin kasvaa uskoon, tulee vedetyksi pikkuhiljaa seurakuntaan. Ilman dramatiikkaa.

Voisi miettiä, mitä ihminen “pohjalla” ollessaan toivoo. Että elämä muuttuisi? Että joku antaisi toivoa ja voimaa? Ehkä rikoksista rangaistuksen saanut tai esim. oman osuutensa perhehelvettiin ymmärtänyt tajuaa paremmin puhetta synnistä ja armosta, ratkaisustakin kääntyä Jumalan puoleen. Paljon tavallisempaa lienee, että ihminen ei koe olevansa erityisen syyllinen mihinkään. Pahaa oloa ei osata selittää itsellekään.

Miten ns. kehitysmaissa ihmiset tulevat kristinuskon vaikutuspiiriin? Siellä massat luonnollisesti vielä liikkuvat. Herätyskokoukset ja parantajat vetävät. Onko sielläkään varsinainen koukku synnintunnon herättäminen? Vai se sama kuin meilläkin: “Miten jaksan seuraavaan päivään? Onko toivoa?”

Kun Paavali puhui Areiopagilla, hän otti huomioon kuulijat. Hän “kehui” kreikkalaisia siitä että heillä oli kaipaus Jumalan puoleen. Mutta ei tietenkään jäänyt siihen, vaan osoitti että “tuntematon Jumala” on löydettävissä muualta kuin patsaista.
Juutalaisille taas apostolit puhuivat siinä kontekstissa, että he tunsivat kirjoitukset. Heitä oli “helppo” kutsua palaamaan, tai tarttumaan tunnettuihin lupauksiin, tai kehottaa uskomaan Messiaaseen viittamalla ennustuksiin.

Liittymäkohta on siis tärkeä. Vaikka Jumalan sanassa on voima itsessään, sen jakamista tulee miettiä siltä kannalta, kuka on kuulemassa ja lukemassa viestiä.


#29

3 viestiä siirrettiin toiseen ketjuun: Moderointikeskustelu


#30

Useimmat evankelistat eivät varmaankaan ole yhtä armoitettuja julistajia kuin Pyhä Pietari.


#31

Minäkin olen vakuuttunut ensimmäisestä väitteestä. Toisesta väitteestä en ole vakuuttunut. Tavallisen kansan tietous kristinuskosta ei ainakaan Suomessa ole vuosisatoja sitten ollut kauhean vankkaa. 1800-luvun loppupuoli ja 1900-luku ovat olleet aikaa, jolloin tietous kristinuskosta on Suomessa ollut erityisen laajaa.

Mutta jos puhutaan vaikkapa 1500- tai 1600-luvusta ja aateliston, papiston ja talonpoikien tietouden sijaan väestön pääosan muodostaneen rahvaan kristinuskoa koskevasta tietoudesta maaseudulla (jossa rahvas väestö vielä siihen aikaan pääosin asui), on ihmisten tietous kristinuskosta ollut ilmeisesti silloinkin pääosin varsin ohutta. Aika kovaa maaperää kirkon työssä on kohdattu kautta vuosisatojen. Kuulijakunta ei ole ollut ollenkaan aina kovin vastaanottavaista.

1600-luvun kuulijakunta lienee ollut vielä kirjavampaa kuin nykyväestö, joka on käynyt läpi niin kielenkäyttöä kuin ajatteluakin monelta osin yhtenäistävän koululaitoksen, joka on voinut katsella ja kuunnella samoja asioita ruudun äärellä ja joka on laajalti luku- ja kirjoitustaitoistakin. Nykyihmisen on vaikea edes kuvitella, miten aikoinaan ennen asioiden standardointia on eletty, kun eri paikoissa on ollut omat tapansa, omat sanastonsa ja omat käyttäytymisnorminsa, kun puhevikoja ei ole jo lapsuudessa korjautettu puheterapeuteilla ja kun väestön keskellä on ollut myös monia huonosti näkeviä vailla silmälaseja ja huonosti kuulevia vailla kuulolaitteita, jolloin viestintä on voinut olla paljon vaikeampaa kuin nyt. Lisäksi viralliset säätyjaot ovat poistuneet, eikä sitäkään moni nykyään osaa kuvitella, millaista elämä niiden vallitessa on ollut…


#32

Olet oikeassa, mutta se ei ole mielestäni kuitenkaan syy olla julistamatta nykyäänkin. Kaikki eivät välttämättä lue Raamattua ja jos Pietaria huonompi julistaja saa jonkun kääntymään Jumalan puoleen ja lukemaan Raamatusta vaikka sitä Pietarin julistusta, niin eikö se ole hyvä asia.


#33

On toki, mutta ei varmaan kannata kokea kummoista morkkista siitä, että ei ole kuin apostoli. Yhtä vähän kuin asialla voi moralisoida ketään.


#34

Onko tässä sitten joku moralisoinut tai tuntenut morkkista siitä, ettei ole kuin apostoli? Sinähän tämän aloitit.


#35

Täällä oli hiljan kokonainen ketju todistamisen vaikeuden aiheuttamasta ahdistuksesta. Moralisoinnista taas löytyy Aggan viesti yllä.


#36

Minusta useimmiten näyttää siltä, että on vain kahdenlaisia kristittyjä: niitä, jotka käytännössä julistavat, ja niitä, jotka ovat sitä mieltä että noin ei pitäisi julistaa.


#37

Tämä on ihan legit mielipide. Itse olen melko uskis ja ajattelen, että on myös merkitystä sillä, kuka ja missä tilanteessa julistaa X. Jos samassa tilanteessa minä julistan X ja P. Pietari julistaa X, niin jälkimmäinen tuottaa enemmän käännynnäisiä. Tämä siksi, että Jumalan armo on enemmän läsnä pyhien apostolien kuin minun elämässäni. Siksi jos vaihtoehtona on pyhälle julistaa asia hyvin ja minulle julistaa asia huonosti, minun on parempi olla hiljaa.


#38

… ja jättää julistaminen niille, jotka tekevät sen väärin.


#39

Häh. Ymmärrät kyllä ihan omalla tavallasi nämä viestit.


#40

En oikein tiedä, miten kirjoitus olisi vanhanaikainen tai sellainen, että sitä ei tajuaisi. Minusta se oli aika selkeä. Ja mitään kirjettä ei kai ole lähetetty, vaan kirjoitus oli paikallislehden seurakuntapalstalla. Toki siinä oli sellaisia ilmaisutapoja, joita itse en käyttäisi, mutta en sittenkään näe sitä jotenkin luterilaisuudelle vieraana.